Vaarana Jumalan unohtaminen

Aleksandr Solzhenitsyn – The Danger of Forgetting God
Dr. David R. Reagan, suom. SK
(Tämä artikkeli on julkaistu Lamplighter-lehden tammi-helmikuun 2017 numerossa, suom. SK)

Unhottaako neitsyt koristeensa, morsian koruvyönsä? Mutta minun kansani on unhottanut minut epälukuisina päivinä. (Jer. 2:32)

Aleksandr Solzhenitsyn puhui kuin Vanhan Testamentin profeetta varoittaessaan Amerikkaa ja koko läntistä maailmaa, että ne olivat vaarassa, koska olivat unohtaneet Jumalan. Se osoittautui sanomaksi, jota kansa ei halunnut kuulla. Niinpä Solzhenitsyn kuoli profeettana vailla kunniaa.

Solzhenitsyn oli vuonna 1918 syntynyt romaanikirjailija, historioitsija ja novellien kirjoittaja. Hän oli Neuvostoliiton ja kommunismin suorapuheinen arvostelija ja auttoi synnyttämään globaalin tietoisuuden neuvostohallinnon epäinhimillisyydestä.

Solzhenitsyn kasvoi köyhyydessä. Hänen isänsä kuoli metsästysonnettomuudessa kohta, kun vaimon raskaus oli todettu. Solzhenitsyn’in äiti ei koskaan avioitunut uudelleen. Hän oli koulutettu nainen ja kannusti poikaansa kirjalliseen ja tieteelliseen koulutukseen. Hän kasvatti poikaansa myös venäläisessä ortodoksisessa uskossa.

Hänen sotakokemuksensa ja pidättämisensä

Toisen maailmansodan aikana Solzhenitsyn palveli upseerina puna-armeijassa. Hän alkoi yhä enemmän epäillä neuvostohallituksen moraalista perustusta, kun sai todistaa toistuvia sotarikoksia, joita neuvostoarmeija teki saksalaisia siviilejä vastaan. Vanhuksia kidutettiin ja ryöstettiin ja nuoria tyttöjä joukkoraiskattiin hengiltä.

Solzhenitsyn poliittisena vankina Neuvostoliiton vankileirillä. (http://worldliteblock.blogspot.com)

Helmikuussa 1945 palvellessaan Itä-Preussissa Solzhenitsyn pidätettiin, koska oli kirjoittanut halventavia kommentteja Stalinista ja hänen sodankäynnistään. Häntä syytettiin ”neuvostovastaisesta propagandasta” ja hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille.

Seuraavien kahdeksan vuoden aikana häntä siirreltiin yhdeltä pakkotyöleiriltä toisella kaikkialla sellaisessa, jolle hän antoi nimen ”Vankileirien Saaristo”. Tämä antoi hänelle ensikäden havaintoja poliittisille vangeille tarkoitetun neuvostosysteemin sisällä. Hänen kokemuksensa tänä aikana palvelivat pohjana hänen romaanilleen Ivan Denisovitšin päivä.¹

Maaliskuussa 1953, kun hänen vankilatuomionsa oli päättynyt, Solzhenitsyn pakotettiin sisäiseen karkotukseen koilliseen Kazakhstaniin. Hänessä todettiin syöpäkasvain ja hän melkein kuoli, ennen kuin kasvain koteloitui. Tämä kokemus palveli pohjana hänen romaanilleen Syöpäosasto, joka julkaistiin vuonna 1968.²

Solzhenitsyn’in kauheat kokemukset vankileirillä saivat hänet kokonaan luopumaan marxismista ja hän alkoi vähitellen palata lapsuutensa uskoon.

Venäjän liennytys

Vuonna1956 Nikita Hruštšov piti kuuluisan ”salaisen puheensa” Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. kongressin suljetulle istunnolle. Puheessaan Hruštšov tuomitsi Stalinin julmana johtajana ja sitten jatkoi lukien pitkän litanian hänen rikoksiaan.

Tämä puhe käynnisti ”de-stalinisaation” ajan, johon kuului liennytys kirjallisuuden sensuurissa. Sen seurauksena Solzhenitsyn vapautettiin karkotuksesta. Hän otti viran keskikoulun matematiikan opettajana ja jatkoi vankileirien saaristoa koskevaa tutkimustaan ja kirjoittamistaan.

Ensimmäiset julkaisut

Vuonna 1962 ollessaan 44-vuotias hänen lyhyt kertomuksensa Ivan Denisovitšin päivä julkaistiin lehdessä Novy Mir Hruštšov’in henkilökohtaisella luvalla, joka myöhemmin puolusti päätöstään julistaen: ”Meissä jokaisessa on stalinisti; jopa minussa on stalinisti. Meidän täytyy juurittaa pois tämä paha.”³

Kertomus oli sensaatio ja se julkaistiin myöhemmin kirjana. Siitä tuli välittömästi bestseller sekä Neuvostoliitossa että Lännessä. Se oli ainoa kirja Solzhenitsyn’ilta, joka julkaistiin hänen synnyinmaassaan, koska Hruštšov’in tultua syrjäytetyksi kaksi vuotta myöhemmin, sensuroijat jälleen tukahduttivat neuvostovastaiset kirjoittelemiset. Vuosien 1962 ja 1964 välillä hän kuitenkin julkaisi kolme lyhyttä kertomusta venäläisissä lehdissä. Hänen seuraavat kaksi romaaniaan Ensimmäinen piiri ja Syöpäosasto sekä näytelmä The Prisoner and the Camp Hooker (Vanki ja leirihuora), julkaistiin kaikki ulkomailla vuonna 1968.⁴

Vuonna 1970 Solzhenitsyn sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hän ei suostunut matkustamaan Tukholmaan vastaanottamaan palkintoa, koska pelkäsi, että neuvostoviranomaiset eivät sallisi hänen palata Venäjälle. Palkinnon antamisen yhteydessä häntä kiitettiin ”eettisestä voimasta, jolla hän on tavoitellut Venäjän kirjallisuuden välttämättömiä perinteitä.”⁵

Hänen historiallinen jymymenestyksensä

Solzhenitsyn’in kuuluisin kirja ja hänen loistosuorituksensa oli Vankileirien saaristo, joka kirjoitettiin vuosien 1958 ja 1967 välillä ja julkaistiin Ranskassa (venäjäksi) vuonna 1973.⁶ Se oli kolme nidettä käsittävä seitsenosainen yksityiskohtainen Neuvostoliiton pakkotyövankilasysteemin historiallinen paljastus

Kirjasta tuli nopeasti yksi 1900-luvun vaikuttavimmista julkaisuista. Sitä on sen jälkeen myyty yli 30 miljoonaa kappaletta 35 kielellä. Kirjaa ei julkaistu Neuvostoliitossa, mutta hallituksen valvoma lehdistö hyökkäsi rajusti sitä vastaan. Lännessä sitä ylistettiin mestariteoksena. George F. Kennan, vaikutusvaltainen Yhdysvaltojen diplomaatti, sanoi kirjaa ”uuden ajan tehokkaimmaksi yksittäiseksi poliittisen järjestelmän syyttämiseksi”.⁷

Sana GULAG kirjan nimessä on akronyymi Neuvostoliiton vankiloiden työleirisysteemiä hallinneen byrokratian nimestä. Solzhenitsyn käytti sanaa saaristo kuvaamaan tätä systeemiä, koska leirit olivat hajallaan koko Venäjällä kuin valtava ”saarten ketju”.

Tämän kirjan julkaiseminen oli viimeinen pisara neuvostohallinnolle. Syyskuussa 1974 Solzhenitsyn pidätettiin ja karkotettiin. Samalla häneltä otettiin pois Neuvostoliiton kansalaisuus ja hänestä tuli kansalaisuudeton. Hän meni ensin Saksan Kölniin ja sitten Sveitsin Zurichiin. Vuonna 1975 Stanford’in yliopisto pyysi häntä muuttamaan sinne, jossa hän asui kampuksella, ennenkuin vuonna 1976 päätti muuttaa Vermont’in Cavendish’iin. Hän jäi sinne, kunnes vuonna 1994 palasi Venäjälle.

Puhe joka järkytti läntistä maailmaa

Solzhenitsyn piti ensimmäisen julkisen puheensa Yhdysvalloissa kesäkuussa 1978, kolme vuotta tulonsa jälkeen. Tilaisuus oli Harvardin yliopiston aloitusseremonia, jossa hänelle annettiin kunniatohtorin arvo. Hän saapui kampukselle sankarina, mutta lähti hylkiönä.

Harvardin älymystö oli järkyttynyt hänen esityksestään ja jotkut itseasiassa buuasivat hänelle! The New York Times julisti hänen olevan ”vaarallinen kiihkoilija”.⁸ The Washington Post kirjoitti hänet pois miehenä, joka ei ymmärrä länsimaista yhteiskuntaa.⁹ Kriitikot tuomitsivat hänet ”tsaaristisena taantumuksellisena, ortodoksikristittynä ajatollana, demokratian vihaajana ja venäläisenä ultranationalistina”,¹⁰, joista mikään ei ole totta. Kuten eräs hänen elämäkertakirjoittajistaan, Daniel J. H. Mahoney, sen ilmaisi: ”Solzhenitsyn’ia ei vain hyljätty; hänet demonisoitiin.”¹¹

Mitä ihmeessä Solzhenitsyn oli tehnyt, että nosti sellaisen raivon? Vastaus on yksinkertainen. Hän puhui profeetallisesti ja hän puhui totuuden. Ja hänen yleisönsä ei halunnut kuulla sitä. Mitä hän sitten sanoi?

Hän aloitti puheensa julistamalla, että läntinen maailma, mukaan lukien Yhdysvallat, oli menettänyt rohkeutensa vastustaa pahaa. Hän julisti, että ulkomaanpolitiikkamme perustuu ”heikkoudelle ja pelkuruudelle”. Ja sitten hän kysyi: ”Pitäisikö osoittaa, että ikiajoista saakka rohkeuden katoamista on pidetty lopun alkuna?”¹²

Seuraavaksi hän hyökkäsi amerikkalaista demokratiaa vastaan, koska se harjoittaa vapautta ilman itsehillintää ja koska sillä on pakkomielle ratkaista kaikki ongelmat oikeusjärjestelmänsä kautta. Hänen sanansa kuulostavat, kuin ne olisi puhuttu eilen, vaikka siitä on lähes 40 vuotta:¹³

Yksilön oikeuksien puolustaminen on mennyt niin pitkälle, että se on tehnyt yhteiskunnan kokonaisuutena suojattomaksi tiettyjä henkilöitä vastaan … On aika Lännessä puolustaa, ei niinkään ihmisoikeuksia, kuin ihmisen velvollisuuksia.

Tuhoisalle ja vastuuttomalle vapaudelle on annettu rajattomasti tilaa. Yhteiskunnalla ei juuri näytä olevan suojaa ihmisen rappion kuilua vastaan, kuten esimerkiksi vapauden väärinkäyttö moraaliseen väkivaltaan nuoria vastaan elokuvilla täynnä pornografiaa, väkivaltaa ja kauhua.

Solzhenitsyn’in seuraava kohde oli lehdistö. Hän arvosteli sitä ”moraalisen vastuun” puutteesta. Hän julisti lehdistön olevan suurin voima länsimaissa ja sitten kysyi: ”Millä lailla se on valittu ja kenelle se on vastuussa?”¹⁴

Hän luonnehti lehdistön olevan täynnä ”kiirettä ja pinnallisuutta” ja väitti, että siinä vallitsee laumamentaliteetti, joka synnyttää ”vahvoja joukkoennakkoluuloja” ja ”sokeutta”.¹⁵

Sitten hän siirsi painopistettään amerikkalaisen yhteiskunnan moraaliseen rappioon. Hän viittasi ”TV-horrokseen”, ”sietämättömään musiikkiin” ja ”yleiseen taiteen rappioon”. Hän moitti ”suurten valtiomiesten” puutetta. Ja hän osoitti yhteiskunnallisen vakauden ”pintakelmuun”, jonka voi helposti rikkoa ryöstelyä aiheuttava sähkökatko.¹⁶

Solzhenitsyn puhuu Harvardissa kesäkuussa 1978 (https://ethikpolitica.org)

Sitten hän esitti ratkaisevan kysymyksen: ”Kuinka Länsi taantui voittokulustaan nykyiseen sairauteensa?”¹⁷

Hän vastasi tähän kysymykseen viittaamalla sellaiseen, jota kutsui ”antroposentrisyydeksi” – ihmisen korottamiseksi Jumalan yläpuolelle siinä määrin, että ”ihminen nähdään kaiken olemassa olevan keskuksena”.¹⁸ Toisin sanoen tässä vaiheessa puhettaan Solzhenitsyn alkoi hyökätä humanismia vastaan, tuota jumalatonta filosofiaa, josta on tullut länsimaiden uskonto.

Hän eteni huomauttaen, että humanismi johtaa aina materialismiin ja materialismi tuottaa ”moraalisen köyhyyden”. Hän perusteli asiaansa väkevästi:¹⁹

Kaikki ylistetyt Edistyksen teknologiset saavutukset, mukaan lukien ulkoavaruuden valloitus, jota kukaan ei voinut kuvitella jopa niin myöhään kuin 1800-luvulla, eivät korvaa 1900-luvun moraalista köyhyyttä.

Tämä huomio toi Solzhenitsyn’in loppulausuntoonsa:²⁰

Matkalla renessanssista omaan aikaamme olemme rikastuttaneet kokemustamme, mutta olemme kadottaneet käsitteen Korkeimmasta Täydellisestä Olennosta, jolla oli tapana hillitä intohimojamme ja vastuuttomuuttamme.

Olemme asettaneet liian paljon toivoa poliittisiin ja sosiaalisiin uudistuksiin vain huomataksemme, että meiltä on riistetty kallein omaisuutemme: hengellinen elämämme. Idässä sen tuhosivat hallitsevan puolueen menettelyt ja juonittelut. Lännessä kaupalliset edut tukahduttavat sen. Tämä on se todellinen kriisi.

Se oli henkeäsalpaava, haastava ja tyrmäävä esitys. Ei ole mikään ihme, että kielteinen reaktio siihen oli niin voimakas. Ihme oli, että häntä ei lynkattu paikan päällä.

Silti 33 vuotta myöhemmin Harvard Magazine julkaisi puheen kokonaisuudessaan ja esitteli sen näillä sanoilla, joiden on täytynyt raivostuttaa Harvardin professoreita:²¹

Ottaen huomioon hänen kärsimyksensä Neuvostoliitossa monet yleisössä odottivat, että kirjailijan puhe olisi ankara nuhde kommunistiselle totalitarismille yhdistyneenä ylistyslauluun Lännen vapaudelle ja demokratialle. Yleisölle oli varattu raju yllätys.

Puhe ”The Exhausted West” (Tyhjä Länsi) venäjäksi puhuttuna ja englanniksi tulkattuna pilvisen taivaan alla kuritti länsimaisen materialistisen kulttuurin röyhkeyttä ja omahyväisyyttä ja paljasti joidenkin saavutusten kielteiset vaikutukset, joista läntiset demokratiat ovat pitkään ylpeilleet…

Solzhenitsyn’in loistava ja kuvia kumartelematon puhe on syvällisimpiä, selväsanaisimpia ja haastavimpia, mitä koskaan on pidetty Harvardin aloitusjuhlassa.

Michael Novak, Amerikan yritysinstituutin (American Enterprise Institute), asukastutkija, on kuvaillut Solzhenitsyn’in Harvardin puhetta ”aikamme tärkeimpänä uskonnollisena dokumenttina”.²²

Hänen paras puheensa

Solzhenitsyn’illa oli kuitenkin vieläkin väkevämpi ja oivaltavampi puhe, jonka hän piti myöhemmin. Se tapahtui viisi vuotta myöhemmin toukokuussa 1983, kun hän vastaanotti Templeton-palkinnon. Se on palkinto, jonka Templeton-säätiö lahjoittaa Pennsylvania’ssa. Se on vuosittainen palkinto, joka annetaan elävälle henkilölle, joka tuomarien mielestä ”on antanut poikkeuksellisen panoksen elämän hengellisen ulottuvuuden vahvistamiseen, joko oivalluksen, löydön, tai käytännön tekojen kautta”.²³

Hän aloitti muistelemalla lapsuuttaan:²⁵

Yli puoli vuosisataa sitten ollessani vielä lapsi, muistan kuulleeni useiden vanhusten tarjoavan seuraavaa selitystä Venäjää kohdanneisiin suuriin katastrofeihin: Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; siinä syy, miksi kaikki tämä on tapahtunut.

Sitten nostaen höyryä kuin musta saarnaaja, joka pääsee vauhtiin ja alkaa toistaa sanaa tai lausetta, Solzhenitsyn alkoi painottaa väitettään yhä uudestaan.²⁶

Sen jälkeen olen käyttänyt lähes 50 vuotta työskennellen vallankumouksemme historian parissa. Siinä yhteydessä olen lukenut satoja kirjoja, kerännyt satoja henkilökohtaisia todistuksia ja panostanut jo kahdeksan omaa teostani ponnistukseen raivata pois tuon mullistuksen jättämät rauniot.

Mutta jos minua pyydettäisiin muotoilemaan mahdollisimman lyhyesti pääsyy siihen tuhoisaan vallankumoukseen, joka nieli noin 60 miljoonaa ihmistä, en voisi ilmaista sitä tarkemmin, kuin toistamalla: Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan; siinä syy, miksi kaikki tämä on tapahtunut.

Eikä hän jättänyt sitä siihen. Ikään kuin haluten varmistaa, että hänen yleisönsä tajusi asian, hän toisti uudelleen:²⁷

Se, mitä tässä tulee esiin, on merkitykseltään yleinen prosessi. Ja jos minua vaadittaisiin tunnistamaan lyhyesti se koko 20. vuosisadan periaatepiirre myös tässä, niin en voisi löytää mitään tarkempaa ja ytimekkäämpää, kuin toistaa jälleen: Ihmiset ovat unohtaneet Jumalan.

Time-lehti 25.2.1974

Sitten hän jatkoi varoittaen, että läntinen maailma ”on kokemassa uskonnollisen tietoisuuden ehtymistä”.²⁸ Hän sanoi tämän tapahtuvan, koska ”Lännessä on lakattu näkemästä elämän tarkoituksena mitään muuta, kuin ’onnen tavoittelu’”.²⁹

Toinen hänen tunnistamansa ongelma oli ihmisten kieltäytyminen tiedostamasta pahaa, joka on yksilöihmisen sydämessä ja siitä johtuvaa haluttomuutta julistaa jokin hyväksi tai pahaksi. Hän julisti tuloksena olevan, että Länsi ”on väistämättä liukumassa kohti kuilua”.³⁰

Solzhenitsyn painotti, että Lännen täytyy tulla ymmärrykseen, että ”ihmisen pelastus ei löydy aineellisten hyödykkeiden runsaudessa eikä pelkästään rahan tekemisessä”. Sen sijaan tavoitteena pitäisi olla ”hengellisen kasvun etsintä”. Sitten hän vakuutti, että ihmiskunnan toivo voidaan löytää vain uudelleensuuntaamalla tietoisuutemme ”parannuksessa kaiken Luojaan; ilman tätä mitään poistumistietä ei valaista ja me etsimme turhaan”.³¹

Sanoen saman ajatuksen eri sanoin Solzhenitsyn päätti puheensa kehottamalla kuulijoitaan sitoutumaan ”päättäväisesti etsimään Jumalan lämmintä kättä, jonka olemme niin ajattelemattomasti ja itsevarmasti torjuneet”.³²

Hänen viimeiset vuotensa

Vuonna 1990 Solzhenitsyn’in Neuvostoliiton kansalaisuus palautettiin ja vuonna 1994 hän vaimonsa kanssa palasi Venäjälle, jossa asettuivat Moskovan lähelle. Hän oli avioitunut kahdesti ja saanut toisen vaimonsa kanssa kolme poikaa. Hän kuoli vuonna 2008 sydämen vajaatoimintaan 89 vuoden iässä. Hänet haudattiin luostariin Moskovassa.

Raamattu sanoo, että profeetta ei ole vailla kunniaa, muualla kuin omassa maassaan (Mark. 6:4). Niin oli Solzhenitsyn’kin omassa maassaan ja Yhdysvalloissa. Hänen synnyinmaansa karkotti hänet ja Amerikka sulki korvansa hänen hartaille varoituksilleen ja vetoomuksilleen palata Jumalan tykö. Nyt kärsimme sen seurauksia.

Sillä sinä unhotit pelastuksesi Jumalan etkä muistanut suojakalliotasi (Jes. 17:10).

Tämän artikkelin viitteet löytyvät verkkoartikkelista.

***

Stalinistit puhuvat

Siitä huolimatta, että stalinismi osoittautui moraalisesti mädäksi ja johti yli 60 miljoonan venäläisen kuolemaan, entisessä Neuvostoliitossa on stalinisteja, jotka toimivat edelleen.

Lokakuun 9. päivänä he hirttivät Aleksandr Solzhenitsyn’ia esittävän nuken Gulag-museon edessä Moskovassa. Ryhmä nimeltä Vallankumouksellinen Kommunistinen Nuorisoliitto otti verkkosivustollaan kunnian teosta sanoen, että Solzhenitsyn on ”tuo paha neuvostovastainen valehtelija”. Vastaavanlainen tapaus sattui vuonna 2015, kun iso kyltti, jossa luki ”Juudas”, oli kiinnitetty Solzhenitsyn-muistomerkkiin Vladivostokissa.

Moskovassa hirtetyllä nukella oli rintaan kiinnitettynä kyltti, jossa luki:

”Tässä se petturi Solzhenitsyn on hirtettynä
Se, joka tykkäsi pilkata pyhää totuutta,
joka häpeämättä valehteli Gulagista.
Hän on kauhea kotimaan vihollinen!
Gulag-museo on edelläkävijä valheissa
ja entisiä toisinajattelijoita ylistetään.
Nyt he hyväksyvät kaveruksina:
petollisen miehen ja petollisen museon!”

Vieläkin karmaisevampi on se tosiasia, että lokakuun 4. päivänä Venäjän oikeusministeriö listasi järjestön nimeltä Memorial ”vieraana agenttina”. Se on hyvin arvostettu ryhmä, joka dokumentoi Stalinin ajan rikoksia ja tarkkailee ihmisoikeuksien rikkomuksia Venäjällä. Näyttää, että Venäjän hallitus on päättänyt aloittaa Stalinin ajan kammottavien rikosten puhdistamisen. ”Ne, jotka eivät voi muistaa menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä” (George Santayana).