Eilen olin eräässä tilaisuudessa, jossa hartauspuheen pitäjä esitti hienon ajatuksen. Kun syntiinlankeemus oli tapahtunut, Jumala etsi Aadamia. Hän ei kysynyt ensimmäisenä ”Mitä sinä olet tehnyt?”, vaan kysyi sen sijaan: ”Missä sinä olet?”.
Toistamatta sen enempää puhujan ajatuksia haluan jakaa kanssasi joitakin tuntoja tästä aiheesta.
Aadam ja Eeva olivat syöneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Samalla heille tuli tietoisuus siitä, että olivat tehneet väärin. Siksi he lymysivät paratiisissa piilossa Jumalaa. Ei Jumala esittänyt kysymystään sitä varten, etteikö Hän olisi täysin tiennyt, mitä on tapahtunut ja missä ihminen on (Aadam tarkoitta ihmistä). Kysymys on ihmistä itseään varten, jota hän voisi ymmärtää jotain omasta tilanteestaan.
Kun teemme väärin, haluamme piiloutua Jumalalta samalla tavalla kuin jo ensimmäiset ihmiset tekivät. Silti Jumala näkee kaiken – Hän tietää lankeemuksemme. Turha meidän on yrittää niitä piilotella. Meidän tulee sen sijaan katuen tulla Jumalan eteen pyytäen anteeksi rikkomuksiamme. Sitä Hän tahtoo ja sen takia Hän kutsuu meitä: ”Missä sinä olet?”. Hän kutsuu meitä omaksi parhaaksemme.
Ihminen on monesti omilla teillään ja kaukana Jumalasta. Silti Jumala koko ajan etsii ja yrittää saada meidät kuulemaan kutsunsa – ”Missä sinä olet?”. Samalla tavalla tuhlaajapoikakertomuksen isä oli varmasti monta kertaa mielessään huutanut rakasta poikaansa.
Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi. Mutta poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan’. Silloin isä sanoi palvelijoilleen: ’Tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, ja pankaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa; ja noutakaa syötetty vasikka ja teurastakaa. Ja syökäämme ja pitäkäämme iloa, sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.’ Ja he rupesivat iloa pitämään. (Luuk. 15:20-24)
Kertomuksen isä kuvaa Jumalaa, jolla on todellinen rakkaus meitä lapsiaan kohtaan. Tuon rakkauden edessä näemme oman syntisyytemme ja saamme sen Hänelle tunnustaa. Samalla saamme vapauden taakoistamme. Hiljenny siis kuulemaan, kun Jumala kutsuu sinua sanoen ”Missä sinä olet, rakas lapseni?”.
Isä etsii,kaipaa luotujaan yhteyteensä.Tietää,että useinkin olemme juuri noita Hannun kuvaamia pelokkaita ja pieniä lapsia sisimmässämme.Luomiskertomus paljastaa syvän totuuden.Elämme luonnostamme erossa Jumalasta.Turvaa,hyväksyntää kaivaten etsimme itseämme,ja helpotusta sisimmän tyhjyyteen,tuskaan,riittämättömyyteen;Jos vielä tuon ja tuon saavutuksen saan suoritettua,sitten kelpaan paremmin,ja olen arvollisempi itseni,ja toisten silmissä.
Usein ajatellaan synteinä vain pahoja tekoja.Mutta kuinka moni käsittää,että oman elämänsä rakentaminen vain oman itsensä varaan voisikin olla ihmisen lankeemuksen ydin?Sillä se on riippumattomuutta Jumalasta.
Katsoin eilen Inhimillistä tekijää,jossa kolme suht nuorta ihmistä kertoivat elämästään vakavan onnettomuuden jälkeen.En tietenkään tiedä heidän jumalasuhdettaan,mutta katsellessani heitä kurkkuani kuristi rakkaus,joka sai palan nousemaan kurkkuun.He kamppailivat riittämättömyyden-ja vajavaisuuden tunteiden kanssa. He olivat lahjakkaita,ihania ihmisiä,mutta jokin oli silti pysyvästi muuttunut heidän kohdallaan.Enää kunto ei ollut kuten ennen,ja elämään liittyi luopumisen kipua,ja sisäisiä kamppailuja ailahtelevien tunteiden,muistamattomuuden,ja erilaisten särkyjen kanssa. Vaistosin,että he saattoivat kokea sen häpeällisenä.Ei täytetty vahvan ja terveen mittaa.Kuinka olisinkaan halunnut sanoa heille,että se taakka heidän elämässän teki heistä mielenkiintoisia,aidompia,helposti lähestyttävämpiä ihmisiä.
Jotenkin minä samaistuin heihin.Ajattelin, että minäkin olen heikko,kohdannut haavoittuvaisuuteni ihmisenä.Ymmärsin heitä.Samalla en voinut olla ajattelematta, että kunpa he saisivat laillani kokea,(tiedä vaikka ovatkin jo saaneet),kuinka Isä rakastaa heitä.Kuinka heidän,minun,tai sinunkaan perimmäinen arvo ei riipu mistään ulkoisesta,vaan se tulee suoraan Jumalalta.
Silti suurin osa meistä ihmisistä kamppailee sisimmässään pienuutensa ja heikkoutensa kanssa.Riittämättömyydentunteidensa kanssa,ja ihan väsyksiin saakka.On vaikeaa uskoa omaa arvoaan,sillä kenties jo lapsesta saakka on mitattu,punnittu,luokiteltu ulkoisen mukaan. Tai korostettu ja ihannoitu vahvuutta,suuruutta,menestymistä ja vaikutusvaltaa.Ihmisen sisin voi jäädä löytymättä.Kukaan ei kohtaakaan meitä todella, eikä näe mitä meille kuuluu.Silloin jotakin ainutlaatuisen arvokasta jää syntymättä.
Jeesus tuli maailmaan kohtaamaan juuri meitä, itsestään ja Jumalastaan vieraantuneita.Hän tuli kohtaamaan meitä,kertomaan että Jumala on kiinnostunut,Jumala välittää.Ja Hän tuli antamaan meille anteeksi myös meidän vahvuutemme, itseriittoisuutemme,pakomme pois päin Jumalasta.Halun pärjätä omillamme.Ei Hän syytä meitä siitä,sillä Hän tietää,että koko ihmiskunta potee eroahdistusta,hylkäämisenhaavaa sisimmässään,eläessään erossa rakastavasta Isästään.Etsien täytettä ties mistä,ja pettyen yhä uudelleen.
Vain yhteydessä Jeesukseen,Veljeemme, voi vasta alkaa vapautua suorittamisen,ja riippuvuuksien kehästä.Siitä raskaasta oman itsensä taakasta! Siinä määrin,kuin rakkaus saa alkaa vallata sisintämme, voi saada kokemuksen omasta riittävyydestään,kelvollisuudestaan Kristuksessa.Hän ottaa meidät kuin pienet kanapojat siipiensä suojaan, ja kätkee vitivalkoisuuteensa.Puhdistaa omalla uhriverellään.Antaa vahvan omanarvontunnon,joka nousee siitä syvästä kokemukseata, että saan olla Jumalan lapsi.Heikkonakin ehdoitta rakastettu.Ja mitä siitä kokemuksesta, siitä todellisuudesta sitten alkaa syntyä,on jokaisen omaa kasvutarinaa.Jos sinä haluat ottaa siitä selvän,tule ’parannukseen’Jeesuksen luo.
Hän ottaa vastaan karvoineen päivineen,ja alkaa synnyttää uutta Henkensä voimalla.Sitä todellista elämää,joka vahvistaa siivet.Ja kantaa myös täältä ikuisuuteen.
Matt.5:1-9 Matt.11:28-30 Luuk.7:41-50 Matt.9:10-13 2Kor.4:6-7