Kirjoittanut J. C. Ryle (1816–1900), suom. Samuel Korhonen
Olla rukoilematta on olla ilman Jumalaa, ilman Kristusta, ilman armoa, ilman toivoa ja ilman taivasta. Se on olla tiellä helvettiin. Vieläkö ihmettelet, että kysyn: Rukoiletko?
Kysyn uudelleen, rukoiletko, koska tapa rukoilla on yksi varmimmista tosi kristityn merkeistä.
Tässä suhteessa kaikki Jumalan lapset maan päällä ovat samankaltaisia. Siitä hetkestä alkaen, kun heidän uskonnossaan on jotakin elämää ja todellisuutta, he rukoilevat. Aivan kuten ensimmäinen elämän merkki vauvassa sen synnyttyä maailmaan on hengittäminen, niin myös ensimmäinen miesten ja naisten teko heidän synnyttyään uudesti, on rukoileminen. Tämä on yksi Jumalan valittujen yhteisistä merkeistä: ”He huutavat häntä avuksi yötä päivää” (Luuk. 18:1). Pyhä Henki, joka tekee heistä uusia luomuksia, työstää heissä tunteen lapseudesta ja panee heidät huutamaan ”Abba Isä” (Room. 8:15). Kun Herra Jeesus tekee heidät eläviksi, hän antaa heille äänen ja kielen ja sanoo heille: ”Älä ole enää mykkä.” Jumalalla ei ole mykkiä lapsia. He näkevät armon ja hyväksymisen tarpeensa. He tuntevat tyhjyytensä ja heikkoutensa. He eivät osaa tehdä toisin kuin tekevät. Heidän täytyy rukoilla.
Olen tutkinut huolellisesti Jumalan pyhien elämää Raamatussa. En löydä yhtään, jonka historiaa enemmän on kerrottu, joka ei olisi ollut rukouksen mies. Löydän sen mainittuna hurskaitten tunnuspiirteenä, että ”te Isänänne huudatte avuksi häntä” (1. Piet. 1:17) tai ”avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä” (1. Kor. 1:2). Pahojen tunnuspiirteenä mainitaan se tosiasia, että ”eivät avuksensa huuda Herraa” (Ps. 14:4).
Ajankohtaista uskosta 
Hieno teksti. Luin vasta erästä juttua, jossa nuori kertoi elämänsä sisällöstä tähän tapaan: mä löysin niin kun räpin. Mä vaan teen sitä, ja ihmettelen itekin kun toiset kuuntelee. Hänestä pidetään.Hän kertoo miten sanotukset tulevat, mistäpä muualta kuin elämästä itsestään. Mielipiteiden muuttuminen kuuluu myös asiaan, koska yhtenä päivänä näkee asian yhdellä tavalla, toisena toisella. Minusta tämä nuori oli vilpitön, ajan kuva. Tätä on aika. Sirpeleista , hajanaista tietoa sieltä täältä. Yhtenä päivänä julistetaan totuudeksi yksi asia, toisena toinen. Nyt tehtiin tutkimus siitä ja siitä, jonka seuraava tutkimus kumoaa. Totuudeksi on ennen kaikkea muodostunut se miltä minusta juuri tällä hetkellä tuntuu. Tuntuuko hyvältä vai pahalta. Jos hyvältä, se on jees. Jos ei, vaihdetaan ”genreä.” Tuo nuori tarttui siitä kiinni mistä sai, ja helpottaa omalta osaltaan tätä elämisen tuskaa sanoituksillaan. Jakaen myös sen mielettömyyttä, iloa, huumoria.
”Olla rukoilematta on olla ilman Jumalaa, ilman Kristusta, ilman armoa, ilman toivoa ja ilman taivasta. Se on olla tiellä helvettiin. ” Tämän tekstin taas on Kirjoittanut J. C. Ryle (1816–1900), suom. Samuel Korhonen.
Miten nämä maailmat kohtaavat? Miten kertoa tälle sirpaleiselle maailmalle, ihmisille, joiden elämässä ei ole turvallista jatkumoa, pysyvää totuuskäsitettä, vain tiedon ja kokemusten siruja sieltä täältä, että on olemassa myös toisenlainen todellisuus? Se, joka itse asiassa on todellisin todellisuus, johon meidät kaikki on kutsuttu. Jossa on jatkumo, jossa on ikuinen Totuus, jossa on luja Kallio jalkojen alla. Lohdutus ja toivo kuolemanpelkoon.Jossa on pysyvä Isä, jossa voi olla kestävä ystävyys, terveet rajat rakkaudessa. Lohduttava syli, joka ei ole hetkellistä seksuaalista nautintoa, vaan on puhdasta pyyteetöntä rakkautta täynnä. Sitä joka ravitsee sydämen juuriaan myöten, antaa sinne rauhansa. Lohdutuksen ja turvallisuuden, vaikka ympärillä kuohuu ja hajoaa. Elämänyhteyden Vapahtajaan, rakkauden, jossa saa olla nimeltä kutsuttu, vaikka muuten hukkuisi massaan, ja olisi itsekin itseltään kadoksissa.
Rylen teksti jatkuu:”…kun heidän uskonnossaan on jotakin elämää ja todellisuutta…”
Uskon kirjoittaneen tarkoittaneen elävää uskoa. Hänen tekstinsä puhuu siitä.Uskonnossa ei ole elämää, eikä todellisuuttakaan. Uskonto pistää raatamaan, ansaitsemaan, suorittamaan. Usein se tuntuu vievän myös pelkoon, ahdistukseen, epävarmuuteen Jumalan mielisuosiosta. Tai miksi se jokin nyt käsitetäänkään. Milloin voi olla varma, että on tehty riittävästi?
Kristinuskossa on kyse jostakin aivan muusta. Vaikka meidän uskovienkin vanha luonto yrittää kammeta takaisin uskonnollisuuteen, sitä usko ei kuitenkaan ole. Jeesuksen ristintyön kautta meille l a h j o i t e t a a n syntien anteeksiantamus. Lahjoitetaan Jumalan lapseus. Vain Jumala voi synnyttää oikeasti uutta, luoda elämää. Ja luvata sen myös jatkuvan ikuisesti Hänen seurassaan.
teksti jatkuu :”Pyhä Henki, joka tekee heistä uusia luomuksia, työstää heissä tunteen lapseudesta ja panee heidät huutamaan ”Abba Isä” (Room. 8:15).
Lapsi ei voi ansaita mitään, hän saa lahjana kaiken. Mielenmuutoskin tapahtuu käsi Isän kädessä mennen, Hänen Sanaansa kuunnellen, sitä sydämessään ymmärtäen. Kun Hänen armonsa lahjoittaa kaiken, me emme voi olla uudistumatta. Kyse ei kuitenkaan ole ihmisen jumalallistumisesta, vaan Kristuksen sisäisestä tuntemuksesta, joka vie meidät tosi ihmisyyteen Hänen seuraajinaan. Ennen kaikkea Hänen lapsinaan. Riippuvuuteen Jeesuksesta Kristuksesta.Tulemme tuntemaan mikä on Jumala, ja mikä ihminen. Täydellisyys saavutetaan vasta taivaallisissa, näin uskon. Kirjoittaja kirjoittaa: ”He näkevät armon ja hyväksymisen tarpeensa. He tuntevat tyhjyytensä ja heikkoutensa. He eivät osaa tehdä toisin kuin tekevät. Heidän täytyy rukoilla.”