Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘hengellinen kasvu’

Shadows and Substance (Part 3)
16.11.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 2).

Kuten näimme tämän lyhyen sarjan toisessa osassa, että kun todellisuus saavutetaan, se synnyttää elämän muuttavan kokemuksen. Puhuessaan naisen kanssa kaivolla Jeesus viittasi tällaiseen tapahtumaan. Kuten hän sanoi, niin varjot olivat tekemässä tietä todellisuudelle – ainakin todellisten palvojien elämässä. Palvonnan kelpoisuutta ei enää ratkaisisi maantieteellinen paikka, vaan ennemmin moraalinen kanta.

”Mutta tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on Henki ja niiden, jotka häntä palvovat, tulee palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:23,24)

Mitä on todellinen palvonta?

Mitä tarkoittaa ”hengessä ja totuudessa”? Salli minun vastata esimerkin kautta.

Kuvittele harmaata huonetta, jossa ei ole ikkunoita eikä harmaata penkkiä lukuun ottamatta mitään, ei älypuhelinta, ei tietokonetta, ei pianoa, ei televisiota, ei mitään. Nyt on kristittyjä, jotka menevät sellaiseen huoneeseen ja koskettavat kirkkautta. He näkevät Muodon, niin sanotusti ja kuulevat Äänen. Heidän yhteytensä Jumaluuteen on niin todellinen, että aika tuntuu katoavan. Heidän on sanomaton autuus ja ylevä palvonta. Siksipä he rakastavat sitä harmaata huonetta ja pyrkivät viettämään siellä niin paljon aikaa kuin voivat.

On kuitenkin toisia kristittyjä, joille sellainen huone edustaa täydellisen tylsyyden paikkaa. He vihaavat sitä, eivät löydä siinä mitään kiinnostavaa. Vain aineelliset asiat voivat saada heidät palvomaan. Vie nämä ikävystyneet kristityt oikeaan konserttiin, niin saat heidät palvomaan alta aikayksikön. Palvomaan, mutta mitä? Tässä on kysymys.

Raamatun tutkiminen

Salli minun palata aikaisemmin lainattuun Raamatun kohtaan.

Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:39,40).

Tässä Jeesus puhuu juutalaisille ja kuten olen jo maininnut, useimmat heistä rakastivat Kirjoituksia. He lukivat ja tutkivat niitä huolellisesti, opettivat niitä ja keskustelivat niistä pitkään. Kuitenkin useimmille heistä Kirjoitukset olivat vain kuvailevia ja informatiivisia ja se johtui siitä, että he eivät yltäneet koskettamaan todellisuutta. Älkäämme kuitenkaan tuomitko näitä ihmisiä liian ankarasti, koska me evankeliset menemme samaan ansaan suhteellisen usein. Me luemme Sanaa, tutkimme sitä, puhumme siitä, taistelemme sen vuoksi ja kaikki tämä saavuttamatta sitä ”henkeä ja elämää”, joihin Jeesus viittaa sanoessaan:

“Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä” (Joh. 6:63).

Mahdollinen skenaario: Brian, Dennis ja Richard

Salli minun havainnollistaa nykyajan evankelikaalista tendenssiä fiktiivisellä tarinalla.

Brian, uskollinen Karitsan Seurakunnan jäsen, päättää mennä raamattukouluun, jossa aikoo opiskella neljä vuotta. Hänen ratkaisunsa inspiroi Dennisiä, joka käy samassa seurakunnassa ja ennen kuin kuukausi on kulunut, molemmat ovat kirjautuneet samaan kouluun.

Richard puolestaan jatkaa Karitsan Seurakunnassa käymistä. Hän elää vaatimattomasti, johtuen siitä, että työskentelee vain neljä tuntia päivässä. Hänen majapaikkansa on vanhanaikainen huoneisto ja suurin osa hänen vaatteistaan on ostettu kirpputoreilta. Hän työskentelee osa-aikaisesti, koska haluaa varata aikaa Sanalle ja rukoukselle ja asuinalueensa evankelioimiselle. Itseasiassa 13 Karitsan Seurakunnan jäsentä on tullut pelastukseen hänen työnsä kautta.

Kovaa opiskelua

Kuukausien vieriessä Dennis löytää itsensä ponnistelemasta selvitäkseen kokeista tärkeimmän syyn ollessa ne pitkät ajat, jotka hän viettää harmaassa huoneessa. Joka päivä hän menee sinne useaksi tunniksi seurustelemaan Rakastettunsa kanssa. Mutta koska on velvollisuudentuntoinen nuori mies, hän ei ole vielä reputtanut testissä. On sanottava, että välillä hänen täytyy karata aterialta opiskelemaan, mutta hän ei pidä sitä uhrauksena.

Brian puolestaan läpäisee kaikki tenttinsä helposti. Hänen menestyksensä johtuu hänen suuresta älystään ja siitä, että hänen kaikki aikansa on sijoitettu opiskeluun, sillä muiden asioiden muassa Brian vihaa harmaata huonetta kutsuen sitä hautausmaaksi.

Valmistuminen

Vihdoin molemmat selvittävät tutkintonsa. Brian valmistuu kunniamaininnoin ja saa rahapalkinnon loistavasta suorituksestaan. Itseasiassa hän suunnittelee menevänsä Rothberg’in kansainväliseen kouluun opiskelemaan hepreaa ja jos kokemus on positiivinen, hänen tarkoituksensa on jatkaa Trinitas’in klassiseen kouluun, jossa opiskelisi kreikkaa. Mitä tulee Dennis’iin, niin hän aikoo palata kotikaupunkiinsa.

Kuusi vuotta myöhemmin

Eräänä juhlallisena sunnuntaina rev. Allan – Karitsan Kirkon pastori – ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle viiden kuukauden kuluttua. On tarpeetonta sanoa, että vanhimmat panevat heti toimeksi. Etsittyään laajalti mahdollisia ehdokkaita he tulevat siihen tulokseen, että heidän oman seurakuntansa jäsen on paras kandidaatti.

Pitkien pohdintojen jälkeen he eivät oikein tiedä kumpi pitäisi valita, Brian vai Dennis. Vaikka Richard on nyt johdattanut jo 32 ihmistä Herran tykö, he eivät harkinneet häntä mahdollisena kilpailijana, koska hänellä ei ole tutkintoa.

Dennis vai Brian?

Ottaen huomioon molemmat ehdokkaat:

Dennis on ollut uskollinen veli ja monet vuodet saarnannut erilaisissa tilaisuuksissa. Ongelma hänen suhteensa on, ettei koskaan voi tietää, mistä hän saarnaa ja näyttää, ettei hän itsekään tiedä, ennen kuin tulee ulos harmaasta huoneesta.

Toinen huono puoli on siinä, että kun hän saarnaa, hän on järkähtämätön ja puhuu arvovallalla. Se on aiheuttanut jonkin verran ongelmia menneisyydessä. Itseasiassa kaksi ihmistä loukkaantui hänen saarnaansa viime vuonna ja jätti seurakunnan. Heidän viimeiset sanansa olivat: ”Tämä on kovaa puhetta, kuka sitä kestää?” Paimenetiikan puutteensa lisäksi Dennis ei osaa hepreaa eikä kreikkaa.

Myös Brian on saarnannut monesti. Toisin kuin Dennis’in, hänen paimenetiikkansa on niin viimeisen päälle viritetty, että kaikki rakastavat häntä. Hän puhuu aina pehmeällä ja miellyttävällä äänellä, eikä milloinkaan koskettele kiistanalaisia aiheita. Itseasiassa hän sanoo aina seurakunnalle: ”Saatatte olla oikeassa.” Lisäksi hän valmistunut raamattukoulusta kunniamaininnoin ja jos se ei riitä, niin hän on ansainnut diplomin Rothberg Kansainväisestä Koulusta ja Trinitas’in Klassisesta Koulusta kreikankielessä. Niinpä harkittuaan kummankin – Dennis’in ja Brian’in – ansioita, vanhimmat valitsevat yksimielisesti Brian’in seurakunnan pastoriksi ja tekevät 15 vuoden sopimuksen.

Ongelman huomaamattomuus

Hämmästyttävää on, että Brian – joka ei ole kokenut Todellisuutta vuosikymmeneen – on tullut pastoriksi seurakuntaan. Hän on viettänyt viimeiset 10 vuottansa seurustellen varjojen ja kuvausten kanssa. Itseasiassa hänen persoonansa lähettää enemmän paperin hajua, kuin taivaan tuoksua. Tällaiset murhenäytelmät ovat tulossa yleisiksi meidän evankelisten keskuudessa ja tuskin kukaan näyttää tajuavan, mitä on tapahtumassa.

Veljet! Jumala auttakoon meitä reagoimaan ja ottamaan vastuumme, ennen kuin viimeinen verho laskeutuu.

Read Full Post »

Shadows and substance (Part 2)
15.10.2018, Posted by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 1).

Edellisessä postissani näimme, että varjoilla ja kuvauksilla ei voi olla todellista vaikutusta meihin, sillä niissä ei ole mitään todellista. Siksi voimme lukea kävelemisestä kylmässä sateessa tarvitsematta sateenvarjoa. Tässä postissa haluan kuitenkin tarkastella lyhyesti sitä muutosta, jonka todellisuus voi tuoda ihmisen elämään.

Job

Job tarjoaa meille hyvän esimerkin. Kuuntele, mitä hän sanoo:

Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.”  (Job 42:5,6)

Tässä Job oli siirtynyt tehottomasta kuvauksesta edellä kuvailtuun aiheeseen. Hän oli kuullut ihmisten puhuvan Jumalasta, mutta koki nyt itse jumalallisen läsnäolon. Muoto oli nähty ja ääni kuultu (Joh. 5:37). Seuraus oli, että hän saattoi nähdä ensimmäisen kerran todellisen tilansa ja kammoksui näkemäänsä. Katumus näytti olevan ainoa vaihtoehto. Niinpä hän nöyrtyi Jumalan edessä anoen armoa.

Todellakin! Jobin sydän oli kääntynyt siitä, kuinka asiat olivat olleet, uuteen elävään toivoon ja kaikki johtui siitä, että hän murtautui läpi kuvauksellisuuden verhon ja saavutti todellisuuden.

Jesaja

Jesaja on toinen todistaja sellaisesta muutoksesta. Juutalaisena hän oli usein kuullut pyhyydestä, armosta ja Jumalan suuruudesta, mutta jossakin historian vaiheessa jotakin tapahtui. Kuten Job, Jesajakin siirtyi passiivisesta raportista aktiiviseen kokemukseen. Tässä hänen sanansa:

Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: ‘Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa’. Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä ja huone täyttyi savulla. Niin minä sanoin: ‘Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.’” (Jesaja 6:1–5)

Jesaja siis näki Herran istuvan valtaistuimella, korkealla ja ylhäisellä. Hän näki myös serafeja ja serafien kasvoja peitti kaksi niiden kuudesta siivestä, ikään kuin kirkkaus olisi liian suuri niiden nähdä. Hän myös kuuli yhden serafin äänen ja se oli niin väkevä, että ovenpielet vapisivat. Lisäksi huone täyttyi savusta. Jesaja ei ollut koskaan nähnyt sellaista loistoa. Hän oli kuullut kuvauksia Jumalasta, mutta se ei muuttanut häntä mitenkään. Nyt kuitenkin hän kohtaa Jumalan ja kuten Job, tajuaa todellisen tilansa:

Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet.

Yhtäkkiä Jesaja näki itsensä saastan peittämänä ja alkoi kaivata puhdistusta. Todellakin! Hän oli läpikäynyt transmutaation (muuntumisen). Hän ei nähnyt eri lailla vain itseään, vaan myös yhteiskunta kokonaisuutena paljastui saastuneeksi ja kaikki tämä johtui siitä, että hän oli nähnyt Kuninkaan, Herran Sebaotin.

Siirtyminen olemattomasta (unsubstantial) olennaiseen (substantial) provosoi hänessä moraalisen vallankumouksen. Mitä varjot ja kuvaukset eivät voineet saada aikaan, sen todellisuus (substance) saavutti.

Kysymys

Sallinet minun kysyä jotakin. Kuinka selität Jobin ja Jesajan esimerkit nähtyämme, että jotkut evankeliset, jotka käyvät kokouksissa säännöllisesti, säilyttävät syntejä sydämessään kuukausia, jopa vuosia? He laulavat lauluja, kuten kaikki toiset, rukoilevat ja välillä saarnaavat, nauravat ja siunaavat muita ja silti heidän sydämensä ei ole oikeassa suhteessa Jumalaan. Jos Job ja Jesaja eivät voineet viipyä saastassaan ja löyhkässään sekuntiakaan, niin kuinka voi olla, että nämä seurakunnassa kävijät tuntevat olonsa kotoiseksi vanhan elämänsä ulosteissa?

Pyhien kirjoitusten valossa vihjaan, että ongelma on siinä, että he eivät ole pitkään aikaan kokeneet jumalallista. Joistakin syistä he juuttuivat halpoihin varjoihin ja mielenkiintoisiin kuvauksiin ja päätyivät uskonnollisuuteen, jolla ei ole voimaa paljastaa heidän aneemista hengellistä tilaansa.

Rituaalien petollisuus

Todellisuuden saavuttamisen tarvetta ei voida ylikorostaa. Pysyä evankelikaalisten rituaalien rajoissa ei auta meitä, kuinka pyhiltä ne sitten näyttävätkin.

Esimerkiksi Raamatun lukeminen – kuten olen kirjoittanut muualla – voi olla pelkän kuvauksen tutkimista. Samoin seurakunnan kokous voidaan kokea sosiaalisena tapahtumana, joka perustuu moraalisiin arvoihin, ei sen enempään. Sosiaalinen kohtaaminen voi olla hyvin mielenkiintoista, mutta se ei kanna hengellistä todellisuutta. Sama koskee rukousta; se voi jäädä yhtä tehottomaksi kuin kiroaminen (ks. Sananl. 28:9). Entä laulaminen? Voimme laulaa kuorossa enkelten lauluja, mutta jos se tehdään maallisesti (within the confinement of the earthly), niin mitä taivaaseen tulee, emme pääsen puusta pitkään. Meidän on ylitettävä kynnys ja päästävä todellisuuteen.

Sakarias

Johannes Kastajan isä oli pappien joukossa palvelemassa taivaallisten kopiota ja varjoa. Vuosien ajan hän oli uudelleen ja uudelleen mennyt temppeliin täyttämään velvollisuuttaan ja vuosikymmeniä hän oli kävellyt sieltä ulos samalla tavalla, kuin oli mennytkin, mutta eräänä päivä tapahtui jotakin, joka muutti hänen elämänsä. Varjo antoi tietä todellisuudelle. Enkeli ilmestyi hänelle tuoden sanoman ylhäältä. Kokemuksen vaikutus oli niin valtava, että kun Sakarias tuli ulos temppelistä, kaikki tiesivät, että oli tapahtunut jotakin poikkeuksellista.

Sakariaan lailla voimme mennä seurakuntaan, täyttää velvollisuutemme ja käydä läpi muodollisuudet, mutta jos emme kosketa taivasta, kävelemme sieltä ulos täsmälleen samalla tavalla kuin tulimmekin. Tarvitsemme todellisuuden.

(Jatkuu)

 

Read Full Post »

Double-mindedness
Posted by Simon Desjardins, 14.7.2018, suom. SK

On olemassa pahuus, joka on tehnyt hallaa kristittyjen riveissä muinaisista ajoista saakka ja edelleen tänä päivänä tekee tyhjäksi suuren osan ponnistuksistamme. Tarkoitan tällä sitä päämäärän epävarmuutta, jota uskovat voivat majoittaa koko olemuksessaan: tätä henkistä epäröimistä, joka juurittaa pois kaikki vihkiytymisen ja toteuttamisen yritykset.

Tämä paha, jota sanotaan kaksimielisyydeksi, synnyttää sellaisia epäröiviä kysymyksiä kuin: Nyt vai myöhemmin? Tämä vai tuo? Sen myötä ei ole mitään varmuutta eikä voikaan olla. Se on epäilyksiä epäilysten päälle, joita epäröivä ajattelutapa on täynnänsä.

Muutama sana Jaakobilta

Jaakob oli oikein huomannut, että sellainen ihminen on epävakaa kaikilla teillään.

“Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:5-8)

Kun Jaakob kirjoittaa ”anokoon uskossa”, hän tarkoittaa, että pitää anoa vakaumuksella ja varmuudella. Ongelma on, että joskus emme todella tiedä, mitä haluamme. Me horjumme kahden yhteensopimattoman tavoitteen välillä kykenemättä päättämään. Näin meistä tulee arvaamattomia ja epäluotettavia. Ei ihme, että Jaakob jatkaa sanoen: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa.” Kuinka hän voisi saada jotakin, ellei tiedä, mitä haluaa? Hän on tuomittu olemaan epäröivä, ei vain uskonnollisessa elämässään, vaan kaikilla teillään. Mikä synkkä näköala!

Tärkeä kysymys

Raamatussa on kohta, joka on usein auttanut minua puhdistamaan tapojani. Tarkoitan kohtaa 1. Kun. 18:21, josta luemme:

”Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: ’Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä.’ Eikä kansa vastannut hänelle mitään.”

Miksi ihmisen pitäisi jahkailla vuosikausia sellaisena, joka on kadottanut kompassinsa? Mitä hän siitä hyötyy? Se on yksi hankalimmista asemista, mihin kuolevainen voi sopeutua. Sitä voisi verrata ihmiseen, joka menee rannalle hyvin kuumana päivänä, kun vesi on vielä suhteellisen kylmää. Hän haluaa uimaan, mutta sillä hetkellä, kun koskettaa vettä, hän alkaa epäröidä. ”Pitäisikö minun heittäytyä siihen vai ei? Pitäisikö odottaa, vai mennä heti? Pitäisikö mennä syvälle, vai vain polviin saakka?” Joten siinä hän seisoo paahtavassa auringossa katsellen uimisesta nauttivia ihmisiä. ”No niin! Luulenpa, että vain rentoudun aurinkovarjoni alla.” Mutta 20 minuutin kuluttua hän ei voi tehdä sitä enää kauemmin. ”Tällä kertaa heittäydyn kyllä veteen”, hän sanoo. Niinpä hän juoksee kohti merta täysin varmana, että nyt, mutta yhtäkkiä pysähtyy, heittää vähän vettä niskaansa ja alkaa taas empiä: ”Pitäisikö minun heittäytyä veteen vai ei? Pitäisikö minun odottaa, vai mennä nyt? Pitäisikö minun mennä syvälle vai vain polviin saakka?” Mikä kidutus! Mikä tuska! Tämä on epäröivän sydämen perintö, kyvyttömänä nauttimaan rannasta ja kyvyttömänä nauttimaan merestä.

Viisaan varoitus

Kun sanomme, että kristitty on epävakaa, tarkoitamme sitä, että hän kapinoi. Kirkossa hän voi olla pyhä, mutta pubissa pakana. Hän mukautuu ympäristöön nopeammin kuin kameleontti. Raamattu kehottaa pysymään erossa sellaisista epävakaista tyypeistä:

”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta, älä sekaannu kapinallisten seuraan. Sillä yhtäkkiä tulee heille onnettomuus, tuomio – kuka tietää milloin – toisille niinkuin toisillekin.” (Sananl. 24:21,22)

Kaksimielinen ihminen ei ole vain epävakaa kaikilla teillään, vaan hänellä on myös epäpuhdas sydän. ”…tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset” (Jaak. 4:8). Tässä meillä on jumalallinen käsky, määräys ylhäältä. Jumala haluaa, että meillä on puhdas sydän, sydän, joka on tehty yhdestä aineesta, jakamaton.

”Neuvo minulle tiesi, Herra, että minä vaeltaisin sinun totuudessasi. Kiinnitä minun sydämeni siihen yhteen, että minä sinun nimeäsi pelkäisin.” (Ps. 86:11)

Tämä oli Daavidin pyyntö. Hänen mielensä oli vakaa kuin piikivi, keskittynyt yhteen ainoaan toimeen:Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä” (Ps. 27:4). Onko meissä tällaista ainutlaatuisuutta? Vai olemmeko jakaantuneet osiin hajottaen mielemme vierekkäisiin päämääriin? Paavali oli absolutisti. Kuuntele hänen sanojaan:

”Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 3:13,14).

Siinä ei ole mitään epäröintiä. Koko sydän on keskittynyt yhteen ainoaan päämäärään. Nämä ovat ihmisiä, jotka saavat Herralta jotakin. He tietävät, mitä haluavat ja siksi anovat uskossa ja saavat. Kuinka pärjäämme vertailussa? Nykyään näyttää, että kaikki käy. Monet evankelikaalit elävät ristiriidassa itsensä kanssa ajatellen, että kaikki on normaalia. He läpikäyvät viikoittaisen ohjelman hymy kasvoillaan, laulavat virsiä sunnuntaina, etsivät omiaan maanantaina, empivät keskiviikkona ja niin tragedia jatkuu.

Johtopäätös

Jätän sinulle tiivistelmän. Kaksimielisellä kristityllä on epäpuhdas sydän (Jaak. 4:8). Hän on epävakaa kaikilla teillään (Jaak. 1:8). Hän on kirjoitusten vääntäjä (2. Piet. 3:16). Siksi hän ei ole kovin hyvä (1. Moos. 49:4).

Read Full Post »

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni(Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Trees and deer
21.12.2014 by Simon Desjardins, suom. SK

Kristityn elämässä on kaksi tärkeää puolta, joita meidän kaikkien olisi hyvä ajatella. Ensimmäinen koskee täydellistä riippuvuuttamme, sillä sen avulla me emme pysty saavuttamaan eloonjäämisen kannalta välttämätöntä. Toinen puoli on täysi vastakohta. Se voi ja sen täytyykin käyttää itseään menestyäkseen ja pysyäkseen elossa. Edellinen kuuluu sellaisiin aktiivisiin toimintoihin kuin, luottamus, kärsivällinen odottaminen, kaipaaminen, odottaminen jne. Sitä vastoin jälkimmäinen suorittaa sellaisia pyrkimyksiä, kuin: eteneminen, taisteleminen, juokseminen, kiipeäminen, jatkaminen eteenpäin, vain joitakin mainitakseni. Nämä kaksi kristillisen elämän puolta toimivat kuin linnun siipinä; molemmat välttämättömiä lentämiselle. Yhden korostaminen toisen kustannuksella johtaa vain pysähtymiseen ja rappeutumiseen.

Kaksi analogiaa

Raamattu esittää nämä kaksi puolta toistuvasti ja moninaisilla tavoilla, mutta mukavuussyistä rajoitan esitykseni vain kahteen Raamatun käyttämään vertaukseen. Niiden välittämät kuvat ovat kerta kaikkiaan kauniita ja sopivia.

Edellä mainittua kykenemättömyyden tilaa edustaa puu. Vastakkaisella puolella meillä on tehokkaan liikkuvuuden tila, jota edustaa peura. Puu voi vain odottaa, mitä tarjotaan; peuran odotetaan etsivän toimeentuloa. Identiteetin hukkaaminen tässä suhteessa voisi osoittautua kohtalokkaaksi. Jos puu kävisi levottomaksi ja älyttömästi lähtisi liikkeelle elättääkseen itsensä, niin paljastuneet juuret pian kuivuisivat auringossa, eikä menisi kauan, ennen kuin ensimmäiset rappion merkit ilmestyisivät. Samoin, jos peura makaisi vain laiskana joen rannassa odottaen kaitselmuksen rinnan ruokkivan itseään, niin seuraukset kävisivät pian ilmeisiksi tarkkailijalle.

Niin selviä kuin nämä esimerkit ovatkin, me usein, ehkä tahattomasti, sekoitamme nämä kaksi puolta. Me ponnistelemme kovasti, kun meidän pitäisi levätä luottamuksessa ja liian usein olemme kuin kasveja, kun meidän pitäisi juosta ja kiivetä.

Puu

Tunnetuin Raamatun kohta, joka vertaa meitä puuhun, löytyy Psalmista 1.

1. Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! 3. Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy.

On aika paljastavaa, mitä luemme siitä. Psalmista esittelee miehen, jonka päällä on jumalallinen siunaus. Hän jatkaa selittäen siunauksen syytä keskittymällä ensin siihen, mitä tuo mies ei tee. Kuten kaikki ymmärrämme, se on tärkeä osa kristillistä elämää. Siitä voitaisiin puhua kristityn elintärkeänä passiivisena tilana. Ehkä enemmän saarnaamisestamme pitäisi suunnata tähän tilaan, sillä kun tarkastelemme kyseistä Psalmia, niin passivisuuden täytyy edeltää toimintaa – maljakko täytyy tyhjentää, ennen kuin se voidaan täyttää.

Sitten seuraa jae 2, joka ilmaisee aktiivisen osan, mutta siinä määritellyt toiminnot ovat erikoisia siinä mielessä, että ne voidaan suorittaa paikallaan, vain sydämen ja mielen on oltava aktiivisia. Siinä ei ole juoksemista, kiipeilyä eikä kiirehtimistä. Kaikki on tyyntä, silti ei suinkaan passiivista. Ilon tila on huomattavan aktiivinen, kuten myös mietiskely, mutta tuo aktiivisuus on tyyntä ja kukoistaa hiljaisuudessa; silti tulokset ovat ilmiömäisiä: on vihreyttä ja tuoreutta, hedelmällisyyttä ja tuottavuutta, elämää ja terveyttä, kauneutta ja vetovoimaa. Ongelma, jonka toistuvasti kohtaamme lukiessamme tämänkaltaista Psalmia, on siinä vaikeudessa, joka meillä on käsittää, että kaikki nämä ihmeet voivat itää hiljaisuudessa ja luottamuksessa, poissa levottomuudesta ja rehkimisestä. Raamattu on siinä ehdoton, että joskus meidän täytyy välttää toimintaa, vaikka koko olemuksemme huutaa: ”Juokse!”

Vaikka olosuhteet muuttuvat mustiksi ja villieläimet lähestyvät yrittäen kiirehtiä meitä eteenpäin, meidän täytyy pysyä hiljaa palvonnassa ja täysin antautuneina. Elia oli sellainen mies. Hän pysyi rauhallisesti Keritin purolla, kunnes kaikki oli kuivunut. Vesi, niin tärkeä selviytymiselle, oli kokonaan poissa. Kiusauksen lähteä liikkeelle on täytynyt ahdistaa häntä voimakkaasti ja epätoivoisen äänen on täytynyt kuulua hänen sisimmässään, mutta silti hän pysyi luottavaisena ja kuuliaisena. Tätä on tosi hengellisyys. Se voi selvitä ajan koetuksesta ja kukoistaa siellä, missä useimmat säikähtävät. Se ei näe, milloin helle tulee. Kuitenkin sen lehdet pysyvät vihreinä ja poutavuonnakin se jatkaa hedelmän tuottamista. Jos jokin ansaitsee Halleluja-huudon, niin tämä.

Peura

Yhtä varmasti kuin on aikoja, jolloin puu edustaa tilaamme tarkalleen, on olemassa aikoja, jolloin tarvitaan tekojamme. Tämä hieno synkronisaatio jumalallisen mielen kanssa voi tehdä meidät täydellisiksi kaikessa Jumalan tahdossa (Kol. 4:12).

Hyvä uutinen on, että aivan kuten peura, meidätkin on varustettu aistikyvyillä ohjaamaan meitä puutteen ajassa ja auttamaan meitä menestymään nousussamme. Kaula ojossa voimme niin sanoakseni nuuhkia sieraimillamme ja havaita tärkeät elintarpeet kaukaa. Tällainen kyky innoittaa sydämen ja panee meidät liikkeelle. Seuraus on, että huomaamme kiipeävämme innokkaasti, kuin vaistomaisesti. Juoksemme, taistelemme ja kierrämme kaikki esteet jumalallista kyvykkyyttä muistuttavalla taidolla, sillä Hän on se, joka ”tekee minun jalkani nopeiksi niinkuin peurat ja asettaa minut kukkuloilleni” (Ps. 18:33). Ja jos tämä ei riitä, voimme tarkkailla Häntä, kunnes päivä viilenee ja Hän kiertelee kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla (Laul. l. 2:17). Näin armo kiinnittää silmämme Häneen ja katsellessamme jumalallinen innoitus täyttää sydämemme ja huomaamme muuttuneemme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen. Niin me juoksemme Hänen perässään (Laul. l. 1:4) ja niin tehdessämme löydämme yltäkylläisen laitumen. Se on riemua ja iankaikkista elämää.

Toinen puoli on siis liikkumaton, toinen täynnä toimintaa; toinen voi vain saada, toinen vain noutaa. Meille jää eräänlainen ekosysteemi, jossa yksi puoli tarvitsee toista ja päinvastoin. Niiden ero merkitsisi kuolemaa, mutta ole hyvillä mielin, me olemme molempia yhdessä, puu ja peura.

“This post is also published in the Gospel Blog by FEBC”

 

Read Full Post »

Christ the Head
Posted by Simon Desjardins 16.11.2017, suom. SK

Viime postauksessani toin esiin, että kristityn kasvu riippuu siitä, kuinka olemme kiinnitetyt Päähän so. Kristukseen (Kol. 2:18, 19). Tänään kuitenkin haluaisin mennä askelta pitemmälle ja esittää, että koko kristillisen elämämme laatu riippuu tuosta kiinnityksestä.

Kristillinen taito on Päässä

Mozart soitti pianoa käsillään – silti, kuten kaikki ymmärrämme – hänen taitonsa tuli hänen päästään. Sellaiset tekijät kuin rytmi, harmonia, koordinaatio ja melodisuus eivät syntyneet hänen käsissään. Ne lähtivät hänen päästään ja välittyivät hänen sormiinsa nivelten ja jänteitten kautta. Jos kommunikaatio hänen käsiensä ja päänsä välillä olisi häiriintynyt, hän ei olisi osannut soittaa ainuttakaan konserttoa.

Sama pätee Vincent van Gogh’iin ja jokaiseen taiteilijaan, jonka taito johtuu hänen päästään. Se, mikä pätee fyysiseen taitoomme, pätee myös hengelliseen siirrettynä. Jeesus oli oikeassa sanoessaan, että ilman Häntä emme voi tehdä mitään (Joh. 15:5). Ja Paavali todistaa, että kykymme on Jumalasta (2. Kor. 3:5).

Myönnettäköön, että ateistit tai penseät kristityt voivat suorittaa joitakin evankelisia toimia, kuten saarnaamista, mutta on selvää, että millään ei voi olla hengellistä arvoa, jos se lähtee pelkästään ihmisen resursseista. Kaikki nämä ns. ”tuottavuudet” muuttuvat savuksi sillä hetkellä, kun viimeinen pasuuna soi. Kun puhumme kristillisestä pätevyydestä, viittaamme kykyyn, joka Kristuksella on toteuttaa jumalallinen tarkoitus.

Me kristityt voimme osallistua hänen kyvykkyyteensä sen kautta, että yhdistymme Häneen. Luulla, että kristillinen taitavuus tulee akateemisen edistyksen tai pappiskoulutuksen kautta, merkitsee ajautumista pois kristinuskosta. Se on lainaus maailmasta, joka on jo jättänyt negatiiviset merkkinsä nykyisiin evankelisiin suuntauksiimme.

Voitelu tulee päästä

Koska sana ”Kristus” tarkoittaa ”voideltu” ja on vain yksi Kristus, niin siitä seuraa, että voi olla vain yksi voideltu.

Aaronin voitelu on hyvä esimerkki. Pyhän Hengen innoittamana Psalmin 133 tekijä kirjoittaa:

”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan – Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille.”

Tässä ei mainita Aaronin käsiä eikä jalkoja. Vain pää sai voitelun, ei jäsenet. Itseasiassa ”kallis öljy” ei tiukkunut hänen ruumiilleen, vaan hänen viitalleen. Mutta kuten kaikki tiedämme, että kun Aaronin jalat liikkuivat, ne liikkuivat Aaronin voitelussa, koska ne olivat hyvin yhdistetyt hänen päähänsä.

Jos haluat voitelun, niin varmista, että olet hyvin kiinni Jeesuksessa. Tämä on ainoa toivosi. Jos sinun ja Hänen välillään on jotakin, mikä tahansa häiriö, joka tekee kommunikaation tehottomaksi, jokin synti, tai ystävyys maailman kanssa, niin voitelua ei välity sinulle jäsenenä. Koet vain kuollutta uskonnollisuutta, et enempää. Ja minun täytyy sanoa tässä, että kuollut uskonnollisuus voi olla hyvin hauskaa, sillä me olemme koristelleet sen kaikenlaisilla viihdykkeillä luomaan yltäkylläisyyttä ja kiinnostavuutta.

Nykyisin monet olettavat voivansa saada voitelun riippumatta hengellisestä tilastaan. He luulevat, että heidän täytyy vain mennä oikeaan paikkaan ja tavata oikea saarnaaja. Jumalan sanan arvovallalla sanon teille: Ei näin.

Yhteistoiminta ja tietoisuus tulevat Päästä

Kun Mozart soitti pianoa, hänen oikea ja vasen kätensä olivat täydellisesti tahdissa. Se johtui siitä, että kumpikin käsi oli tietoinen toisesta. Ne eivät olleet ainoastaan tietoisia toistensa olemassaolosta. Ne olivat tietoisia toistensa asemasta. Jos esimerkiksi suljet silmäsi ja laitat vasemman kätesi selkäsi taakse, niin oikealla kädelläsi ei ole mitään vaikeutta löytää sitä, koska molemmat kädet kuuluvat samaan tietoisuuteen ja tuo tietoisuus on päässä.

Paavali kirjoittaa: ”Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuskin seurakuntaa” (Ef. 5:29). Vastausta olemassa oleviin ristiriitoihin paikallisissa seurakunnissa ei pitäisi lainata maailmallisesta viisaudesta. Nämä ristiriidat johtuvat enimmäkseen siitä, että jäsenet eivät ole kunnolla kiinnitetyt Päähän. On selvää, että jos kristityt tiedostavat kuuluvansa samaan ruumiiseen, he eivät ”pure ja syö” toisiansa, kuten luemme jakeesta Gal. 5:15. Sen sijaan he panostavat ruumiin yhteiseen hyvinvointiin.

Yhteyden luominen kristillisessä yhteisössä Real Madrid -jalkapallojoukkueen valmentajan tyylillä on tuomittu epäonnistumaan. Se, mitä meidän on tehtävä, on auttaa mukana olevia ihmisiä sopusointuun Pään kanssa. Ennen kuin tämä on tehty, ei ole paljon toivoa mistään merkittävästä muutoksesta heidän suhteessaan.

Viisaus tulee Päästä

Sanoa, että Kristuksella on viisautta, on kovin kevyttä, sillä Paavali julistaa, että Hän on Jumalan viisaus (1. Kor. 1:24). Yrittää kehittää viisautta omin avuin tai saada sitä ”viisasten” koulusta, on leikittelemistä jumalallisen kanssa. Ja pyrkiä palvelemaan tehokkaasti ilman Jumalan viisautta on tyhmyyden kanssa flirttailemista (1. Kor. 3:19). Sellainen palveleminen voi vaikuttaa tämän maailman viisaisiin, mutta varmasti ei Jumalan Sana. (Such ministering might impress the followers of Satyrus the Peripatetic, but surely not the Logos of God.)

Paavalin sanat huutavat edelleen hänen kirjoittaessaan:

”Ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti” (1. Kor. 2:13).

Mitä nopeammin jätämme ihmisviisauden opettamat sanat, sitä nopeammin me hyödytämme kuulijoitamme.

Lopetan näillä Paavalin lausumilla sanoilla: Mutta näin te ette ole oppineet Kristusta tuntemaan, jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niinkuin totuus on Jeesuksessa” (Ef. 4:20,21). Tällaisesta oppimisesta riippuu edistymisemme.

Read Full Post »

The first principle of spiritual growth
Posted by Simon Desjardins 15.10.2017, suom. SK

Hengellisestä kasvusta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta tässä haluaisin keskittyä sen tärkeimpään periaatteeseen, joka usein unohdetaan ja välillä vaihdetaan humanistisempaan lähestymistapaan; lähestymistapaan, joka on naamioitu evankelisella sanastolla ja peitetty hengellisillä konnotaatioilla (sivumerkityksillä).

Kasvu joka on Jumalalta

Paavali kirjoittaa hengellisestä kasvusta: Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama eikä pitäydy häneen, joka on pää ja josta koko ruumis, nivelten ja jänteiden avulla koossa pysyen, kasvaa Jumalan antamaa kasvua” (Kol. 2:18,19).

Tässä Paavali puhuu kasvusta, joka tulee Jumalan antamasta kasvusta. Minkään muunlainen kasvu – josta välillä puhutaan hengellisenä – ei johda vanhurskauden hedelmiin. Ja on sanottava surulla, että monia evankelisia eksytetään uskomaan virtaukseen, joka tekee heistä hedelmättömämpiä kuin kivi kuun pinnalla.

Paavali ei olisi voinut sanoa sitä selvemmin. Aito hengellinen kasvu riippuu yksinomaan terveestä kommunikoinnista ihmisen ja hänen Päänsä, se on, itse Kristuksen kanssa (1. Kor. 11:3). Jos hengelliset nivelemme ja nivelsiteemme ovat vahingoittuneet johtuen flirttailusta maailman kanssa tai joistakin syntisistä käytännöistä, niin hengellistä ravintoa ei meille tarjoilla eikä kasvua tapahdu.

Analogia

Paavali tekee rinnastuksen luonnollisen ja hengellisen ruumiimme välillä. Esimerkiksi jaloillamme ei ole omaa suutansa; niiden kasvu riippuu täydellisesti niiden kiinnittymisestä päähän. Jos kumpikin jalka on hyvin yhdistetty samaan päähän, ne kasvavat samaa vauhtia ja saavat saman koon. Jotkut tietysti syövät roskaruokaa ja noudattavat hyvin huonoa ruokavaliota, mikä johtaa vajavuuksiin heidän jäsenissään. Näin ei kuitenkaan ole meidän laitamme, koska Jeesus, meidän Päämme, ruokkii meitä vain parhaalla.

Ravintoa Jumalan maasta

Jesajan kirjasta löytyy jae, joka viittaa Jeesukseen:

Voita ja hunajaa hän syö siinä iässä, jolloin hän oppii hylkäämään pahan ja valitsemaan hyvän” (Jes. 7:15).

Joku voi kysyä: ”Miten voin ja hunajan syöminen liittyy erottamiseen?” Voi ja hunaja tarkoittaa Jumalan maan tuotteitta, jotka ovat edustettuina Luvatussa Maassa (ks. 2. Moos. 3:8) ja Jeesus söi yksinomaan tällaisia tuotteita.

Kun ihminen syö aina parasta, hänessä kehittyy hieno maku ja näin ollen hän osaa erottaa nopeasti, milloin ravinto on turmeltunutta. Vuosikymmeniä sitten tapasin miehen, joka osasi täydellisesti erottaa, milloin kitara ei ollut vireessä, jos yksikin kieli oli hiukankin epävireessä. Hänen tarkkuutensa oli henkeäsalpaava. Kun kysyin, mikä oli salaisuus, hän kertoi minulle: ”Sinäkin voit kehittää saman kyvyn. Osta kitararanviritin ja pidä varasi, että soitat aina täydellisesti viritetyllä kitaralla ja jatka sitä kolme vuotta. Tuon ajan jälkeen tiedät, onko kitara täydellisesti vireessä heti, kun kuuntelet sitä.”

Tällainen muuttumattomuus auttaa meitä kehittämään erottamista. Ihminen, joka jatkuvasti häilyy pyhän ja epäpyhän välillä, on vaikeuksissa, kun tulee aika havaita korruptio.

Job ymmärsi tämän periaatteen. Kuuntele, mitä hän sanoo: Olisiko minun kielelläni vääryys? Eikö suulakeni tuntisi, mikä turmioksi on?” (Job 6:30). Haluan painottaa, että Jeesus, meidän Päämme, ruokkii meitä aina parhaalla ja siksi osaa erottaa, mikä on terveellistä ja mikä haitallista, joten jos jäseninä olemme kunnolla kiinnitettyjä Häneen, niin meille tarjoillaan parasta ravintoa ja kasvu seuraa.

Miltä me syömme?

Avain hengelliseen kasvuun ei löydy pelkistä akateemisista saavutuksista eikä uskonnollisista toiminnoista. Se on terveessä yhteydenpidossa. Jeesus ei olisi voinut ilmaista sitä yhtään selvemmin sanoessaan:

Niinkuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta, niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani” (Joh. 6:57).

Kun on ravintoa, on elämää ja missä on elämää, siellä on kasvua. Yksi asia on varma: Jeesus tulee takaisin hakemaan morsianta, joka syö Maan parasta.Sinun huulesi tiukkuvat hunajaa, morsiameni; mesi ja maito on sinun kielesi alla ja sinun vaatteittesi tuoksu on kuin Libanonin tuoksu”  (Laul. l. 4:11).

Tärkeä kysymys kuuluu: Millä me ravitsemme itseämme? Nykyään on kaikenlaisia ruokia, jotkut niistä evankelikaalisesti muunneltuja. Niissä ei ole taivaallista sisältöä. Sitten on, mitä maailma tarjoaa. Se vaihtelee hyödyttämästä täyteen roskaan. Se ihminen on kuitenkin autuas, joka pysyy tiukasti kiinni päässä ja jonka kasvu on turvattu ja jonka suuntavaisto ei horju.

Toinen analogia

Hengellisen kasvun tärkein periaate on esimerkkinä myös Johanneksen evankeliumissa, jossa Jeesus vertaa meitä viinipuun oksiin.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. (Joh. 15:5).

Kuten kaikki ymmärrämme, oksa voi kasvaa vain, jos se on kunnolla kiinni viinipuussa. Irtoaminen siitä toisi kuoleman. Se on syy, miksi meidän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, millainen suhde meillä on Jeesukseen. Se on todella hengellisen kasvun perustus. Ilman sitä ei synny mitään kestävää. Meille jää sellaisia korvikkeita kuin akateeminen eli sosiaalinen kasvu, kasvu suosiossa tai taloudessa tai kenties lisäys itsenäisyydessä ja itseriittävyydessä. Kaikki nämä lisäykset tulevat kuitenkin osoittautumaan hyödyttömiksi, kun viimeinen verho nostetaan ja todellisuus paljastuu.

Read Full Post »