Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘hengellinen kasvu’

Spiritual sight (part one)
6.7.2019, by Simon Desjardins, suom. SK

Ensimmäinen väite, jonka haluan tuoda esiin tässä postissa, on, että hengellinen näkökyky on yhtä todellinen kuin sen fyysinen vastine ja että molemmat ovat välttämättömiä ihmisen elämän täydellisen ilmaisun saavuttamiseksi. Tämä ei ole vain minun väitteeni, vaan se on juurtunut pyhiin kirjoituksiin ja sitä tukevat ihmisten kokemukset muinaisista ajoista lähtien.

Näkökyky tuo tiedon

Apostoli Paavali – Pyhän Hengen innoittamana – vakuuttaa, että ilman hengellistä näkökykyä kristillisen tiedon hankkiminen tulee mahdottomaksi. Hän kirjoittaa näin:

“Sentähden, kun kuulin siitä uskosta, joka teillä on Herrassa Jeesuksessa ja teidän rakkaudestanne kaikkia pyhiä kohtaan, en minäkään lakkaa kiittämästä teidän tähtenne, kun muistelen teitä rukouksissani, anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään ja mikä hänen voimansa ylenpalttinen suuruus meitä kohtaan, jotka uskomme – sen hänen väkevyytensä voiman vaikutuksen mukaan…” (Ef. 1:15–19).

Tässä Paavali sanoo, että ymmärryksemme silmät täytyy valaista tietääksemme. Hänen mukaansa ilman tällaista näkökykyä meidät suljetaan pois kristillisestä tiedosta. Kuten olen kirjoittanut toisaalla, että niin hyödylliset kuin aivot ovatkin, ne eivät voi tuottaa tietoa Pyhästä, sillä tuo tieto on varattu niille, jotka ovat ylittäneet pyhitetyn elämän kynnyksen.

Jumalan vahvistus

Jumala itse vahvistaa saman asian. Puhuen profeetta Jeremian kautta Hän sanoo:

“Minä kasvatan erämaahan setripuita, akasioita, myrttejä ja öljypuita; minä istutan arolle kypressejä, jalavia ynnä hopeakuusia, jotta he näkisivät ja tietäisivät, huomaisivat ja myös ymmärtäisivät, että Herran käsi on tämän tehnyt, Israelin Pyhä sen luonut” (Jes. 41:19,20).

Tässä se on sanottu selvästi: ”…jotta he näkisivät ja tietäisivät.” Näkökyky on ja tulee aina olemaan välttämätön edellytys kristityn oppimiselle. Tästä syystä sokeilla ei ole juurikaan sanottavaa ohjausta tarvitseville ihmisille. Jeremian kirjasta luemme myös: “Kiertäkää Jerusalemin katuja, katsokaa ja tiedustelkaa…” (Jer. 5:1).

Mitä tulee Jesajaan, niin hän julistaa: Eivät he tajua, eivät ymmärrä mitään, sillä suljetut ovat heidän silmänsä, niin etteivät he näe ja heidän sydämensä, niin etteivät he käsitä” (Jes. 44:18). Tieto on tässä liitetty silmiin ja ymmärrys sydämeen.

Yksi asia on varma: hengellisesti sokea kristitty ei saavuta kristillistä tietoa. Vaikka lukisi Raamattua neljä tuntia päivässä, kävisi kirkossa kahdesti viikossa ja raamattukoulua neljä vuotta, niin jos hänellä ei ole hengellistä näkökykyä, hän on tuomittu lojumaan tiedon valtameren rannalla kuin tyhjä simpukankuori, joka on täynnä hiekkaista tietoa, yhtä elotonta kuin kuu.

Sanat eivät riitä

Joitakin vuosia sitten kysyin eräältä espanjalaiselta veljeltä, voisiko hän kääntää yhden Amy Carmichael’in runon espanjaksi. Runon nimi on Fire Words. Veli vastasi myöntävästi vain palatakseen muutamaa päivää myöhemmin kertomaan minulle ymmärtävänsä runon kokonaan paitsi alkuosaa, joka kuuluu näin:

“O God, my words are cold:
The frosted frond of fern or feathery palm
Wrought on the whitened pane –
They are as near to fire as these my words;
Oh, that they were flames!”
Thus did I cry.

”Oi Jumala, sanani ovat kylmiä
Jäätynyt saniaisen tai koristepalmun lehvä
muodostunut kuuraiseen ikkunaruutuun
ne muistuttavat yhtä vähän tulta kuin minun sanani
Oi, jospa ne olisivat liekkejä!”
Niin minä itkin

Hän ei tiennyt, mitä nämä sanat tarkoittivat, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt taidokkaita kuvioita, joita pakkanen voi tehdä ikkunaan. Pohjoisesta tuleville ihmisille Carmichael’in viittaus on selkeä ja ilmeinen, mutta ei sellaiselle, joka ei ole koskaan nähnyt jäätynyttä ikkunaruutua. Raamattu ei ole erilainen. Siinä on merkityksiä, joita ei tunneta, ennen kuin lukija näkee huurteen ikkunassa niin sanoakseni, taivaallisen todellisuuden sen pelkän kuvauksen sijaan.

Esimerkki periaatteesta

Toisessa Kuningastenkirjassa on tarina, joka ilmentää sitä, mitä olemme tähän mennessä nähneet. Se liittyy profeetta Elisan palvelijaan. Syyrian kuningas oli raivostunut profeetalle ja aikoi vangita hänet.

“Niin hän lähetti sinne hevosia ja sotavaunuja ja suuren sotajoukon. He tulivat sinne yöllä ja ympäröivät kaupungin. Kun Jumalan miehen palvelija nousi aamulla varhain ja meni ulos, niin katso, sotajoukko, hevoset ja sotavaunut piirittivät kaupunkia. Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: ’Voi, herrani, mitä me nyt teemme?’ Hän sanoi: ’Älä pelkää, sillä niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa.’” (2. Kun. 6:14–16)

Elisan palvelija odotti tavallista päivää. Hän nousi ylös rauhallisesti, lähti talosta ja yhtäkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Pelko tarttui häneen ja epäilykset valtasivat hänen sydämensä, koska hän näki Syyrian armeijan ympäröivän kaupungin. Niinpä hän ryntäsi takaisin ja kertoi herralleen, mitä oli tapahtumassa: ”Voi, herrani, mitä me nyt teemme?”

Palvelijaparka ei tiennyt mistä aloittaa. Niinpä Elisa meni ovelle, katsoi ulos ja hymyili. ”Älä pelkää”, hän sanoi palvelijalleen, ”niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa”. Niin palvelija sai rohkeutta Elisan sanoista; rohkeus ja rauha täyttivät hänen sydämensä ja tyyneys valtasi hänen hätääntyneen mielensä.

Tapahtuiko se, mitä palvelija pelkäsi? EI! Tuhannesti EI! Elisa tiesi, että hänen sanansa eivät riitä, joten hän rukoili:

”’Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi.’ Ja Herra avasi palvelijan silmät ja hän näki ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja Elisan ympärillä.” (2. Kun. 6:17)

Vasta, kun palvelija näki, hän käsitti tiedon. Elisa olisi voinut täyttää päänsä tiedolla, mutta se ei olisi riittänyt. Hänen palvelijansa tarvitsi nähdä tietääkseen. Entä me?

Read Full Post »

We are not turning in circles (part two)
15.5.2019, by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Emme kierrä ympyrää (osa 1).

Viimeisessä postissani huomautin tärkeästä erosta fyysisen syntymän kautta saamamme elämän ja hengellisen syntymän kautta hankitun elämän välillä, erosta, joka on siinä, että kun edelliselle on luonteenomaista enimmäkseen toistaminen, niin jälkimmäinen paljastuu vain esiin tulevien tapahtumien kautta. Toisin sanoen, edellinen palaa omille jalanjäljilleen yhä uudelleen, mutta jälkimmäinen ei milloinkaan tallaa samaa polkua kahdesti.

Mitä se siis käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa, että hengellistä elämäämme – toisin kuin maallista – ei voida elää mekaanisesti. Esimerkiksi kun sidomme kengännauhamme, teemme sen mekaanisesti, eli ilman ajattelua. Itse asiassa osaamme tehdä sen jopa silmät kiinni, koska olemme harjoitelleet sitä tuhansia kertoja ja teemme sen automaattisesti. Sama pätee housujen päälle panemiseen, keittolautasellisen syömiseen ja tiskaamiseen. Mutta kun kyse on hengellisestä elämästämme, niin tällaisessa automaatiossa ei ole mitään järkeä, sillä emme ole koskaan aikaisemmin edenneet tällä tavalla. Tämä yksinkertainen totuus usein unohdetaan ja väärinkäsitys johtaa aina itseluottamukseen, joka ei paljon auta.

Eksodus on siitä esimerkki. Israelin kansa tunkeutui jatkuvasti ennennäkemättömään, tuntemattomaan tunnettavaan, jumalallisen viisauden mysteeriin. Tämä alituinen sisään käyminen tuntemattomaan on tunnusomaista kahdesti syntyneen elämän etenemiselle.

Tässä ennen elämättömien kokemusten, kartoittamattomien polkujen, ennennäkemättömien olosuhteiden ja tapahtumien tuntemattomassa maassa, vain Jumala on riittävä; me olemme kuin sokeita avun tarpeessa. Ilman häntä emme voi edetä emmekä onnistua.

Tämä riittämättömyys ilmenee kauniisti Jesajan kirjassa:

”Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16)

Epäterve käytäntö

Edellä mainittua havaintoa ei aina ymmärretä ja usein elämme hengellistä elämäämme, kuten maallistakin. Tuloksena on robottielämä, joka ei johda mihinkään, tai mikä pahempi, johtaa väärään suuntaan.

Taipumus prototyypin rakentamiseen mielessämme on yksi tämän tuomitun menettelyn ilmauksista. Anna minun selittää. Olettakaamme, että veli Yrjöllä on paha alkoholiongelma, ja huolesta ja rakkaudesta häneen haluamme auttaa häntä. Tilanne on hieman herkkä, emmekä tiedä, miten käsitellä tapausta, joten käymme polvillemme ja kyselemme Jumalalta pyytäen opastusta ja viisautta. Onneksi ajoissa Jumala rakkaudessaan ja armossaan ohjaa askeleemme ja tiettyjen konkreettisten toimien ja erityisten neuvojen avulla autamme Yrjöä voittamaan ongelmansa.

Emme ehkä ole tietoisia siitä, mutta usein valitsemamme toimintatapa ja antamamme neuvot tulevat eräänlaiseksi alitajuntaamme tallennetuksi prototyypiksi. Näin ollen, kun kohtaamme toisen Yrjön – olkoon hänen nimensä vaikka Akseli, Jussi tai Olli – niin yksinkertaisesti sovellamme mallia, jonka olemme oppineet aiemmista kokemuksista. Tästä syystä emme tarvitse kysellä Jumalalta, sillä luulemme tietävämme, kuinka käsitellä tilannetta. Niinpä painamme nappia ja prosessi alkaa.

Käsiteltyämme 47 ihmistä, jotka on luokiteltu Yrjön luokkaan, meitä pidetään jo ”asiantuntijoina”. Itse asiassa voisimme kirjoittaa kirjan, jonka otsikkona on ”Yrjö-oireyhtymä” ja kristityt, jotka kohtaavat Yrjöjä, voisivat olla taipuvaisia ostamaan kirjaamme ja soveltamaan siinä ilmaistua korkealentoista mekanismia.

Tällainen käsittely, niin ammattitaitoiselta kuin näyttääkin, voi johtaa vain keskinkertaisuuteen tai täydelliseen katastrofiin. Näin on, koska ei ole kahta Yrjöä. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen; ja vaikka hoitaisit samaa Yrjöä, niin olosuhteet olisivat varmasti erilaiset. Itse asiassa Yrjökään ei olisi enää sama henkilö, sillä hän olisi ajan kuluessa muuttunut. Toisin sanoen, löytäisit itsesi polulta, jota et ole koskaan tallannut. Näin ollen sinun pitäisi käydä polvillesi, kuten teit ensimmäisellä kerralla ja pyytää Jumalaa ohjaamaan askeleitasi. Sananlaskujen neuvo on edelleen voimassa:

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi” (Sananl. 3:5).

Jumala voi ohjata meitä ottaen menneisyyden huomioon, mutta Hänen ohjauksensa ei ole kopio siitä, mitä Hän käytti aiemmin, koska kaikki on muutoksessa.

Joosian esimerkki

Raamattu tarjoaa meille useita esimerkkejä siitä, kuinka tärkeää on aina kysyä Jumalalta. Yksi löytyy Toisesta Aikakirjasta. Se koskee Joosiaa, joka oli yksi hurskaimmista kuninkaista, mitä Juudassa koskaan oli.

2. Kun. 23:25 sanoo näin:

”Ei ollut ennen häntä ollut hänen vertaistansa kuningasta, joka niin kaikesta sydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta voimastansa olisi kääntynyt Herran puoleen, kaiken Mooseksen lain mukaan; eikä hänen jälkeensä tullut hänen vertaistansa.

Hän alkoi etsiä Jumalaa 16 vuoden iässä ja alkoi puhdistaa maata sen epäjumalista 20 vuoden iässä. Hänestä on kirjoitettu:

”Hän teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä ja vaelsi isänsä Daavidin teitä, poikkeamatta oikealle tai vasemmalle(2. Aik. 34:2).

Ja edelleen:

Sellaista pääsiäistä ei oltu vietetty Israelissa profeetta Samuelin ajoista asti; sillä ei kukaan Israelin kuninkaista ollut viettänyt semmoista pääsiäistä, kuin nyt viettivät Joosia, papit ja leeviläiset, koko Juuda ja saapuvilla olevat israelilaiset sekä Jerusalemin asukkaat” (2. Aik. 35:18).

Mutta eräänä päivänä tämä suuri kuningas nojautui omaan ymmärrykseen eikä kysynyt Jumalalta. Näin kävi, kun Egyptin kuningas Neko aikoi kulkea Juudan poikki armeijansa kanssa päästäkseen Karkemisiin, joka oli tärkeä kaupunki Syyriassa, jossa hän aikoi taistella babylonialaisia vastaan. Hän olisi voinut kiertää Juudan maan, mutta Jumala oli käskenyt häntä kiirehtimään. Tässä on tuo kohta:

”Kaiken tämän jälkeen, sittenkuin Joosia oli pannut kuntoon temppelin, lähti Neko, Egyptin kuningas, sotimaan Karkemista vastaan, joka on Eufratin varrella; ja Joosia meni häntä vastaan. Niin Neko lähetti sanansaattajat hänen luokseen ja käski sanoa: ’Mitä sinulla on tekemistä minun kanssani, Juudan kuningas? Enhän minä nyt tule sinua vastaan, vaan sitä sukua vastaan, joka on sodassa minun kanssani, ja Jumala on käskenyt minua kiiruhtamaan. Jätä rauhaan Jumala, joka on minun kanssani, ettei hän tuhoaisi sinua.’ Mutta Joosia ei väistänyt häntä, vaan pukeutui tuntemattomaksi taistellakseen häntä vastaan, eikä kuullut Nekon sanoja, jotka kuitenkin tulivat Jumalan suusta. Niin hän meni taistelemaan Megiddon tasangolle.” (2. Aik. 35:20–22)

Kuvitelkaamme itsemme Joosian saappaisiin. Pakanakuningas on aikeissa hyökätä hänen maahansa suurella armeijalla ja hän haluaa, että tämän uskovan, että Jumala on hänen kanssansa ja että tällä ei ole mitään hyötyä Juudan maasta. Petos näyttää liian ilmeiseltä. Aina, kun jokin armeija oli tullut Juudan rajoille, sen tarkoitus oli hyökätä siihen ja ottaa maa haltuunsa. Petos oli silmiinpistävä. Niinpä hän ryhtyi taisteluun Egyptin armeijan kanssa ja kuoli.

”Mutta ampujat ampuivat kuningas Joosiaa; ja kuningas sanoi palvelijoillensa: ’Viekää minut pois, sillä minä olen pahasti haavoittunut.’ Niin hänen palvelijansa siirsivät hänet sotavaunuista ja panivat hänet hänen toisiin vaunuihinsa ja kuljettivat hänet Jerusalemiin. Ja hän kuoli ja hänet haudattiin isiensä hautoihin. Ja koko Juuda ja Jerusalem surivat Joosiaa.” (2. Aik. 35:23,24)

Mikä surullinen loppu. Kaikki näytti niin ilmeiseltä. Varo toimimasta nopeasti näennäisestä syystä, että sopiva toimintatapa on päivänselvä. Se on harhauttanut monia ennenkin ja seuraus on usein ollut tuhoisa. Joosia olisi voinut tapansa mukaan kysyä Jumalalta, mutta tapauksen näennäinen selvyys johti hänet harhaan.

Kysykäämme Herralta ja odottakaamme Hänen johtoaan, sillä emme ole koskaan ennen käyneet tätä tietä.

Read Full Post »

We are not turning in circles (part one)
15.4.2019, by Simon Desjardins, suom. SK

Epäilemättä maailmalle, jossa elämme, on ominaista ympyrät. Aurinko – ja määritelmällisesti koko aurinkokunta – kiertää Linnunradan keskustaa. Samalla maa kiertää aurinkoa ja kuu maata. Niinpä meillä on ympyrää kiertäviä ympyröitä, jotka puolestaan loputtomasti pyörivät pyörivän akselin ympäri.

Tästä seuraa, että kehomme kieppuu jatkuvasti laajenevassa maailmankaikkeudessa, joka on tehty atomeista, jotka toimivat, kuten aurinkokuntammekin, eli hiukkaset kiertävät ympyröissä.

Ympyriäistä elämää

Samoin elämämme on jatkuvasti toistuvaa kiertoa. Niinpä löydämme itsemme toistamassa jotakin, jota olemme tehneet tuhansia kertoja aikaisemmin: Menemme nukkumaan uudelleen ja uudelleen; nousemme ylös yhtä usein; pukeudumme vähintään kerran päivässä; ja panemme kengät jalkaan ainakin 365 kertaa vuodessa. Syömme uudelleen ja uudelleen, tietäen, että jatkamme sitä, kunnes kuolemme. Menemme työhön ja tulemme töistä kotiin vain palataksemme samaan paikkaan seuraavana päivänä. Se on ympyrää ympyrän päälle päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Saarnaaja ei olisi voinut ilmaista sitä paremmin kirjoittaessaan:

”Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla? Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään ja samalle kierrollensa tuuli palajaa. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan, johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat. Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: ‘Katso, tämä on uutta’, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.” (Saarn. 1:1–11)

Ja jälleen:

Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla” (Saarn. 1:9).

On selvää, että joitakin asioita toistetaan useammin kuin toisia, mutta kaikille on yhteistä yksi: aiempien toistojen aikana saatua kokemusta ja tietoa voidaan soveltaa mekaanisesti ja tehokkaasti seuraavissa toistoissa. Niinpä opimme sitomaan kengännauhamme hyvin nuorena, aluksi aika huonosti, mutta muutaman vuoden kuluttua olemme siinä mestareita. Sama pätee purkin avaamiseen ja kravattisolmun tekemiseen. Nyt en sano, että kaikki luonnollisessa elämässä on toistuvaa, mutta varmasti suurin osa.

Toisen syntymän kautta saatu elämä

Sitä vastoin elämää, jonka olemme saaneet Hengen kautta, luonnehtivat enimmäkseen ennen kokemattomat tapahtumat. Se johtaa meidät tielle, jota emme koskaan aikaisemmin ole kulkeneet. Jos luonnollinen elämä on enimmäkseen kehää kiertävää eli ennustettavan mallin toistamista, niin hengelliselle elämälle on luonteenomaista arvaamattomista tapahtumista koostuva suoraviivainen kehitys.

Joosuan kirjassa on kohta, joka ilmentää tuota käsitettä kauniisti:

”Niin Joosua nousi varhain seuraavana aamuna ja he lähtivät liikkeelle Sittimistä ja tulivat Jordanille, hän ja kaikki israelilaiset; ja he olivat siellä yötä, ennenkuin menivät virran yli. Mutta kolmen päivän kuluttua kulkivat päällysmiehet halki leirin ja käskivät kansaa sanoen: ’Kun te näette Herran, teidän Jumalanne, liitonarkin ja leeviläiset papit sitä kantamassa, niin lähtekää tekin liikkeelle paikoiltanne ja seuratkaa sitä. Kuitenkin olkoon noin kahdentuhannen kyynärän välimatka teidän ja sen välillä – älkää menkö sitä lähelle – että tietäisitte tien, jota teidän on käytävä, sillä te ette ole ennen kulkeneet sitä tietä.’” (Joos. 3:1–4)

Tässä päällysmiehet selventävät, että ihmisten ei pitänyt liikkua omin päin. Heitä käskettiin odottamaan, kunnes liitonarkki oli liikkeellä. On mielenkiintoista, että heitä kehotettiin myös jättämään välimatkaa itsensä ja arkin väliin noin kilometrin verran.

Tässä meillä on paljon oppimista. Kuinka monesti meillä onkaan kiusaus lähteä liikkeelle, ennen kuin Jumala on ottanut askeltakaan! Ja kuinka monesti – kärsimättömyydessämme – ohitamme Hänet, ikään kuin Hän ei tietäisi ajan merkitystä! Tällainen hengellinen vimma on kaksinkertaisen typerää. Ensinnäkin, koska emme edes tiedä, mihin olemme menossa, eli emme ole aikaisemmin edenneet tällä tavalla; ja toiseksi, koska ilman Häntä emme voi tehdä mitään.

Se muistuttaa minua kokemuksesta, joka minulla oli vaimoni kanssa muutama vuosi sitten. Olimme menossa hakemaan tytärtämme Sevillen linja-autoasemalta. Yleensä minä olen se, joka ajaa, mutta tällä kertaa vaimoni oli ratissa. Hän jätti minut aseman eteen ja meni etsimään parkkipaikkaa. Jonkin ajan kuluttua hän liittyi minuun ja kohta sen jälkeen tyttäremme tuli. Muutaman minuutin kuluttua aloimme kävellä takaisin autolle ja kaksi naistani puhelivat ja kävelivät aika rauhallisesti – mikä ei juuri ole minun tyylini. Jossakin vaiheessa löysin itseni huhkimassa heidän edellään vain tajutakseni, etten tiennyt, minne auto oli pysäköity.

Valitettavasti tällainen hölmöily on tavallista hengellisellä matkallamme. Kävelemme, kuin se, joka tuntee tien vain huomataksemme, että olemme hukanneet kallista aikaa, tai mikä vielä pahempi, kävelleet päätä pahkaa kommellukseen. Tämä määräys on edelleen voimassa: ”älkää menkö sitä lähelle – että tietäisitte tien, jota teidän on käytävä, sillä te ette ole ennen kulkeneet sitä tietä”.

Israelilaiset

Päällysmiesten antaessa näitä ohjeita Israelilaiset olivat vaeltaneet erämaassa hyvin kauan. Näiden vuosikymmenten aikana he olivat saaneet hyödyllistä ja käytännöllistä tietoa. Heidän kokemuksensa ja tietonsa olivat hyvin arvokkaita olosuhteissa, joissa niitä voitiin soveltaa, eli toistojen aikoina, mutta kun tuli kyse suunnasta, niistä ei ollut apua. Jumala oli heidän ainoa toivonsa.

Jatkuu artikkelissa Emme kierrä ympyrää (osa 2).

Read Full Post »

Shadows and Substance (Part 3)
16.11.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 2).

Kuten näimme tämän lyhyen sarjan toisessa osassa, että kun todellisuus saavutetaan, se synnyttää elämän muuttavan kokemuksen. Puhuessaan naisen kanssa kaivolla Jeesus viittasi tällaiseen tapahtumaan. Kuten hän sanoi, niin varjot olivat tekemässä tietä todellisuudelle – ainakin todellisten palvojien elämässä. Palvonnan kelpoisuutta ei enää ratkaisisi maantieteellinen paikka, vaan ennemmin moraalinen kanta.

”Mutta tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on Henki ja niiden, jotka häntä palvovat, tulee palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:23,24)

Mitä on todellinen palvonta?

Mitä tarkoittaa ”hengessä ja totuudessa”? Salli minun vastata esimerkin kautta.

Kuvittele harmaata huonetta, jossa ei ole ikkunoita eikä harmaata penkkiä lukuun ottamatta mitään, ei älypuhelinta, ei tietokonetta, ei pianoa, ei televisiota, ei mitään. Nyt on kristittyjä, jotka menevät sellaiseen huoneeseen ja koskettavat kirkkautta. He näkevät Muodon, niin sanotusti ja kuulevat Äänen. Heidän yhteytensä Jumaluuteen on niin todellinen, että aika tuntuu katoavan. Heidän on sanomaton autuus ja ylevä palvonta. Siksipä he rakastavat sitä harmaata huonetta ja pyrkivät viettämään siellä niin paljon aikaa kuin voivat.

On kuitenkin toisia kristittyjä, joille sellainen huone edustaa täydellisen tylsyyden paikkaa. He vihaavat sitä, eivät löydä siinä mitään kiinnostavaa. Vain aineelliset asiat voivat saada heidät palvomaan. Vie nämä ikävystyneet kristityt oikeaan konserttiin, niin saat heidät palvomaan alta aikayksikön. Palvomaan, mutta mitä? Tässä on kysymys.

Raamatun tutkiminen

Salli minun palata aikaisemmin lainattuun Raamatun kohtaan.

Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:39,40).

Tässä Jeesus puhuu juutalaisille ja kuten olen jo maininnut, useimmat heistä rakastivat Kirjoituksia. He lukivat ja tutkivat niitä huolellisesti, opettivat niitä ja keskustelivat niistä pitkään. Kuitenkin useimmille heistä Kirjoitukset olivat vain kuvailevia ja informatiivisia ja se johtui siitä, että he eivät yltäneet koskettamaan todellisuutta. Älkäämme kuitenkaan tuomitko näitä ihmisiä liian ankarasti, koska me evankeliset menemme samaan ansaan suhteellisen usein. Me luemme Sanaa, tutkimme sitä, puhumme siitä, taistelemme sen vuoksi ja kaikki tämä saavuttamatta sitä ”henkeä ja elämää”, joihin Jeesus viittaa sanoessaan:

“Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä” (Joh. 6:63).

Mahdollinen skenaario: Brian, Dennis ja Richard

Salli minun havainnollistaa nykyajan evankelikaalista tendenssiä fiktiivisellä tarinalla.

Brian, uskollinen Karitsan Seurakunnan jäsen, päättää mennä raamattukouluun, jossa aikoo opiskella neljä vuotta. Hänen ratkaisunsa inspiroi Dennisiä, joka käy samassa seurakunnassa ja ennen kuin kuukausi on kulunut, molemmat ovat kirjautuneet samaan kouluun.

Richard puolestaan jatkaa Karitsan Seurakunnassa käymistä. Hän elää vaatimattomasti, johtuen siitä, että työskentelee vain neljä tuntia päivässä. Hänen majapaikkansa on vanhanaikainen huoneisto ja suurin osa hänen vaatteistaan on ostettu kirpputoreilta. Hän työskentelee osa-aikaisesti, koska haluaa varata aikaa Sanalle ja rukoukselle ja asuinalueensa evankelioimiselle. Itseasiassa 13 Karitsan Seurakunnan jäsentä on tullut pelastukseen hänen työnsä kautta.

Kovaa opiskelua

Kuukausien vieriessä Dennis löytää itsensä ponnistelemasta selvitäkseen kokeista tärkeimmän syyn ollessa ne pitkät ajat, jotka hän viettää harmaassa huoneessa. Joka päivä hän menee sinne useaksi tunniksi seurustelemaan Rakastettunsa kanssa. Mutta koska on velvollisuudentuntoinen nuori mies, hän ei ole vielä reputtanut testissä. On sanottava, että välillä hänen täytyy karata aterialta opiskelemaan, mutta hän ei pidä sitä uhrauksena.

Brian puolestaan läpäisee kaikki tenttinsä helposti. Hänen menestyksensä johtuu hänen suuresta älystään ja siitä, että hänen kaikki aikansa on sijoitettu opiskeluun, sillä muiden asioiden muassa Brian vihaa harmaata huonetta kutsuen sitä hautausmaaksi.

Valmistuminen

Vihdoin molemmat selvittävät tutkintonsa. Brian valmistuu kunniamaininnoin ja saa rahapalkinnon loistavasta suorituksestaan. Itseasiassa hän suunnittelee menevänsä Rothberg’in kansainväliseen kouluun opiskelemaan hepreaa ja jos kokemus on positiivinen, hänen tarkoituksensa on jatkaa Trinitas’in klassiseen kouluun, jossa opiskelisi kreikkaa. Mitä tulee Dennis’iin, niin hän aikoo palata kotikaupunkiinsa.

Kuusi vuotta myöhemmin

Eräänä juhlallisena sunnuntaina rev. Allan – Karitsan Kirkon pastori – ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle viiden kuukauden kuluttua. On tarpeetonta sanoa, että vanhimmat panevat heti toimeksi. Etsittyään laajalti mahdollisia ehdokkaita he tulevat siihen tulokseen, että heidän oman seurakuntansa jäsen on paras kandidaatti.

Pitkien pohdintojen jälkeen he eivät oikein tiedä kumpi pitäisi valita, Brian vai Dennis. Vaikka Richard on nyt johdattanut jo 32 ihmistä Herran tykö, he eivät harkinneet häntä mahdollisena kilpailijana, koska hänellä ei ole tutkintoa.

Dennis vai Brian?

Ottaen huomioon molemmat ehdokkaat:

Dennis on ollut uskollinen veli ja monet vuodet saarnannut erilaisissa tilaisuuksissa. Ongelma hänen suhteensa on, ettei koskaan voi tietää, mistä hän saarnaa ja näyttää, ettei hän itsekään tiedä, ennen kuin tulee ulos harmaasta huoneesta.

Toinen huono puoli on siinä, että kun hän saarnaa, hän on järkähtämätön ja puhuu arvovallalla. Se on aiheuttanut jonkin verran ongelmia menneisyydessä. Itseasiassa kaksi ihmistä loukkaantui hänen saarnaansa viime vuonna ja jätti seurakunnan. Heidän viimeiset sanansa olivat: ”Tämä on kovaa puhetta, kuka sitä kestää?” Paimenetiikan puutteensa lisäksi Dennis ei osaa hepreaa eikä kreikkaa.

Myös Brian on saarnannut monesti. Toisin kuin Dennis’in, hänen paimenetiikkansa on niin viimeisen päälle viritetty, että kaikki rakastavat häntä. Hän puhuu aina pehmeällä ja miellyttävällä äänellä, eikä milloinkaan koskettele kiistanalaisia aiheita. Itseasiassa hän sanoo aina seurakunnalle: ”Saatatte olla oikeassa.” Lisäksi hän valmistunut raamattukoulusta kunniamaininnoin ja jos se ei riitä, niin hän on ansainnut diplomin Rothberg Kansainväisestä Koulusta ja Trinitas’in Klassisesta Koulusta kreikankielessä. Niinpä harkittuaan kummankin – Dennis’in ja Brian’in – ansioita, vanhimmat valitsevat yksimielisesti Brian’in seurakunnan pastoriksi ja tekevät 15 vuoden sopimuksen.

Ongelman huomaamattomuus

Hämmästyttävää on, että Brian – joka ei ole kokenut Todellisuutta vuosikymmeneen – on tullut pastoriksi seurakuntaan. Hän on viettänyt viimeiset 10 vuottansa seurustellen varjojen ja kuvausten kanssa. Itseasiassa hänen persoonansa lähettää enemmän paperin hajua, kuin taivaan tuoksua. Tällaiset murhenäytelmät ovat tulossa yleisiksi meidän evankelisten keskuudessa ja tuskin kukaan näyttää tajuavan, mitä on tapahtumassa.

Veljet! Jumala auttakoon meitä reagoimaan ja ottamaan vastuumme, ennen kuin viimeinen verho laskeutuu.

Read Full Post »

Shadows and substance (Part 2)
15.10.2018, Posted by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 1).

Edellisessä postissani näimme, että varjoilla ja kuvauksilla ei voi olla todellista vaikutusta meihin, sillä niissä ei ole mitään todellista. Siksi voimme lukea kävelemisestä kylmässä sateessa tarvitsematta sateenvarjoa. Tässä postissa haluan kuitenkin tarkastella lyhyesti sitä muutosta, jonka todellisuus voi tuoda ihmisen elämään.

Job

Job tarjoaa meille hyvän esimerkin. Kuuntele, mitä hän sanoo:

Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.”  (Job 42:5,6)

Tässä Job oli siirtynyt tehottomasta kuvauksesta edellä kuvailtuun aiheeseen. Hän oli kuullut ihmisten puhuvan Jumalasta, mutta koki nyt itse jumalallisen läsnäolon. Muoto oli nähty ja ääni kuultu (Joh. 5:37). Seuraus oli, että hän saattoi nähdä ensimmäisen kerran todellisen tilansa ja kammoksui näkemäänsä. Katumus näytti olevan ainoa vaihtoehto. Niinpä hän nöyrtyi Jumalan edessä anoen armoa.

Todellakin! Jobin sydän oli kääntynyt siitä, kuinka asiat olivat olleet, uuteen elävään toivoon ja kaikki johtui siitä, että hän murtautui läpi kuvauksellisuuden verhon ja saavutti todellisuuden.

Jesaja

Jesaja on toinen todistaja sellaisesta muutoksesta. Juutalaisena hän oli usein kuullut pyhyydestä, armosta ja Jumalan suuruudesta, mutta jossakin historian vaiheessa jotakin tapahtui. Kuten Job, Jesajakin siirtyi passiivisesta raportista aktiiviseen kokemukseen. Tässä hänen sanansa:

Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: ‘Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa’. Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä ja huone täyttyi savulla. Niin minä sanoin: ‘Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.’” (Jesaja 6:1–5)

Jesaja siis näki Herran istuvan valtaistuimella, korkealla ja ylhäisellä. Hän näki myös serafeja ja serafien kasvoja peitti kaksi niiden kuudesta siivestä, ikään kuin kirkkaus olisi liian suuri niiden nähdä. Hän myös kuuli yhden serafin äänen ja se oli niin väkevä, että ovenpielet vapisivat. Lisäksi huone täyttyi savusta. Jesaja ei ollut koskaan nähnyt sellaista loistoa. Hän oli kuullut kuvauksia Jumalasta, mutta se ei muuttanut häntä mitenkään. Nyt kuitenkin hän kohtaa Jumalan ja kuten Job, tajuaa todellisen tilansa:

Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet.

Yhtäkkiä Jesaja näki itsensä saastan peittämänä ja alkoi kaivata puhdistusta. Todellakin! Hän oli läpikäynyt transmutaation (muuntumisen). Hän ei nähnyt eri lailla vain itseään, vaan myös yhteiskunta kokonaisuutena paljastui saastuneeksi ja kaikki tämä johtui siitä, että hän oli nähnyt Kuninkaan, Herran Sebaotin.

Siirtyminen olemattomasta (unsubstantial) olennaiseen (substantial) provosoi hänessä moraalisen vallankumouksen. Mitä varjot ja kuvaukset eivät voineet saada aikaan, sen todellisuus (substance) saavutti.

Kysymys

Sallinet minun kysyä jotakin. Kuinka selität Jobin ja Jesajan esimerkit nähtyämme, että jotkut evankeliset, jotka käyvät kokouksissa säännöllisesti, säilyttävät syntejä sydämessään kuukausia, jopa vuosia? He laulavat lauluja, kuten kaikki toiset, rukoilevat ja välillä saarnaavat, nauravat ja siunaavat muita ja silti heidän sydämensä ei ole oikeassa suhteessa Jumalaan. Jos Job ja Jesaja eivät voineet viipyä saastassaan ja löyhkässään sekuntiakaan, niin kuinka voi olla, että nämä seurakunnassa kävijät tuntevat olonsa kotoiseksi vanhan elämänsä ulosteissa?

Pyhien kirjoitusten valossa vihjaan, että ongelma on siinä, että he eivät ole pitkään aikaan kokeneet jumalallista. Joistakin syistä he juuttuivat halpoihin varjoihin ja mielenkiintoisiin kuvauksiin ja päätyivät uskonnollisuuteen, jolla ei ole voimaa paljastaa heidän aneemista hengellistä tilaansa.

Rituaalien petollisuus

Todellisuuden saavuttamisen tarvetta ei voida ylikorostaa. Pysyä evankelikaalisten rituaalien rajoissa ei auta meitä, kuinka pyhiltä ne sitten näyttävätkin.

Esimerkiksi Raamatun lukeminen – kuten olen kirjoittanut muualla – voi olla pelkän kuvauksen tutkimista. Samoin seurakunnan kokous voidaan kokea sosiaalisena tapahtumana, joka perustuu moraalisiin arvoihin, ei sen enempään. Sosiaalinen kohtaaminen voi olla hyvin mielenkiintoista, mutta se ei kanna hengellistä todellisuutta. Sama koskee rukousta; se voi jäädä yhtä tehottomaksi kuin kiroaminen (ks. Sananl. 28:9). Entä laulaminen? Voimme laulaa kuorossa enkelten lauluja, mutta jos se tehdään maallisesti (within the confinement of the earthly), niin mitä taivaaseen tulee, emme pääsen puusta pitkään. Meidän on ylitettävä kynnys ja päästävä todellisuuteen.

Sakarias

Johannes Kastajan isä oli pappien joukossa palvelemassa taivaallisten kopiota ja varjoa. Vuosien ajan hän oli uudelleen ja uudelleen mennyt temppeliin täyttämään velvollisuuttaan ja vuosikymmeniä hän oli kävellyt sieltä ulos samalla tavalla, kuin oli mennytkin, mutta eräänä päivä tapahtui jotakin, joka muutti hänen elämänsä. Varjo antoi tietä todellisuudelle. Enkeli ilmestyi hänelle tuoden sanoman ylhäältä. Kokemuksen vaikutus oli niin valtava, että kun Sakarias tuli ulos temppelistä, kaikki tiesivät, että oli tapahtunut jotakin poikkeuksellista.

Sakariaan lailla voimme mennä seurakuntaan, täyttää velvollisuutemme ja käydä läpi muodollisuudet, mutta jos emme kosketa taivasta, kävelemme sieltä ulos täsmälleen samalla tavalla kuin tulimmekin. Tarvitsemme todellisuuden.

Jatkuu artikkelissa Varjot ja todellisuus (osa 3)

 

Read Full Post »

Double-mindedness
Posted by Simon Desjardins, 14.7.2018, suom. SK

On olemassa pahuus, joka on tehnyt hallaa kristittyjen riveissä muinaisista ajoista saakka ja edelleen tänä päivänä tekee tyhjäksi suuren osan ponnistuksistamme. Tarkoitan tällä sitä päämäärän epävarmuutta, jota uskovat voivat majoittaa koko olemuksessaan: tätä henkistä epäröimistä, joka juurittaa pois kaikki vihkiytymisen ja toteuttamisen yritykset.

Tämä paha, jota sanotaan kaksimielisyydeksi, synnyttää sellaisia epäröiviä kysymyksiä kuin: Nyt vai myöhemmin? Tämä vai tuo? Sen myötä ei ole mitään varmuutta eikä voikaan olla. Se on epäilyksiä epäilysten päälle, joita epäröivä ajattelutapa on täynnänsä.

Muutama sana Jaakobilta

Jaakob oli oikein huomannut, että sellainen ihminen on epävakaa kaikilla teillään.

“Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:5-8)

Kun Jaakob kirjoittaa ”anokoon uskossa”, hän tarkoittaa, että pitää anoa vakaumuksella ja varmuudella. Ongelma on, että joskus emme todella tiedä, mitä haluamme. Me horjumme kahden yhteensopimattoman tavoitteen välillä kykenemättä päättämään. Näin meistä tulee arvaamattomia ja epäluotettavia. Ei ihme, että Jaakob jatkaa sanoen: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa.” Kuinka hän voisi saada jotakin, ellei tiedä, mitä haluaa? Hän on tuomittu olemaan epäröivä, ei vain uskonnollisessa elämässään, vaan kaikilla teillään. Mikä synkkä näköala!

Tärkeä kysymys

Raamatussa on kohta, joka on usein auttanut minua puhdistamaan tapojani. Tarkoitan kohtaa 1. Kun. 18:21, josta luemme:

”Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: ’Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä.’ Eikä kansa vastannut hänelle mitään.”

Miksi ihmisen pitäisi jahkailla vuosikausia sellaisena, joka on kadottanut kompassinsa? Mitä hän siitä hyötyy? Se on yksi hankalimmista asemista, mihin kuolevainen voi sopeutua. Sitä voisi verrata ihmiseen, joka menee rannalle hyvin kuumana päivänä, kun vesi on vielä suhteellisen kylmää. Hän haluaa uimaan, mutta sillä hetkellä, kun koskettaa vettä, hän alkaa epäröidä. ”Pitäisikö minun heittäytyä siihen vai ei? Pitäisikö odottaa, vai mennä heti? Pitäisikö mennä syvälle, vai vain polviin saakka?” Joten siinä hän seisoo paahtavassa auringossa katsellen uimisesta nauttivia ihmisiä. ”No niin! Luulenpa, että vain rentoudun aurinkovarjoni alla.” Mutta 20 minuutin kuluttua hän ei voi tehdä sitä enää kauemmin. ”Tällä kertaa heittäydyn kyllä veteen”, hän sanoo. Niinpä hän juoksee kohti merta täysin varmana, että nyt, mutta yhtäkkiä pysähtyy, heittää vähän vettä niskaansa ja alkaa taas empiä: ”Pitäisikö minun heittäytyä veteen vai ei? Pitäisikö minun odottaa, vai mennä nyt? Pitäisikö minun mennä syvälle vai vain polviin saakka?” Mikä kidutus! Mikä tuska! Tämä on epäröivän sydämen perintö, kyvyttömänä nauttimaan rannasta ja kyvyttömänä nauttimaan merestä.

Viisaan varoitus

Kun sanomme, että kristitty on epävakaa, tarkoitamme sitä, että hän kapinoi. Kirkossa hän voi olla pyhä, mutta pubissa pakana. Hän mukautuu ympäristöön nopeammin kuin kameleontti. Raamattu kehottaa pysymään erossa sellaisista epävakaista tyypeistä:

”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta, älä sekaannu kapinallisten seuraan. Sillä yhtäkkiä tulee heille onnettomuus, tuomio – kuka tietää milloin – toisille niinkuin toisillekin.” (Sananl. 24:21,22)

Kaksimielinen ihminen ei ole vain epävakaa kaikilla teillään, vaan hänellä on myös epäpuhdas sydän. ”…tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset” (Jaak. 4:8). Tässä meillä on jumalallinen käsky, määräys ylhäältä. Jumala haluaa, että meillä on puhdas sydän, sydän, joka on tehty yhdestä aineesta, jakamaton.

”Neuvo minulle tiesi, Herra, että minä vaeltaisin sinun totuudessasi. Kiinnitä minun sydämeni siihen yhteen, että minä sinun nimeäsi pelkäisin.” (Ps. 86:11)

Tämä oli Daavidin pyyntö. Hänen mielensä oli vakaa kuin piikivi, keskittynyt yhteen ainoaan toimeen:Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä” (Ps. 27:4). Onko meissä tällaista ainutlaatuisuutta? Vai olemmeko jakaantuneet osiin hajottaen mielemme vierekkäisiin päämääriin? Paavali oli absolutisti. Kuuntele hänen sanojaan:

”Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 3:13,14).

Siinä ei ole mitään epäröintiä. Koko sydän on keskittynyt yhteen ainoaan päämäärään. Nämä ovat ihmisiä, jotka saavat Herralta jotakin. He tietävät, mitä haluavat ja siksi anovat uskossa ja saavat. Kuinka pärjäämme vertailussa? Nykyään näyttää, että kaikki käy. Monet evankelikaalit elävät ristiriidassa itsensä kanssa ajatellen, että kaikki on normaalia. He läpikäyvät viikoittaisen ohjelman hymy kasvoillaan, laulavat virsiä sunnuntaina, etsivät omiaan maanantaina, empivät keskiviikkona ja niin tragedia jatkuu.

Johtopäätös

Jätän sinulle tiivistelmän. Kaksimielisellä kristityllä on epäpuhdas sydän (Jaak. 4:8). Hän on epävakaa kaikilla teillään (Jaak. 1:8). Hän on kirjoitusten vääntäjä (2. Piet. 3:16). Siksi hän ei ole kovin hyvä (1. Moos. 49:4).

Read Full Post »

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni(Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Older Posts »