Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Krisitityn kasvu’ Category

What is your generation?
16.4.2018, by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on se suku, joka häntä kysyy, joka etsii sinun kasvojasi, – tämä on Jaakob. Sela.” (Ps. 24:6)

Tässä Daavid kirjoittaa erikoisesta suvusta. Englantilaisten käännösten sanalla ”generation” (sukupolvi) hän ei tarkoita ajanjaksoa, vaan ennemmin ihmislajia, ”ihmisrotua”. Gesenius sijoittaa sen Heprea-Kaldea-sanakirjassaan kollektiiviseen kokonaisuuteen, jonka yhteyden side ei ole aika, vaan mielenlaadun samankaltaisuus (Keil & Delitzsch Commentary on the Old Testament).

Daavidin mukaan tuon suvun merkittävin ominaisuus on, että heidän sydämensä etsii Jumalaa. Jos sinä lukisit: ”Tämä on se suku, jolla on mustat hiukset”, niin voisit päätellä, että tuon suvun olennaisin piirre on mustat hiukset. Tässä pätee sama logiikka. Siksi puhumme tässä suvusta, joka etsii Jumalaa. He voivat osallistua johonkin muuhun, mutta heidän päätoimensa on tavoitella etsintänsä kohdetta. Tämä ylevä erikoisominaisuus jättää varjoonsa kaiken muun.

Jotakin tärkeää koskien tätä sukua

Alusta lähtien on huomioitava, että heidän etsintänsä ei ole pelkästään uskonnollinen eikä älyllinen. Sanon tämän, koska ajoittain voimme etsiä uskonnollisia ansioita tai kristillistä tietoa luullen koko ajan etsivämme Jumalaa. Samaistaa Vanhaikäinen sellaisiin tyhjänpäiväisyyksiin on virhe, jonka monet ovat tehneet vain herätäkseen hengellisen konkurssin sylissä.

Ei! Suku, josta Daavid puhuu, etsii Jumalaa, koska heidän eloonjäämisensä riippuu Hänestä. Heidän on löydettävä Hänet, tai kuoltava; nähtävä Hänen kasvonsa, tai hukuttava; kuultava Hänen äänensä, tai vaivuttava hautaan. Ps. 28:1 esittää meille tähän sukuun kuuluvan ihmisen huudon. Huomaa hänen sanansa; ne välittävät kiireellisyyttä, äärimmäistä tarvetta ja elintärkeää korvaamattomuutta.

Sinua, Herra, minä huudan; minun kallioni, älä ole minua kohtaan äänetön, etten minä, kun sinä vaiti olet, joutuisi niiden kaltaiseksi, jotka ovat hautaan vaipuneet.”

Oletko koskaan kokenut tällaista jumalallisen tarvetta ja tietoisuutta, ikään kuin kuoleman kynnet olisivat tarttumassa sinuun?

Sitä voisi verrata erämaahan eksyneen ihmisen etsintään:

”Kurjat ja köyhät etsivät vettä, eikä sitä ole; heidän kielensä kuivuu janosta. Mutta minä, Herra, kuulen heitä, minä, Israelin Jumala, en heitä hylkää.” (Jes. 41:17).

”Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin varhain; sinua minun sieluni janoaa, sinua halajaa minun ruumiini kuivassa ja nääntyvässä, vedettömässä maassa” (Ps. 63:1).

Sielu on tässä vedetty pois kaikista muista vaihtoehdoista ja alistettu yhteen harhailuun. Koko ihminen kiipeää. Huomaat hänen tavoittelevan ankarasti Jumalaa, vaikka hänen voimansa loppuvat. Ja kun jatkat hänen elämänsä tarkastelua, huomaat siunatun ehdottomuuden, armon vetämisen, joka tekee hänelle mahdolliseksi päästä vallitsevan evankelikaalisen status quon tuolle puolelle.

Poikkeavuus

Tässä meillä on siis kaikista muista suvuista poikkeava suku. Ja se poikkeavuus ei perustu heidän käyttämäänsä nimeen, ei saarnaamaansa sanomaan eikä paikkaan, jossa he kokoontuvat. Se perustuu erityiseen etsintään, etsintään, joka on täysin erilainen, kuin kaikki muut etsinnät: Heidän sydämensä on keskittynyt etsimään Jumalaa.

Onko sinun sydämesi keskittynyt etsimään Jumalaa? Ellei, niin et ole tuota sukua. Olet ehkä evankelikaali, lähetyssaarnaaja, pastori tai kenties Jumalan sanan opiskelija. Mutta sinä et kuulu siihen erityiseen sukuun, johon Daavid viittaa jakeessa Ps. 24:6.

Vaikuttimena rakkaus

Toinen huomioitava seikka on, että se suku, josta puhumme, ei etsi Häntä määräyksestä, vaan vapaaehtoisesti. He etsivät Häntä, koska rakastavat Häntä. Ja koska rakastavat Häntä intohimoisesti, he etsivät Häntä intohimoisesti.

Raamatusta löytyy kohta, joka kauniisti havainnollistaa etsijän kokemaa motivoivaa voimaa:

“Rakkaani pisti kätensä ovenreiästä sisään. Silloin minun sydämeni liikkui häntä kohden; minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja minun käteni tiukkuivat mirhaa, sormeni sulaa mirhaa salvan kädensijoihin. Minä avasin rakkaalleni, mutta rakkaani oli kadonnut, mennyt menojaan. Hänen puhuessaan oli sieluni vallannut hämmennys. Minä etsin häntä, mutta en häntä löytänyt; minä huusin häntä, mutta ei hän minulle vastannut. Kohtasivat minut vartijat, jotka kaupunkia kiertävät, he löivät minua ja haavoittivat minut; päällysharson riistivät yltäni muurien vartijat. ‘Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: jos löydätte rakkaani, mitä hänelle sanotte? Sanokaa, että minä olen rakkaudesta sairas.’” (Laul.l. 5:4–8).

Tässä näemme tämän suvun sydämen; sydämen täynnä palavuutta; sydämen, joka etsii Häntä välittämättä vastustuksesta ja loukkauksista. Siinä hän oli: lyötynä, haavoitettuna ja nöyryytettynä. Silti hän jatkoi rakastettunsa kasvojen etsimistä. Kuinka minä etsin Häntä? Onko minua helppo pelotella? Helppo johtaa pois asiasta? Etsinkö Häntä vastoinkäymisissä?

Etsimistä löytääkseen

Tähän saakka lukemamme jakeet osoittavat, että nämä ihmiset eivät etsineet etsimisen vuoksi; he etsivät löytääkseen ja tekivät sitä hinnalla millä hyvänsä. Koska näin oli, he etsivät Jaakobin Jumalaa kaikesta sydämestään ja sielustaan.

Mooses oli sellainen mies. Puhuen Israelin kansalle hän sanoi: Mutta sitten sinä siellä etsit Herraa, sinun Jumalaasi ja sinä löydät hänet, kun kysyt häntä kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi(5. Moos. 4:29). Tällaista etsimistä Mooses oli kokenut. Hän tiesi, että tämä oli ainoa keino löytää Jumala.

”Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne” (Jer. 29:13).

Tässä ei ole tilaa puolisydämisille. Se on kaikki tai ei mitään, pyhittäytyminen tai itsepetos, kristinusko tai uskonnollisuus. Ei ole mitään välimuotoa.

Nyt tulee kysymys: Olenko minä tällainen etsijä? Olenko minä tuota sukua? Daavid oli; kuuntele, mitä hän sanoo: Minun sydämeni vetoaa sinun omaan sanaasi: ‘Etsikää minun kasvojani.’ Herra, minä etsin sinun kasvojasi.” (Ps. 27:8). Ja jälleen:Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä(Ps. 27:4).

Ihminen aina lopulta etsii sitä, mitä haluaa. Kysymykseen: ”Mitä sinä haluat?” vastaan: ”Minä haluan sitä, mitä etsin.” Ja kysymykseen: ”Mitä sinä etsit?” vastaan: ”Minä etsin sitä, mitä haluan.” Kun asiat esitetään näin yksinkertaisesti, on vaikea löytää pensasta, jonka taakse piiloutua.

Read Full Post »

CHOOSING GOD’S WILL
By Dave Hunt, suom. SK

Julkaistu ensi kerran toukokuussa 1991

Kiusauksen aikana erämaassa Saatana tarjoutui antamaan Jeesukselle ”kaikki maailman valtakunnat … ja niiden loiston” (Luuk. 4:5-6). Hän pelasi bluffia. Tämä maailma on todella Saatanan annettavissa kenelle hän tahtoo. Jeesus ei kiistänyt Saatanan kerskausta, että ”minun haltuuni se on annettu ja minä annan sen, kenelle tahdon”. Ehdot, joilla Saatana tarjoutui antamaan tämän maailman Kristukselle, olivat selvät: ”Jos sinä siis kumarrut minun eteeni” – mitä Jeesus tietenkään ei suostunut tekemään. Ole varuillasi! Sillä tämän maailman valtakunnat ja loisto ovat edelleen ne edut, joita Saatana tarjoaa houkutellakseen tämän ajan vastaanottajat kumartamaan itseään.

Kristuksen totiset seuraajat torjuvat tämän maailman valtakunnat ja loiston, kuten heidän Herransakin. Tämä torjuminen koskee suuresti ylistettyä uutta maailmanjärjestystä, joka on edelleen Saatanan hallussa. Kristus on luvannut uskoville jotakin paljon parempaa – ikuisen taivaallisen valtakunnan, joka on hankittu ristillä Hänen voittonsa kautta Saatanasta. Tuon voiton tuloksena Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa” (Ilm. 11:15). Maailmalliset valtakunnat katoavat pian ja niiden tilalle tulee Jumalan valtakunta maan päällä. Silloin Kristus yhdessä niiden kanssa, jotka ovat jakaneet Hänen hyljätyksi tulemisensa ja kärsimyksensä (Apt. 14:22; Room. 8:17; 2. Tim. 2:12), hallitsevat kunniassa ja lopullisessa ilossa ikuisesti.

Kristityille olisi heidän Herransa kieltämistä paistatella suosiossa ja kunnianosoituksissa, joita tämä nykyinen maailma heille antaa. Se ei tarkoita, että kristityt eivät saisi menestyä liike-elämässä, tieteessä, akateemisessa maailmassa, urheilussa jne. Itseasiassa kristittyjen pitäisi olla mahdollisimman hyviä kaikessa, mitä tekevät, mutta heidän taitonsa, kykynsä ja uutterat ponnistuksensa ovat Jumalan kunniaksi, ei heidän. Tällä maailmalla ei ole vetovoimaa uskoviin; he eivät rakasta sen taputuksia. Maailman kritiikki ja kiitokset eivät heilauta heidän kurssiaan, jota heidän on noudatettava (1. Kor. 9:24-27; 2. Tim 4. 7-8). He tietävät, että lopulta millään muulla ei ole väliä, paitsi sillä, mitä Jumala ajattelee heistä.

Meitä varoitetaan: Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. (1. Joh.:2:15). Saatanaa kutsutaan ”tämän maailman jumalaksi” (2. Kor. 4:4) ja ne, jotka rakastavat tätä maailmaa, ovat hänen puolellaan ja kunnioittavat häntä tiedostavatpa sen tai ei. Itseasiassa he ovat tiellä saatananpalvontaan, joka tulee olemaan maailmanlaajuinen uskonto Suuren Ahdistuksen aikana (Ilm. 13:4). Yksi selvä todiste siitä, että kristikunta on Saatanan viettelemä, on se tosiasia, että niille, joita maailma suuresti kunnioittaa, annetaan pelkästään sen perusteella välittömästi erityinen kunnia seurakunnassa. Kristillinen media imartelee urheilusankaria, viehättävää näyttelijätärtä, rikasta liikemiestä ja korkeassa asemassa olevaa poliitikkoa, jonka oletetaan tulleen kristityksi. Näitä liian usein kypsymättömiä ja maailmallisia uusia uskovia esitellään ja ylistellään kristillisessä TV:ssä ja nostetaan esiin seurakunnalle uskon sankareina ja roolimalleina nuorille – ja kristityt tuhansittain huokailevat ihastuneina kuunnellessaan heidän todistuksiaan. Kuitenkin nöyrä ja hurskas lähetyssaarnaaja, kypsä uskossa, joka on pysynyt uskollisena Kristukselle läpi puutteen, kiusauksien, vaikeuksien ja vaarojen vuosikymmenten ja voittanut sieluja vaikeilla työkentillä, ei juuri saa yleisöä. On ilmeistä, että keskiverto kristitty ihailee maailmallista menestystä paljon enemmän, kuin hurskautta. Jokin on pahasti vinossa!

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa” (Joh. 15;19). Pilatukselle Jeesus julisti näin: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta” (Joh. 18:36). Hän ei tarkoittanut, että Hänen valtakuntansa olisi täydellisesti irrotettu tästä maasta, vaan, että se ei ole tästä maailmanjärjestelmästä (worl system). Itseasiassa se vastustaa sitä. Tämä nykyinen maailmanjärjestelmä (mukaan lukien uusi maailmanjärjestys), joka kuuluu Saatanalle, täytyy tuhota, jotta Jumalan valtakunta voidaan perustaa.

Kristus tuli ”tekemään tyhjäksi paholaisen teot” (1. Joh. 3:8), minkä Hän teki ristillä (Joh. 12:31-33). Sellainen on Hänen tarkoituksensa kaikissa niissä, jotka vastaanottavat Hänet Vapahtajana ja Herrana. Saatanan teot elämässämme ja elämämme kautta ja kaikki mieltymys tähän maailmaan on tuhottava, jos Kristuksen on määrä hallita meissä. Tämä päämäärä voidaan toteuttaa vain, jos Hänen ristintyötään sovelletaan jokapäiväiseen elämäämme Pyhän Hengen voimassa. Silloin Jumalan rakkaus ja Hänen tahtonsa ja Kristuksen kaltainen luonne ilmenee sydämessämme ja elämässämme.

Pelastumattomat rakastavat maailmaa. Sitä vastoin kristityt eivät rakasta maailmaa, vaan Isää. Me olemme taivaan kansalaisia, ”josta me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi…” (Fil. 3:20-21).

Sen sijaan, että yrittäisimme tehdä merkittävää tässä maailmassa ja nauttisimme sen eduista ja iloista, me pyrimme miellyttämään Isää, koska haluamme taivaallisen ja ikuisen palkan. Edessämme oleva valinta ei ole taivaan ja helvetin välinen, kuten monet kuvittelevat. Se valinta on taivaan ja tämän maailman välinen. Hullukin vaihtaisi helvetin taivaaseen, mutta vain viisas vaihtaa tämän maailman taivaaseen. Et voi saada molempia. Et voi elää sekä Jumalalle että itsellesi. Monista ns. kristityistä on vaikeaa vastustaa tämän maailman kiusauksia ja elää kokonaan Kristukselle.

Miksi olisi vaikeaa valita elämä kuoleman sijaan, ilo surun sijaan, iankaikkinen täyttymys tunnonvaivojen sijaan, Jumalan totuus Saatanan valheiden ja tuhoisien himojen sijaan? Valinta on vaikea vain Saatanan pettämille, jotka siten uskoessaan tätä valehtelijaa, epäilevät ja loukkaavat Jumalaa. Mikä loukkaus se onkaan taivaalliselle Isälle, kun kristityt toimivat ikään kuin alistuminen Jumalan tahtoon olisi suuri uhraus – ikään kuin tämän maailman vaihtaminen taivaaseen olisi huono kauppa!

Motivaatio on keskeinen tekijä. Yksi vahva motivaatiotekijä tulee siitä, kun vertaa iankaikkisuuden pituutta lyhyeen elämään tämän maan päällä. Vain hullu vaihtaisi taivaallisen ja iankaikkisen siihen, mikä on maallista ja väliaikaista – ja muista, ettemme voi saada molempia. ”Kristityt”, joiden elämäntapa on elää sille, mitä voivat saada ja mistä nauttivat tässä maailmassa sen sijaan, että ”kokoaisivat aarteita taivaaseen” (Matt. 6:19-21), kieltävät elämällään sen uskon, jota tunnustavat huulillaan.

Niiden, jotka jokapäiväisessä elämässään valitsevat tämän maailman taivaan sijasta, ei pidä yllättyä, kun Jumala iankaikkisuudessa antaa heille täällä tehdyn valinnan. Kuinka voi joku valittaa, jos häntä ei seuraavassa elämässä viedä taivaaseen, jonka hän johdonmukaisesti hylkäsi tässä elämässä? Joku on sanonut, että tässä maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka sanovat Jumalalle ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun” ja niitä, joille Jumala sanoo: ”Tapahtukoon, ei Minun tahtoni, vaan sinun.” Mikä murhenäytelmä onkaan olla ikuisesti kahlehdittuna omaan tahtoonsa Hänen tahtonsa asemesta – ikuisesti vangittuna oman minänsä kanssa ja erossa Jumalasta!

Kristuksen ilmoitus Isälle, ”älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk 22:42) vei Hänet ristille. Myös meidän täytyy kieltää itsemme ja alistua ristille (Matt. 16:24). Se tekee lopun omasta minästä ja Kristuksesta tulee elämämme – kaikkemme. Tämä on viisauden polku (Job 28). Viisaat ”loistavat … kuin tähdet iankaikkisesti” (Daniel 12:3) Hänen valonsa sydämissään puhtaina astioina ikuisesti säteillen Hänen kunniaansa. Hullut perivät täydellisen pimeyden iankaikkisesti, koska ehdottomasti halusivat tehdä omiaan ja olla langenneessa tilassaan. Ihmisen kohtalo on joko iankaikkinen ilo Jumalan ja Hänen enkeliensä ja pyhien läsnäolossa – tai sitten yksinäinen ja ikuinen tuska omaan minäänsä suljettuna.

William Law ilmaisi poikkeuksellisella selkeydellä valintaa taivaan ja tämän maailman välillä. Hän sanoi, että miestä pidetään hulluna, jos hän käyttää elämänsä suunnitellen taloa, tenniskenttää, uima-allasta, eläkeasuntoa jne., jotka rakennettaisiin Marsiin – kuitenkin sellaista, joka käyttää elämänsä yhtä antautuneesti suunnitellen, saavuttaen ja nauttien sellaisista asioista tässä maailmassa, arvostetaan menestyvänä ja järkevänä. Law sanoi, että todellisuudessa molemmat ovat hulluja! Ensin mainitulla on pakkomielle maailmaan, jossa hän ei voi elää – jälkimmäinen on kiinni maailmassa, jonne ei voi jäädä. Heidän hulluutensa asteella on eroa vain muutamia lyhyitä vuosia.

Jim Elliot, nuori lähetyssaarnaaja, joka kärsi marttyyrikuoleman Ecuadorissa, sanoi sen ytimekkäästi: ”Se ei ole hullu, joka luopuu siitä, mitä ei voi pitää, saadakseen sen, mitä ei voi menettää.” Mikä murhenäytelmä onkaan vaihtaa iankaikkinen elämä tämän maailman nautintoihin. Raamattu ei sano, että synti ei anna nautintoa; se sanoo, että synnistä voi saada vain ”lyhytaikaista nautintoa” (Hepr. 11:25) – ja se on todella lyhytaikaista verrattuna iankaikkisuuden loppumattomiin aikakausiin. Todella huono kauppa!

Sanat ”iankaikkinen elämä” eivät viittaa vain Jumalan tarjoaman elämän määrään, vaan sen laatuun – elämän laatuun, jota Jumala haluaa meidän alkavan kokea tässä ja nyt. Jeesus sanoi, että iankaikkinen elämä on Jumalan ja Hänen Poikansa tunteminen (ei tietäminen) (Joh. 17:3). Paavali varoitti, että Kristus eräänä päivänä kostaa niille, jotka eivät ”tunne Jumalaa” (2. Tess. 1:8). Sopusoinnussa näiden ja vastaavien kohtien kanssa evankeliset tunnustavat, että he eivät harjoita uskontoa koskien Jumalaa, vaan että heillä on omakohtainen suhde Jumalan kanssa. Valitettavasti tästä kehuskelusta on tullut lähinnä klisee – teoriassa se kuulostaa hyvältä, mutta jokapäiväisessä elämässä siitä useinkin on hyvin vähän käytännön todisteita.

Sen tunnistaminen, että iankaikkisuus on äärettömän paljon pitempi, kuin optimistisinkaan elinajanodotteemme, antaa väkevän motivaation elää Hänelle (ja siten valita taivas tämän maailman sijaan). Jumalan todellinen tunteminen antaa kuitenkin vielä väkevämmän motivaation.

Jumalan tunteminen johtaa pyhyyteen. Hänestä yksin tulee kuluttava intohimomme, joka syrjäyttää kaikki muut halut ja voittaa synnin vallan elämässämme. Hänen sisäinen läsnäolonsa riittää tyydyttämään jokaisen kaipauksen, sillä Jumalan tunteminen on Hänen rakastamistaan – eikä ole suurempaa motivaatiota kuuliaisuuteen Hänen käskyilleen, kuin rakkaus. Itse asiassa muuta motivaatiota ei hyväksytäkään. Ei ole sattumaa, että ensimmäinen käsky kuuluu:Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi” (5. Moos. 6:5).

Kuuliaisuuden Jumalan laeille täytyy kummuta rakkaudesta Häneen. Muutoin lain kirjaimen totteleminen ei ole mitään (1. Kor. 13:1-3). Voimme antaa koko omaisuutemme köyhille ja alistua marttyyriuteen polttoroviolla Kristuksen nimen tähden, mutta jos motiivimme ei ole rakkaus, niin se kaikki on turhaa. Kristus julisti: Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani … joka ei minua rakasta, se ei pidä minun sanojani(Joh. 14:23-24).

Jumalan rakastaminen on kristillisen elämän salaisuus. Jos todella rakastamme Häntä, niin haluamme palvella ja miellyttää ja kirkastaa Häntä. Emme halua tehdä mitään tai ajatella ajatustakaan, joka herättäisi Hänessä tyytymättömyyttä, tai toisi Hänelle häpeää. Aito rakkaus Jumalaan – ja vain sellainen – tuottaa johdonmukaista pyhyyttä ja hurskautta arkielämässämme. Rakkaus on myös suurenmoinen ilon ja rauhan lähde. Se saa meidät todistamaan kadotetuille palavuudella ja ilman häpeää. Kukapa häpeäisi rakastajaansa? Ja kukapa ei mieluummin puhu hyvää rohkeasti ja jatkuvasti siitä, jota rakastaa!

Mistä löydämme tämän rakkauden, joka meillä täytyy olla Jumalaan ja jota ilman emme voi miellyttää Häntä? Se ei ole jossakin sydämemme kätkössä odottamassa löytämistä. Se ei ole myöskään meillä jo oleva mahdollisuus, joka tarvitsee vain kehittämistä. Me emme voi kehittää sitä. Sitä ei voi tuottaa vaivannäöllä. Tätä rakkautta ei ole meissä ollenkaan. Vaikka siihen liittyvät tahtomme ja tunteemme, se tulee yksin Jumalalta. Kuinka tämä rakkaus sitten saadaan? Rakkaus on hedelmä, jota Henki kantaa elämässämme (Gal. 5:22). Se on ihmeellinen, kuin hedelmä puussa – jonka vain Jumala voi tuottaa. Silti emme ole kuin puita, joilla ei ole tahtoa eikä tunteita. On selvää, että siihen sisältyy paljon enemmän Hengen kantaessa hedelmää uskovan elämässä, kuin mitä hedelmän kantaminen luonnossa sisältää. Hänen rakkautensa on avain.

Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä (1. Joh. 4:19). Tämä kertoo meille, että meidän rakkautemme Jumalaan tulee vastauksena Hänen rakkauteensa meitä kohtaan. Tiedämme Hänen rakkaudestaan Hänen Sanansa kautta. Sydämemme liikuttuu, kun uskomme, mitä Raamattu kertoo meille Hänen rakkaudestaan meihin Hänen luodessaan meidät, antaessaan Poikansa kuolemaan syntiemme tähden, kärsivällisesti kestäessään hylkäämisemme, antaessaan anteeksi ja pelastaessaan meidät rangaistukselta, jonka Hänen pyhä lakinsa vaatii synneistämme, tarjotessaan taivaan äärettömän kalliiseen hintaan. On varmaa, että Jumalan meihin kohdistuvan rakkauden mietiskelemisen täytyy tuottaa, Hänen Henkensä kautta, palavaa rakkautta Häneen.

Tarvitaan kuitenkin paljon enemmän, kuin lukea, opetella ulkoa ja uskoa, mitä Raamattu sanoo koskien Jumalaa ja Hänen rakkauttaan. Jeesus nuhteli fariseuksia, että he tutkivat kirjoituksia ja samaan aikaan kieltäytyivät tulemasta Hänen tykönsä, sen yhden, josta Kirjoitukset todistivat. Se, mitä Raamattu sanoo Jumalasta, on siellä meidän johdattamiseksi omakohtaiseen suhteeseen Hänen kanssaan. Meidän ei tule tuntea vain Hänen Sanansa, vaan meidän tulee tuntea Hänet omakohtaisesti. On olemassa läheisyys Jumalan kanssa, joka on luvattu niille, jotka tottelevat Häntä, läheisyys, joka puuttuu monen kristityn elämästä.

Niille, jotka rakastavat ja tottelevat Häntä, Kristus tarjoaa uskomattoman ihanan lupauksen: Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle” (Joh. 14:21). Tämä lupaus ilmoittaa itsensä niille, jotka rakastavat Häntä, merkitsee Hänen läsnäolonsa todellista välittämistä. Se on enemmän kuin vahva usko siihen, että Hän on kanssamme. Se on Hänen läsnäolonsa hengellinen ilmeneminen (manifestation).

Tämä läheinen toveruus (intimate fellowship) alkaa kääntymyksessä todellisella viestinnällä Jumalan Hengeltä uskovan hengelle. Jumalan henki todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia (Room. 8:16). Se ei ole vain oman nimen laittamista jakeeseen Joh. 3:16 ja sen omaksumista ”uskossa”. Se on Jumalan tunteminen, hyvin todellinen tunteminen, että olemme Hänen omiaan ja jatkuva yhteydenpito Hänen kanssaan rukouksessa. Siihen ei kuulu visualisoimista, kirjaamista eikä mitään tekniikkaa, vaan läheisyyttä, jonka Hän aloittaa ja lupaa pitää yllä niiden kanssa, jotka rakastavat ja tottelevat Häntä. Useimmat ihmiset, myös kristityt, tarttuisivat tilaisuuteen tulla jonkin maailmanjohtajan, astronautin, olympiavoittajan, monikansallisen yhtiön johtajan, kuuluisan sydänkirurgin, läheiseksi ja uskotuksi ystäväksi. Kuinka monet kuitenkin laiminlyövät äärettömän paljon ihanamman tilaisuuden tuntea Jumala, joka loi maailmankaikkeuden, omistaa jatkuva ja läheinen yhteys sen yhden kanssa, jolla on kaikki valta, kaikki viisaus, kaikki tieto ja joka rakastaa meitä mittaamattomasti! Ja kuten kenen tahansa, Jumalankin kumppanuutta täytyy kehittää. Se vaatii aikaa. Ja me varaamme ajan vain, jos todella tiedämme, että me voimme tuntea Jumalan ja että se kannattaa.

Hän palkitsee ne, jotka häntä (ei menestystä, nautintoa, terveyttä eikä rikkautta) etsivät” (Hepr. 11:6). Jumala sanoi Abramille: ”Älä pelkää Abram, minä olen sinun kilpes, ja sangen suuri palkkas (1. Moos. 15:1, Biblia 1776). Jumala haluaa palkita meidät itsellään. Älkäämme tyytykö mihinkään vähäisempään palkkaan – pelkkiin lahjoihin Antajan asemesta. Tavoitelkaamme ahkerasti tätä läheistä yhteyttä Jumalan kanssa, jota Hän haluaa meille jokaiselle. Sanokaamme Daavidin kanssa: ”Jumala … sinua minä etsin varhain; sinua minun sieluni janoaa” (Ps. 63:1) ja Paavalin kanssa: ”tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta” (Fil. 3:10). Olkoon Jumalan tunteminen ja rakastaminen meidän intohimomme, kuten se oli heidän.

TBC

 

Read Full Post »

Daily Renewal
15.5.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Jos elämä voi tuoda kaikenlaisia masentavia kokemuksia, niin Jumala pystyy vastustamaan ja neutraloimaan niiden lamauttavaa vaikutusta yksinkertaisella kuiskauksella tai jumalallisella kosketuksella. Hänen kykynsä henkeyttää lapsiaan on lohduttanut muinaisia pyhiä ja seisoo muistomerkkinä kautta pyhäin seurakunnan historian.

Esimerkkimme

Viitaten Jeesukseen profeetta Jesaja kirjoitti: Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle, ja merensaaret odottavat hänen opetustansa” (Jes. 42:4). Ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä ajattelemaan Hänen esimerkkiään, ettemme väsyisi ja masentuisi sielultamme (Hepr. 12:3).

Sanoa, että kristityllä ei ole mitään syytä masentua, merkitsee todellisuuden, sellaisena kuin se on, väärinkäsittämistä. Jeesuksella, edelläkävijällämme, oli satoja syitä menettää rohkeutensa. Hän oli väärinymmärretty, hyljätty, väärin syytetty, opetuslastensa jättämä, yhden heistä kavaltama, toisen kieltämä, vain jotakin mainitakseni. Jos hän ei ollut masentunut, se ei johtunut siitä, ettei siihen olisi ollut aihetta. Hänen salaisuutensa oli toisaalla.

Ulkonainen ihmisemme

Yksi kokemus, joka voi leikata syvältä rohkeutemme luontoa, on kehomme rappeutuminen. Sellaiset asiat kuin sairaudet, fyysiset vammat, tai sellainen, jota yleisesti sanotaan ”vanhenemiseksi”, voivat viedä sisumme ja kuivattavat sen ajallisuuden auringonpaahtamalla kentällä. Vuosien vieriessä näkömme hämärtyy, kuulomme heikentyy, liikuntakykymme vähenee, tarmomme häipyy ja erilaisia toimintahäiriöitä tulee esiin.

Sen tiedostaminen, että tämä kaikki on syntiinlankeemuksen seurausta, ei paljon auta. Vasta kun tajuaa mitalin toisen puolen, helpotus voi tulla. Sillä päivä on tulossa, jolloin ruumiimme täydellinen lunastus toteutuu. Kuten Paavali kirjoittaa:

“…eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta” (Room. 8:23).

Ja jälleen: Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa” (1. Kor. 15:42-43). Ja ikään kuin tämä olisi liian vähän, Paavali lisää:

“Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty. Sentähden me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun me kerran olemme siihen pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi. Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista.Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi.” (2. Kor. 5:1–5)

Meillä on siis Jumalan elähdyttävät lupaukset, toivon tiputus niille, jotka uskovat. Kaikki nämä rohkaisevat sanat eivät tietenkään vaikuta paljon ruumiimme nykyiseen tilaan. Apostolin mukaan me jatkuvasti väsymme tässä ruumiissamme. Tulevaisuus voi näyttää kirkkaalta, mutta tämä päivä on melko synkkä. On kuitenkin jotakin, apostoli sanoo, jotakin, joka voi auttaa meitä tässä ja nyt.

Negatiivisen haastaminen

Paavali oli tarkkailija. Hän arvioi usein negatiivista positiivisen varjossa. Sellaiset lausunnot kuin: Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin” (Room. 8:18) ilmaisevat, kuinka apostoli arvioi todellisuutta.

Katsoen fyysisen kehomme rappeutumiseen hän kirjoittaa:

“Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu” (2. Kor. 4:16).

Tämä jae paljastaa kaksi tärkeää totuutta: Ensimmäinen on, että fyysisen kehomme huononeminen tahtoo aiheuttaa sen, että ihminen lannistuu. Toinen totuus on, että on olemassa uudistuminen, joka voidaan kokea päivittäin ja tämä uudistuminen voi aidosti rohkaista meitä ja siten mitätöidä sen negatiivisen vaikutuksen, jonka kehomme rappeutuminen voi aiheuttaa. Nämä totuudet tietysti panevat kysymään: Kuinka minä voin kokea tätä päivittäistä uudistumista?

Vastaus

Monia Raamatun kohtia voitaisiin käyttää vastaamaan tähän kysymykseen, mutta olen valinnut yhden, joka löytyy Jesajan luvusta 40. Tässä Jumala puhuu:

“Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:30,31)

Tässä Jumala vakuuttaa, että ne, jotka odottavat Herraa, uudistavat voimansa. Joten tässä meillä on uudistuminen ja tuon uudistumisen seuraukset ovat todelliset: ”…he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.Uskon, että tämä jae viittaa sisäisen ihmisen voimaantumiseen. Jeesus oli liian heikko kantamaan ristiään koko matkan Golagatalle ja Paavali kirjoittaa: ”Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa” (1. Kor. 2:3). Sen lisäksi hän myös julistaa, että ulkonainen ihminen menehtyy (2. Kor. 4:16). Mutta huolimatta tästä masentavasta ajallisuudesta elävä Jumala vakuuttaa, että jotakin ihmeellistä voi tapahtua sille, joka odottaa Häntä: Hänet voidaan uudistaa ja Paavalin mukaan tästä uudistumisesta johtuen hänen mielensä ja sydämensä on taipuvainen täyttymään rohkeudella: Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä”, hän kirjoittaa.

Ongelma

Monien evankelikaalien kokema takaisku, mitä tulee päivittäiseen uudistumiseen, johtuu siitä, että heidän aikataulunsa on rakennettu sellaiseksi, että hyvin vähän aikaa jää Herran odottamiselle. Kuumeisen kiireinen maailma, jossa elämme, vetää heidät syöksykierteeseen ja valitettavasti minun on sanottava, että nähtävissä on hyvin vähän vastustusta. Käydä seurakunnassa säännöllisesti on hyvä ja välttämätöntä, mutta se ei korvaa Herran odottamista. Ilman tätä tärkeää harjoitusta masennus lopulta tulee. Älä unohda, että ulkonainen ihminen on jo menehtymässä ja sen huononeminen on varmistettu.

Psalmista oli oikeassa kirjoittaessaan: Odota Herraa. Ole luja ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa!” (Ps. 27:14).

Read Full Post »

Is God with you?
By Simon Desjardins, 13.4.2018, suom SK

Kysymykseen: Onko Jumala kanssasi, useimmat evankelikaalit vastaisivat: ”Tietysti Jumala on minun kanssani! Minähän olen kristitty.” Mutta samaistuuko Jumala sinuun siinä määrin, että se näkyy? Voivatko ihmiset nähdä ja tietää, että Jumala on kanssasi? Tämä on se kysymys, jota lyhyesti pohdimme tässä postissa.

Saul ja Daavid

”Ja Saul näki ja ymmärsi, että Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä. Niin Saul pelkäsi vielä enemmän Daavidia, ja Saulista tuli koko elinajakseen Daavidin vihamies.” (1. Sam. 18:28, 29).

Mitä Saul näki Daavidissa, joka herätti hänen tietoisuutensa Jumalan läsnäolosta? Hän näki muun muassa, että Jumalan varjelus näkyi Daavidin elämässä. Kaikki, mitä hän yritti tehdä vahingoittaakseen Daavidia, päättyi turhautumiseen, koska Jumala kertoi kaiken Daavidille etukäteen.

Toinen seikka, jonka Saul havaitsi, oli, että Daavid menestyi jatkuvasti epäsuotuisista olosuhteista huolimatta. Riippumatta, mitä joutui kohtaamaan, hän edistyi, sillä hän oli päättänyt vaeltaa Herran pelossa. Sen lisäksi Saul havaitsi miehen, joka kieltäytyi kostamasta itse, nuoren miehen, joka oli oppinut, että kosto kuuluu Jumalalle. Kenties tämä Daavidin elämän puoli oli tärkein syy, että kuningas niin pelkäsi häntä. Hän saattoi ymmärtää nuoren muusikon löytäneen suosion Jumalan silmissä. Hän oli siunattu ja Jumalan huolenpito ja varjelus olivat hänen kanssansa.

Sitten Saul saattoi nähdä Daavidissa myös Jumalan sydämen. Esimerkki siitä ilmenee kysymyksessä, jonka Daavid esitti Saulin kuoltua: ”Eikö Saulin suvusta ole enää jäljellä ketään, jolle minä voisin tehdä Jumalan laupeuden?” (2. Sam. 9:3). Kaiken sen jälkeen, mitä Saul oli hänelle aiheuttanut, Daavid halusi siunata hänen jälkeläisiään. Hän halusi osoittaa heille, ei pelkästään ihmisen ystävällisyyttä, vaan Jumalan.

Entä minä?

Kuinka minä pärjään vertailussa? Kun ihmiset katsovat minua, niin näkevätkö he Jumalan tapoja vai ihmisten? Osoitanko Jumalan teitä, vai ihmisten? Kostanko itse, vai jätänkö sen Jumalan käsiin? Olenko pahastunut vai armollinen? Siunaanko niitä, jotka kiroavat minua, vai maksanko pahan pahalla? Vastaukseni näihin kysymyksiin ovat hyvin merkittäviä. Ne itseasiassa vastaavat ensimmäiseen kysymykseen, joka kuuluu: Onko Jumala samaistunut minuun niin, että se näkyy?

Ei riitä, että sanoo olevansa evankelinen tai kristitty. Jumala tahtoo ilmaista oman elämänsä meidän kauttamme.

Apostoli Paavali

Pakanain apostoli oli myös mies, jossa Jumalan elämä ilmeni. Hän kirjoittaa näin:

”Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.” (2. Kor. 4:10,11)

Tässä on ehdot jokaiselle, joka haluaa, että Jumalan elämä ilmenee hänen ruumiissaan, eli hänen lihassaan. Joskus kuulemme: ”Minulla on Jeesus sydämessäni.” Se ei kuitenkaan riitä. Jumala haluaa konkretisoitua lihassamme, tässä osassamme meitä, jota ihmiset voivat katsella, koskettaa ja kuulla, kun toimimme, reagoimme ja vaikutamme.

Joosef

”Mutta Herra oli Joosefin kanssa, niin että hän menestyi kaikessa ja hän oleskeli isäntänsä, egyptiläisen, talossa. Ja hänen isäntänsä näki, että Herra oli hänen kanssaan ja että Herra antoi kaiken, mitä hän teki, menestyä hänen käsissään.” (1. Moos. 39:2,3)

Joten tässä meillä jälleen on mies, joka näki jotakin epätavallista. Hän näki, että Jumala oli ihmisen kanssa. Joosefin ollessa lähellä Jumalan läsnäolo oli havaittavissa. Hän, kuten Daavid hänen jälkeensä, menestyi kaikessa, mitä teki.

”Eikä vankilan päällikkö ollenkaan valvonut sitä, mikä oli Joosefille uskottu, sillä Herra oli Joosefin kanssa. Ja Herra antoi menestyä sen, mitä hän teki.” (1. Moos. 39:23).

Olosuhteet eivätkä ihmiset voineet kaataa Joosefia.  Vankilassakin hän menestyi. Emme nyt puhu tässä pelkästään aineellisesta menestymisestä. Puhumme menestymisestä Jumalan teillä, Hänen suosiossaan ja luottamisessa Häneen. Sama on totta Paavalin ja Silaan kohdalla. Vankilassakin he menestyivät.

Iisak

Ennen Joosefia meillä on Iisak: ”Niin Abimelek lähti hänen luokseen Gerarista ystävänsä Ahusatin ja sotapäällikkönsä Piikolin seuraamana. Mutta Iisak sanoi heille: ‘Minkätähden tulette minun luokseni, vaikka olette minulle vihamieliset ja karkoititte minut luotanne?’ He vastasivat: ‘Me olemme selvästi nähneet, että Herra on sinun kanssasi.’” (1. Moos. 26: 26–28).

Iisakin elämä ei jättänyt tilaa epäilyksille. Abimelek, Ahusat ja Piikol olivat varmoja siitä, että Jumala oli hänen kanssansa, sillä hän oli elävä osoitus Jumalan siunauksista. Hänessä näkyi todistus Jumalan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Voivatko ihmiset sanoa minulle: ”Me olemme selvästi nähneet, että Herra on sinun kanssasi”?

Entä Aabraham? Samat Abimelek ka Piikol sanoivat hänelle:Jumala on sinun kanssasi kaikessa, mitä teet” (1. Moos. 21:22).

Haaste

Kaikki nämä miehet ja monet muut säteilivät Jumalan kunniaa. Mikä oli heidän vastuunsa, siitä on tullut meidän vastuumme. Armo, joka oli heidän päällänsä, voi olla meidän päällämme ja ehkä vielä suuremmassa määrin.

Veljet! Kantakaamme ruumiissamme Herran Jeesuksen kuolemaa, että myös Jeesuksen elämä voisi ilmetä ruumiissamme. Ja olkaamme me, jotka elämme, alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että myös Jeesuksen elämä voisi ilmetä kuolevaisessa lihassamme. Tämä, ei paljon muuta, on kutsumuksemme ydin.

Read Full Post »

Kukaan ihminen ei pääse Jumalan luo omilla teoillaan, vaan se on kokonaan Jumalan työtä. Hän on valmistanut meille pelastuksen Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä, ja vain siihen turvautuminen on ainoa toivomme.

Jeesus sanoo: Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä (Joh. 6:44). Luther selittää tämä asian näin: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”

Eli siis kun ihminen kuulee Jumalan sanaa, evankeliumia, siinä vaikuttaa Pyhä Henki, joka vetää ihmistä turvautumaan Jeesuksen sovitustyöhön. Mutta miten uskosta osaton kuulee evankeliumia, jos hän ei käy kirkossa tai raamattupiirissä eikä lue Raamattua? Ne ainoat kerrat hän on kosketuksissa seurakuntaan, kun hän osallistuu kastetilaisuuteen, konfirmaatioon, hautajaisiin tai sattuu tulemaan joululaulutilaisuuteen. Onneksi on vielä pappeja, jotka pitävät evankeliumia esillä noissakin tilaisuuksissa, jotta Pyhä Henki voi ihmisiä puhutella. Mutta kun yhä harvempi joutuu millään tavalla uskon asioiden kanssa tekemisiin, niin miten näitä ihmisiä sitten kohdataan?

Mitä Jeesus sanoi? Sanoiko Hän, että ”tulkaa kaikki seurakuntaan kuulemaan evankeliumia”? Ei, vaan Hän sanoi: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28:19-20). Meidät on käsketty menemään muiden pariin viemään evankeliumia! Pitää muistaa, ettei yksikään uskova elä itseään varten vaan toisia varten. Kun Hyvä Paimen on saanut meidät laumaansa, niin emmekö mekin lähtisi myös Paimenen asialle?

Tässä tullaan nyt herkälle alueelle, joka on monelle ihmiselle erittäin kipeä kohta, ja tästä aiheesta käytiinkin keskustelua viime marraskuussa Uusi Tie -lehdessä. Kaikille evankeliointi kun ei ole ollenkaan luontaista, eikä osata luontevasti kertoa muille Jeesuksesta.

Toimittaja Matti Korhonen kirjoitti näin: ”Herätyskristillisissä piireissä korostetaan jokaisen kristityn todistajan tehtävää. Meidän tulee kertoa uskostamme niille, jotka eivät vielä usko. Toiset kuitenkin kokevat tällaisen velvollisuuden painostavana. Olenko huono kristitty, jos en kulje kaduilla kertomassa Jeesuksesta tai ole aina avaamassa keskustelunaiheita uskosta ei-uskovien kanssa? On totta, että ne kirkot kasvavat, joiden jäsenet kertovat Jeesuksesta myös ei-uskoville. Samalla on hyvä muistaa, että Jumala on varustanut meidät kristityt erilaisilla lahjoilla. Toisille on annettu evankelistan lahja, mutta toisella on toisenlaiset lahjat. Kaikkien kutsumuksena ei ole aktiivisesti evankelioida, mutta kaikkien kristittyjen tehtävä on elää kristittynä ja todistaa näin elämällään. Pietari antaa myös käskyn, joka koskee kaikkia kristittyjä: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”

Kun siis joku kysyy vaikkapa näin, että ”oletkos sinä uskovainen?”, niin siihen on hyvä tarttua; siinä yhteydessä voi sanoa, että ”kyllä olen”. Itse olen huono todistaja, mutta useammankin kerran minulta on tultu kysymään, että ”taidat olla uskovainen?” Kuten Matti Korhonen sanoi, että ”kaikkien kristittyjen tehtävä on elää kristittynä ja todistaa näin elämällään” – se on ehkä sitä parasta todistamista. Ei voi jäädä uskomattomilta ihmisiltä huomaamatta, kun uskova työtoveri tai ystävä ei kiroile, ryyppää, puhu rivoja, on empaattinen ja kantaa huolta toisten taakoista ja niin edelleen. On parempi kuunnella ja auttaa toista ja olla myötäeläjänä ja tukena hänen vaikeuksissaan, kuin luetella raamatunlauseita siinä tilanteessa. Tästä puhuu Jaakobin kirje, jonka perusviesti on: ”Usko ilman tekoja on kuollutta uskoa.” Teoillamme emme pelastu, mutta joku saattaa jäädä pelastuksesta osattomaksi meidän tekemättä jättämisiemme tai tekojemme takia. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että jotkut vasta pelastuneet ovat huomanneet, miten raadollista uskovien keskinäinen elämä on. Joku on jopa palannut takaisin maailmaan, koska seurakunnassa oli niin paljon keskinäistä syyttelyä, vihanpitoa ja rakkaudettomuutta.

Kaikki meistä eivät ole evankelistoja. Meillä on erilaisia muitakin lahjoja, jotka palvelevat tätä tehtävää. Yksi osaa tehdä esitteitä, toinen jakaa niitä. Jonkun tehtävänä on palvella kahvituksessa, toisen musiikissa. Joku on saanut kutsun auttaa toisia vaikkapa käymällä heitä katsomassa, olemalla ystävänä tai tukihenkilönä.

Ja lopuksi tärkein lahja: rukous. Paraskaan evankeliointi ei ole mitään, jos siihen ei liity rukousta. Se on kaiken perusta. On niin lukuisia esimerkkejä rukouksen voimasta, että niistä voitaisiin kertoa kokonaisen kirjan verran, mutta rakas ystävä: jos kannat taakkaa siitä, että olet huono todistaja, niin rukoile toisten puolesta. Ihan vaan hiljaa mielessäsi vaikkapa heitä kohdatessasi tai hartaushetkissäsi. Se on parasta, mitä voit tehdä!

Read Full Post »

Trees and deer
21.12.2014 by Simon Desjardins, suom. SK

Kristityn elämässä on kaksi tärkeää puolta, joita meidän kaikkien olisi hyvä ajatella. Ensimmäinen koskee täydellistä riippuvuuttamme, sillä sen avulla me emme pysty saavuttamaan eloonjäämisen kannalta välttämätöntä. Toinen puoli on täysi vastakohta. Se voi ja sen täytyykin käyttää itseään menestyäkseen ja pysyäkseen elossa. Edellinen kuuluu sellaisiin aktiivisiin toimintoihin kuin, luottamus, kärsivällinen odottaminen, kaipaaminen, odottaminen jne. Sitä vastoin jälkimmäinen suorittaa sellaisia pyrkimyksiä, kuin: eteneminen, taisteleminen, juokseminen, kiipeäminen, jatkaminen eteenpäin, vain joitakin mainitakseni. Nämä kaksi kristillisen elämän puolta toimivat kuin linnun siipinä; molemmat välttämättömiä lentämiselle. Yhden korostaminen toisen kustannuksella johtaa vain pysähtymiseen ja rappeutumiseen.

Kaksi analogiaa

Raamattu esittää nämä kaksi puolta toistuvasti ja moninaisilla tavoilla, mutta mukavuussyistä rajoitan esitykseni vain kahteen Raamatun käyttämään vertaukseen. Niiden välittämät kuvat ovat kerta kaikkiaan kauniita ja sopivia.

Edellä mainittua kykenemättömyyden tilaa edustaa puu. Vastakkaisella puolella meillä on tehokkaan liikkuvuuden tila, jota edustaa peura. Puu voi vain odottaa, mitä tarjotaan; peuran odotetaan etsivän toimeentuloa. Identiteetin hukkaaminen tässä suhteessa voisi osoittautua kohtalokkaaksi. Jos puu kävisi levottomaksi ja älyttömästi lähtisi liikkeelle elättääkseen itsensä, niin paljastuneet juuret pian kuivuisivat auringossa, eikä menisi kauan, ennen kuin ensimmäiset rappion merkit ilmestyisivät. Samoin, jos peura makaisi vain laiskana joen rannassa odottaen kaitselmuksen rinnan ruokkivan itseään, niin seuraukset kävisivät pian ilmeisiksi tarkkailijalle.

Niin selviä kuin nämä esimerkit ovatkin, me usein, ehkä tahattomasti, sekoitamme nämä kaksi puolta. Me ponnistelemme kovasti, kun meidän pitäisi levätä luottamuksessa ja liian usein olemme kuin kasveja, kun meidän pitäisi juosta ja kiivetä.

Puu

Tunnetuin Raamatun kohta, joka vertaa meitä puuhun, löytyy Psalmista 1.

1. Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! 3. Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy.

On aika paljastavaa, mitä luemme siitä. Psalmista esittelee miehen, jonka päällä on jumalallinen siunaus. Hän jatkaa selittäen siunauksen syytä keskittymällä ensin siihen, mitä tuo mies ei tee. Kuten kaikki ymmärrämme, se on tärkeä osa kristillistä elämää. Siitä voitaisiin puhua kristityn elintärkeänä passiivisena tilana. Ehkä enemmän saarnaamisestamme pitäisi suunnata tähän tilaan, sillä kun tarkastelemme kyseistä Psalmia, niin passivisuuden täytyy edeltää toimintaa – maljakko täytyy tyhjentää, ennen kuin se voidaan täyttää.

Sitten seuraa jae 2, joka ilmaisee aktiivisen osan, mutta siinä määritellyt toiminnot ovat erikoisia siinä mielessä, että ne voidaan suorittaa paikallaan, vain sydämen ja mielen on oltava aktiivisia. Siinä ei ole juoksemista, kiipeilyä eikä kiirehtimistä. Kaikki on tyyntä, silti ei suinkaan passiivista. Ilon tila on huomattavan aktiivinen, kuten myös mietiskely, mutta tuo aktiivisuus on tyyntä ja kukoistaa hiljaisuudessa; silti tulokset ovat ilmiömäisiä: on vihreyttä ja tuoreutta, hedelmällisyyttä ja tuottavuutta, elämää ja terveyttä, kauneutta ja vetovoimaa. Ongelma, jonka toistuvasti kohtaamme lukiessamme tämänkaltaista Psalmia, on siinä vaikeudessa, joka meillä on käsittää, että kaikki nämä ihmeet voivat itää hiljaisuudessa ja luottamuksessa, poissa levottomuudesta ja rehkimisestä. Raamattu on siinä ehdoton, että joskus meidän täytyy välttää toimintaa, vaikka koko olemuksemme huutaa: ”Juokse!”

Vaikka olosuhteet muuttuvat mustiksi ja villieläimet lähestyvät yrittäen kiirehtiä meitä eteenpäin, meidän täytyy pysyä hiljaa palvonnassa ja täysin antautuneina. Elia oli sellainen mies. Hän pysyi rauhallisesti Keritin purolla, kunnes kaikki oli kuivunut. Vesi, niin tärkeä selviytymiselle, oli kokonaan poissa. Kiusauksen lähteä liikkeelle on täytynyt ahdistaa häntä voimakkaasti ja epätoivoisen äänen on täytynyt kuulua hänen sisimmässään, mutta silti hän pysyi luottavaisena ja kuuliaisena. Tätä on tosi hengellisyys. Se voi selvitä ajan koetuksesta ja kukoistaa siellä, missä useimmat säikähtävät. Se ei näe, milloin helle tulee. Kuitenkin sen lehdet pysyvät vihreinä ja poutavuonnakin se jatkaa hedelmän tuottamista. Jos jokin ansaitsee Halleluja-huudon, niin tämä.

Peura

Yhtä varmasti kuin on aikoja, jolloin puu edustaa tilaamme tarkalleen, on olemassa aikoja, jolloin tarvitaan tekojamme. Tämä hieno synkronisaatio jumalallisen mielen kanssa voi tehdä meidät täydellisiksi kaikessa Jumalan tahdossa (Kol. 4:12).

Hyvä uutinen on, että aivan kuten peura, meidätkin on varustettu aistikyvyillä ohjaamaan meitä puutteen ajassa ja auttamaan meitä menestymään nousussamme. Kaula ojossa voimme niin sanoakseni nuuhkia sieraimillamme ja havaita tärkeät elintarpeet kaukaa. Tällainen kyky innoittaa sydämen ja panee meidät liikkeelle. Seuraus on, että huomaamme kiipeävämme innokkaasti, kuin vaistomaisesti. Juoksemme, taistelemme ja kierrämme kaikki esteet jumalallista kyvykkyyttä muistuttavalla taidolla, sillä Hän on se, joka ”tekee minun jalkani nopeiksi niinkuin peurat ja asettaa minut kukkuloilleni” (Ps. 18:33). Ja jos tämä ei riitä, voimme tarkkailla Häntä, kunnes päivä viilenee ja Hän kiertelee kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla (Laul. l. 2:17). Näin armo kiinnittää silmämme Häneen ja katsellessamme jumalallinen innoitus täyttää sydämemme ja huomaamme muuttuneemme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen. Niin me juoksemme Hänen perässään (Laul. l. 1:4) ja niin tehdessämme löydämme yltäkylläisen laitumen. Se on riemua ja iankaikkista elämää.

Toinen puoli on siis liikkumaton, toinen täynnä toimintaa; toinen voi vain saada, toinen vain noutaa. Meille jää eräänlainen ekosysteemi, jossa yksi puoli tarvitsee toista ja päinvastoin. Niiden ero merkitsisi kuolemaa, mutta ole hyvillä mielin, me olemme molempia yhdessä, puu ja peura.

“This post is also published in the Gospel Blog by FEBC”

 

Read Full Post »

Soberness
17.3.2017 by Simon Desjardins, suom. SK

Uudelleen ja uudelleen Raamattu kutsuu meitä raittiuteen ja pitää sitä yhtenä perustavimmista ominaisuuksista, mitä ihminen voi omistaa. Apostoli Paavali viittaa siihen mielen tilana, jota ilman edistys ei ole vain pelkästään vaikeaa, vaan mahdotonta.

Tessalonikalaisille hän kirjoittaa: Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit” (1. Tess. 5:6). Kaksi jaetta myöhemmin hän jatkaa kehotustaan sanoen: Mutta me, jotka olemme päivän lapsia, olkaamme raittiit” (1. Tess. 5:8).

Timoteukselle hän julistaa: Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan (1. Tim. 3:2). Ja yhdeksän jaetta myöhemmin luemme: Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panettelijoita, vaan raittiita, uskollisia kaikessa (1. Tim: 3:11).

Tiitukselle hän painottaa: …vanhat miehet olkoot raittiit…” (Tiit. 2:2).

Mitä tulee Pietariin, niin hän vetoaa lukijoihinsa näillä sanoilla: Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä” (1. Piet. 1:13). Ja luvussa 4 jakeessa 7 hän jatkaa:Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy. Niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan.” (Biblia 1776). Ja vielä ennenkuin lopettaa hän vetoaa:

”Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.” (1. Piet. 5:8)

Kaikki nämä vetoomukset antavat selkeän sanoman ja niiden pitäisi kannustaa meitä etsimään tätä perustavaa ominaisuutta jonakin välttämättömänä.

Mitä on raittius?

Yleensä päättelemme ihmisen olevan raitis, jos hän ei ole alkoholin, tai huumeiden, vaikutuksen alainen. Tämä määritelmä jää kuitenkin kauas täydellisestä. Itseasiassa se voi johtaa meidät vääriin tai epätarkkoihin päätelmiin, koska alkoholi ja huumeet eivät varmasti olet ainoat asiat, jotka pystyvät vaikuttamaan mieleemme negatiivisesti; on monia muita asioita, jotka voivat alentaa henkisiä kykyjämme ja tehdä ne toimimattomiksi. Jatkossa tulen listaamaan niistä joitakin tarkoituksella terävöittää ymmärrystäsi ja laajentaa näkökulmaasi, mutta nyt, salli minun selittää, mitä on raittius.

Henkilöä sanotaan raittiiksi, kun hän silloin, kun nämä kyvyt toimivat hyvin, toisin sanoen, kun ympäröivät olosuhteet ja vaikutukset eivät heikennä niitä, voi keskittää kaikki henkiset kykynsä siihen, mitä tekee. Näin ollen kaikki, mikä pystyy heikentämään henkistä kykyämme, pitäisi katsoa mahdolliseksi uhkaksi, joka pystyy johtamaan meidät harhaan, sikäli kuin kyse on raittiudesta.

Häiriö

Ensimmäinen vihollinen, joka mielemme on kohdattava, on ”häiriö”, sillä kun mieltä häiritään, se voi toimia vain osittain. Itseasiassa useimmat onnettomuudet tapahtuvat, kun henkilö ei ole riittävän tarkkaavainen, tai ei lainkaan tarkkaavainen, toisin sanoen, kun hänen ruumiinsa on yhdessä paikassa ja mielensä toisessa. Samoin useimmat huonot päätökset tehdään, kun mieli on hajanainen ja levällään. Odottaa hyviä tuloksia, kun mielemme on hajallaan tai jakautunut, on leikittelyä typeryydellä. Jaakob ei olisi voinut sanoa sitä selvemmin kirjoittaessaan:

“Kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään” (Jaak. 1:8).

Jos meillä välillä on vaikeuksia toimia oikein, kun mielemme on keskittynyt, niin mitä me teemme silloin, kun se on kahtiajakautunut, tai kokonaan poissa.

Turhautuminen

Turhautuminen tulee tavallisesti, kun emme pysty saavuttamaan tai muuttamaan jotakin, tai kun äkilliset vastoinkäymiset estävät edistymisemme. Se voi johtaa meidät sairaan huumorin tai jopa raivon tilaan.

Se voi tapahtua, kun olet tulossa myöhästyneenä seurakunnan kokoukseen, etkä löydä pysäköintipaikkaa. Etsit, ajat kadulta kadulle ja lopulta näet miehen menossa autoonsa. Kysyt häneltä, onko hän lähdössä ja onneksi vastaus on myöntävä. Mutta kuluu 20 sekuntia, 30 ja 50 eikä mitään tapahdu. Nyt jo useat autot piippaavat odottaen sinun siirtyvän eteenpäin. Kärsivällisyytesi alkaa loppua ja yhtäkkiä kuin ehkä odottamatta huomaat karjuvasi miehelle autossa: ”Mitä siellä tapahtuu?” ”Ei mitään”, mies vastaa, ”asetan vain navigaattoria”. Tällaisia asioita voi tapahtua, kun ihminen lähtee raittiudesta.

Kiire

Siirtyä nopeammin kuin voimme ajatella, voi myös saada meidät poikkeamaan raittiuden tilasta. Kun ryntäilemme voittaaksemme kellon, unohdamme helposti tärkeitä asioita. Se voi olla passi, lompakko, sateenvarjo tai äärimmäisessä tapauksessa vaimomme. Voimme jättää auton avaimen pakastimeen, rikkoa maljakon matkalla ulos, jättää ulko-oven lukitsematta rynnätessämme autollemme vain todetaksemme, että olemme hukanneet avaimen, emmekä pääse minnekään. Sellainen on puutteellisen mielen perintö, mutta ihminen, joka pitää itsensä raittiina, välttää sellaista henkistä myllerrystä eikä joudu pulaan.

Paniikki

Kun huolestuttavat olosuhteet terrorisoivat ihmistä, niin kaikenlaisia epämiellyttäviä asioita voi tapahtua. Hän voi heittäytyä auton eteen, ajaa päin liikennevalopylvästä, tai jopa hypätä ulos viidennen kerroksen huoneiston ikkunasta. Sellainen voi olla heikentyneen mielen seuraus

Samaa voitaisiin sanoa vihasta, jonka vallassa ihminen voi sanoa, mitä ei halunnut, tai tehdä, mitä ei olisi koskaan tehnyt raittiuden tilassa. Ja entä sellaiset häiriöt, kuin mustasukkaisuus, ylpeys tai kateus.

Joo! Monilla asioilla on mahdollisuus vetää mielemme pois raittiudesta ja niin, että epänormaaliudesta tulee osamme ja typeryydestä perintömme. Auttakoon totuuden Henki meitä ennakoimaan raittiuden viholliset, ennen kuin ne alistavat meidät kohtaloonsa.

Read Full Post »

Older Posts »