Lannistuminen (osa 2)

On discouragement (part two)
15.12.2020, by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Lannistuminen (osa 1)

Edellisessä viestissäni näimme, kuinka lannistuminen voi vaikuttaa elämäämme negatiivisesti, sillä se voi saastuttaa sydämemme ja turmella mielemme siinä määrin, että näkemyksemme todellisuudesta voi muuttua äärimmäisen lannistavaksi. Sen sokaisemana todellinen sisu pelkistyy tyrmistykseksi ja elävä toivo epätoivoksi. Sen lisäksi, kuten näimme edellisessä viestissäni, sitä ei voi hiljentää. Se löytää aina ilmaisukeinon ja sen puhe vaikuttaa aina ihmisiin, jotka uinuvat epäuskon läheisyydessä. Se on todella voima, jota on vastustettava kaikella vakavuudella ja päättäväisyydellä.

Lannistavat sanat tahtovat aiheuttaa lannistusta

Meidän kristittyjen, olisi hyvä pohtia, mihin suuntaan korvamme ovat käännetyt ja ketä kuuntelemme. Koska yhtä paljon, kuin usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanasta, lannistuminen tulee usein kuulemisesta ja kuuleminen lannistuneiden ihmisten sanasta. Raamattu tukee tätä periaatetta, jonka ihmisten kokemukset vahvistavat.

Niin oudolta, kuin se ehkä tuntuukin, lannistuneet ihmiset näyttävät löytävän lohtua, kun ympärillä on ihmisiä, jotka jakavat heidän surkeutensa. Itse asiassa he usein ärtyvät, kun ihmiset eivät yhdy heidän toivottomaan lähestymistapaansa ja kieltäytyvät huomioimasta heidän tappiohenkisiä viestejään.

Kaunis esimerkki

Neljännessä Mooseksen kirjassa on tarina, joka on hyvä esimerkki siitä, millaisia keskusteluja lannistuminen synnyttää. Jumala oli käskenyt Moosesta lähettämään 12 miestä, yksi kustakin heimosta, vakoilemaan Luvattua Maata. Palattuaan he ylistivät maan kauneutta ja hedelmällisyyttä:

”Me menimme siihen maahan, jonne meidät lähetit. Ja se tosiaankin vuotaa maitoa ja mettä, ja tällaisia ovat sen hedelmät.” (4. Moos. 13:27)

Toisin sanoen maa vastasi sitä, mitä Jumala oli luvannut, mutta heidän mukaansa siellä oli ylitsepääsemätön ongelma:

”Mutta kansa, joka siinä maassa asuu, on voimallista, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria; näimmepä siellä Anakin jälkeläisiäkin. Amalekilaiset asuvat Etelämaassa ja heettiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset asuvat vuoristossa, ja kanaanilaiset asuvat meren rannalla ja Jordanin varsilla.” (4. Moos. 13:28,29).

Kun ihmiset kuulivat tämän lannistavan ilmoituksen, he masentuivat, alkoivat protestoida ja nurista Mooseksen edessä. Onneksi Kaaleb tuli väliin positiivisella viestillä, joka oli juurtunut Jumalan lupaukseen:

”Ja Kaaleb koetti tyynnyttää kansaa napisemasta Moosesta vastaan ja sanoi: ’Menkäämme sittenkin sinne ja ottakaamme se haltuumme, sillä varmasti me sen voitamme.’” (4. Moos. 13:30).

Mikä kontrasti edelliseen raporttiin. Tässä näemme luottamusta, uskoa, rohkeutta ja varmuutta. Näyttää, että Kaaleb pystyi näkemään tuliset hevoset ja vaunut, kuten Elisa (2. Kun. 6:16,17). Ensimmäinen ryhmä väitti kuitenkin, ettei toivoa ollut:

”Mutta ne miehet, jotka olivat käyneet hänen kanssaan siellä, sanoivat: Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi. Niin he saattoivat israelilaisten keskuudessa pahaan huutoon sen maan, jota olivat olleet vakoilemassa, sanoessaan: Se maa, jota olemme kierrelleet ja vakoilleet, on maa, joka syö omat asukkaansa; ja kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä. Näimmepä siellä jättiläisiäkin, Anakin jättiläisheimon jälkeläisiä ja me olimme mielestämme kuin heinäsirkkoja; sellaisia me heistäkin olimme.” (4. Moos. 13:31-33).

Nämä miehet antoivat huonon raportin, koska he olivat syrjäyttäneet Jumalan kuvasta. Niinpä he olivat masentuneita ja masentavia. He osasivat vain miettiä tappiota. Tulos oli ehdottoman valitettava:

”Silloin koko kansa alkoi huutaa ja parkua ja kansa itki sen yön” (4. Moos. 14:1).

Huono raportti lannisti melkein koko seurakunnan. Joten mitä tapahtui seuraavaksi? Vastaus on riittävän yksinkertainen: Tapahtui, mitä tapahtuu aina, kun ihmiset ovat epätoivoisia, eli he alkoivat puhua masennuksen sanoja:

”Ja kaikki israelilaiset napisivat Moosesta ja Aaronia vastaan ja koko kansa sanoi heille: ’Jospa olisimme kuolleet Egyptin maahan tai tähän erämaahan! Jospa olisimme kuolleet! Ja miksi viekään Herra meitä tuohon maahan, jossa me kaadumme miekkaan ja vaimomme ja lapsemme joutuvat vihollisen saaliiksi! Eikö meidän olisi parempi palata Egyptiin? Ja he puhuivat toinen toiselleen: Valitkaamme johtaja ja palatkaamme Egyptiin.’ Silloin Mooses ja Aaron lankesivat kasvoilleen Israelin kansan koko seurakunnan eteen” (4. Moos. 14:2–5).

Onneksi Joosua ja Kaaleb olivat vahvistautuneet Jumalassa ja valmiita taisteluun:

”Mutta Joosua, Nuunin poika, ja Kaaleb, Jefunnen poika, jotka olivat olleet mukana maata vakoilemassa, repäisivät vaatteensa ja puhuivat kaikelle israelilaisten seurakunnalle näin: ’Maa, jota kävimme vakoilemassa, on ylen ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan älkääkä peljätkö sen maan kansaa, sillä heitä ei ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on väistynyt heistä, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää te heitä peljätkö.’” (4. Moos. 14:6–9).

Seuraava jae vahvistaa, mitä olen sanonut aiemmin:

”Silloin koko seurakunta vaati heitä kivitettäviksi, mutta Herran kirkkaus ilmestyi kaikille israelilaisille ilmestysmajassa” (4. Moos. 14:10).

Kuten voimme nähdä, jos Jumala ei olisi puuttunut asiaan, he olisivat tappaneet Joosuan ja Kaalebin – vain osoittamaan, mitä lannistuminen voi tehdä. Seuraavasta näemme, mitä Jumala ajattelee lannistumisesta:

”Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Kuinka kauan tämä kansa pitää minua pilkkanaan eikä usko minuun, huolimatta kaikista tunnusteoista, jotka minä olen tehnyt sen keskuudessa? Minä tuhoan sen rutolla ja hävitän sen perinjuurin, mutta sinusta minä teen suuremman ja väkevämmän kansan, kuin se on.’” (4. Moos. 14:11,12).

Kaikkien niiden ihmeiden jälkeen, jotka Jumala oli tehnyt heille, ihmiset eivät uskoneet Hänen lupauksiinsa. Entä me? Jokainen voi uskoa, kun olosuhteet ovat suotuisat, mutta entä musertavan pimeyden aikoina? Mitä tapahtuu, kun tapahtumat käyvät mustiksi ja pysyvät tähdittöminä hyvin kauan?

Veljet! Vastustakaamme lihallisen mielen aiheuttamia huonoja raportteja. Seisokaamme Jumalan sanassa lujina ja valmiina voittamaan. Jäljitelkäämme sitä Yhtä, josta on kirjoitettu:

”Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle ja merensaaret odottavat hänen opetustansa” (Jes. 42:4).

Ja muistakaamme totuuden sanat:

”Katso, minä olen Herra, kaiken lihan Jumala; onko minulle mitään mahdotonta?” (Jer. 32:27).

Read Full Post »

Lannistuminen (osa 1)

On discouragement (part one)
15.11.2020, by Simon Desjardins, suom. SK

”Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Hoorin vuorelta Kaislameren tietä kiertääksensä Edomin maan. Mutta matkalla kansa kävi kärsimättömäksi (discouraged [lannistunut, masentunut] New KJV).” (4. Moos. 21:4, KR38)

Kansa lannistui matkasta

Kristillinen vaellus on riittävän pitkä tarjotakseen meille erilaisia koetuksen aikoja ja nämä ajat johtavat meidät aina toiseen kahdesta mahdollisesta lopputuloksesta, nimittäin lannistumiseen tai täyttymykseen. Se johtuu siitä, että jokainen mahdollisuus edistyä on myös mahdollisuus taantua ja jokainen sen kudoksessa piilevä mahdollisuus voittaa on mahdollisuus menettää. Siksi tietty tilanne voi lannistaa toisen ja vahvistaa toisen, sillä ne eivät ole elämän olosuhteet, jotka tekevät ihmisen vahvaksi, vaan ennemminkin heihin upotettu sydämen tila.

Hengellisen koulutuksen merkitys

Koska emme tiedä, milloin nämä koetuksen ajat tulevat, meidän on oltava aina valmiina, eli meidän on pysyteltävä niiden joukossa, jotka käyvät voimasta voimaan (Ps. 84:7) ja se voi tapahtua vasta, kun suurempia haasteita tulee tiellemme.

Juuri tämä siirtyminen pulmasta toiseen tekee meistä sopivia ja kehittää meissä kyvyn kestää vastoinkäymisiä. Ilman tällaista koulutusta meillä ei juuri ole mahdollisuutta onnistua. Profeetta oli aivan oikein huomannut, että jokainen ahdinko on tärkeä ja että sitä tulisi pitää askeleena tiellä edistykseen.

”Jos sinä jalkamiesten kanssa juokset ja ne sinut väsyttävät, kuinka sinä kävisit kilpaan hevosten kanssa? Ja jos sinä vaarattomalla maalla oletkin turvassa, kuinka käy sinun Jordanin rantatiheikössä?” (Jer. 12:5)

Avaustekstimme

”Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Hoorin vuorelta Kaislameren tietä kiertääksensä Edomin maan. Mutta matkalla kansa kävi kärsimättömäksi.” (4. Moos. 21:4)

Joten tässä meillä on matkalla lannistuneita ihmisiä; ja osittain heidän masentuneisuutensa johtui siitä, että he eivät olleet valmistaneet itseään. Näin ollen, kun pitkäaikaiset vaikeudet tulivat heidän tiellensä, he olivat hukkua ja menettivät rohkeutensa. Ilmeisesti on olemassa toinenkin vaihtoehto. Esimerkiksi Daavid olisi voinut langeta masennukseen monta kertaa, mutta kuten seuraava jae julistaa, hän tiesi kuinka tukea henkeänsä ja löytää voima hädän hetkinä.

”Ja Daavid joutui suureen hätään, sillä kansa aikoi kivittää hänet: niin katkeroitunut oli koko kansa, kukin poikiensa ja tyttäriensä tähden. Mutta Daavid rohkaisi mielensä Herrassa, Jumalassansa.” (1. Sam. 30:6)

Kun olemme yhteydessä Jumalaan, imemme itseemme jumalallista voimaa, sillä Hänen sanallaan on kyky vahvistaa henkeämme ja tehdä meistä sopivia taisteluun. Daniel viittaa tällaiseen jakamiseen kirjoittaessaan:

”Ja hän sanoi: ’Älä pelkää, sinä otollinen mies, rauha olkoon sinulle. Vahvistu! Vahvistu!’ Ja hänen puhuessaan minulle minä vahvistuin ja sanoin: ’Puhukoon herrani, sillä sinä olet minua vahvistanut.’” (Dan. 10:19)

Tämä sydämellinen jakaminen on paras lääke masennukseen. Se rohkaisee sydämen ja muuttaa mielen. Se saa aikaan uuden ajattelutavan, jossa Jumala valaisee pimeät näköalat. Seuraus on, että toivon aurinko nousee ja paistaa sydämessämme, mikä tuo rohkeutta ja nostaa odotuksia.

Lannistumisen säikeet

Lannistuminen ei tule yhdessä yössä. Se on seuraus pitkittyneestä konfliktista, joka on tyhjentänyt sielun kaikenlaisesta lujuudesta. Se on antautuminen näennäisen pimeyden valtaan. Se vaikuttaa siihen, kuinka arvioimme todellisuutta ja ennen kaikkea siihen, kuinka puhumme sisäisesti – toisin sanoen ajattelutapaamme – kuten myös siihen, kuinka kommunikoimme muiden kanssa. Lannistuminen ei tuo mitään hyvää. Se on tuhoisa mielentila, jonka kanssa Jumalalla ei ole mitään tekemistä. Se on yksi puhtaimmista epäuskon ilmauksista, joka ruokkii tietämättömyyttä ja sokeutta.

Lannistunut puhe

”Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Hoorin vuorelta Kaislameren tietä kiertääksensä Edomin maan. Mutta matkalla kansa kävi kärsimättömäksi. Ja kansa puhui Jumalaa ja Moosesta vastaan: ’Minkätähden te johdatitte meidät pois Egyptistä kuolemaan erämaahan? Eihän täällä ole leipää eikä vettä, ja me olemme kyllästyneet tähän huonoon ruokaan.’” (4. Moos. 21:4,5)

Yksi lannistumisen pääongelmista on sen väistämättömässä ilmauksessa. Se ei ole hiljaa. Se saarnaa epäuskon sanoja, missä ikinä sitä tavataan. Se johtuu siitä, että lannistunut sydän on poistanut Jumalan arvioinnistaan. Se näkee vain päänsä yläpuolella roikkuvat turmiollisten olosuhteiden tummat pilvet. Kaikki valaisevat säteet ovat poissa ja masentunut sydän seisoo valitusten ja nurinoiden keskellä. Kaikki on huonosti; mikään ei toimi; Jumala ei kuule; ei mitään toivoa vapautuksesta.

Kristinuskon kannalta lannistuminen on luopumista totuudesta, sillä se on perustettu valheille ja pärjää petoksen avulla. Se on todellakin perkeleellinen mielentila, joka voi houkutella epävakaan sielun pois loistavista saavutuksista ja mikä pahempaa, Jumalan tahdon täyttämisestä. Joten älkäämme sävähtäkö. Vaikka tapahtumien käänne johtaakin meidät lohduttomuuteen, niin luottakaamme Kilpeemme ja ylen suureen palkintoomme, sillä Hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen.

”Ole vain luja ja aivan rohkea ja noudata tarkoin kaikessa sitä lakia, jonka minun palvelijani Mooses on sinulle antanut; älä poikkea siitä oikealle äläkä vasemmalle, että menestyisit, missä ikinä kuljetkin” (Joosua 1:7).

Jatkuu artikkelissa Lannistuminen (osa 2)

 

Read Full Post »

Kristittyjen odotuksesta

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

“Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni” (Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Usko Herraan Jeesukseen

Nyt joulun aikaan juhlimme Jeesuksen syntymää. Se on historiallinen tosiasia, jota kukaan ei voi kiistää. Sen sijaan muotiasiaksi näyttää tulleen sen kiistäminen, että Jeesus on syntynyt neitsyestä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Luukas kuvaa enkelin ja Marian keskustelun:

Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua.” Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” Enkeli vastasi: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:31-35)

Moni nykyajan älyllisesti ajatteleva ihminen – mukaan lukien osa kirkon papeista – ei voi järjellään uskoa tätä todeksi. Viimeksi asia on ollut näkyvästi esillä Kuopion piispanvaaliehdokkaisiin liittyen. Kristinuskossa on kuitenkin kyse perimmiltään uskosta. Joskus tuntuu siltä, että monen on helpompi uskoa enemmän Joulupukkiin kuin Raamatun sanaan. Onko jotenkin hävettävää, jos jotain pitäisi perustella pelkällä uskolla? Se on sitä ristinsä ottamista: ”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle” (Matt. 10:38).

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä” (Joh. 6:47) ja ”… Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14). Meidän uskomme Jumalaan ja Hänen sanaansa tulisi olla lapsenomaista.

On sanottu, että epäusko on synneistä suurin, koska se estää ihmistä uskomasta Jeesukseen pelastajanaan: ”Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun” (Joh. 16:9). Jeesus sanoi epäilevälle Tuomaalle: ”… Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. (Joh. 20:29).”

Jonkun usko voi olla luja ja järkkymätön, toisen taas hyvinkin heikko. Muista, että Jumala ei katso uskon määrää, vaan usko yksin riittää – heikkokin. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ei Jeesus tässä aseta uskon määrää pelastuksen mittapuuksi, vaan uskon kohteen. Kun uskomme kohteena on Jeesus, se yksin riittää.

Satuin katsomaan pätkän elokuvasta, jossa Joulupukki oli joutunut pulaan rekensä kanssa. Lentävän reen käyttövoimana oli ihmisten usko Joulupukkiin, ja nyt tuo usko ei enää riittänytkään reen lennättämiseen. Pukki totesi: ”Joulumieli on uskon, ei näkemisen, asia”. Samaa voi sanoa uskosta Jeesukseen – se on ensisijaisesti uskon asia. Voin tosin rohkaista sinua, että kun otat tuon uskon askeleen, Pyhä Henki avaa myös silmäsi näkemään uskosi kohteen.

Rakas ystävä, usko omalle kohdallesi, että Jeesus on syntynyt sinunkin takiasi. Hän syntyi talliin köyhiin olosuhteisiin. Enkeli ilmoitti Hänen syntymästään paimenille, jotka olivat halveksittua kansanosaa. Jos tunnet, että et ole kelvollinen Hänelle, muista – Jeesus on tullut maailmaan juuri sinun tähtesi; Hän on itse sanonut: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” (Matt. 9:12). Hän ei ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.

Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi (Apt. 16:31).

Siunattua joulunaikaa!

Read Full Post »