Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘ihmiskunnia’

Vain glory
15.7.2020, by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi pyrkimys, joka ilmentää inhimillisen olemassaolon ydintä liittyy haluumme saada kirkkautta (glory) ja kunniaa (honor); ja se johtuu siitä, että kerran meillä oli sitä ylenpalttisesti, sillä sitä annettiin meille täydellisellä anteliaisuudella. Mutta valitettavasti syntiinlankeemus lopetti tällaisen yltäkylläisen olemassaolon ja syöksi meidät äärimmäiseen köyhyyteen ja vaikeroimiseen. Apostoli Paavali ilmaisi sen näillä muutamilla sanoilla: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23).

Kuten Jeesus osoittaa Luukkaan evankeliumissa, etsimme yleensä asioita, jotka olemme menettäneet. Tässä Hänen sanansa:

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut’. Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Tahi jos jollakin naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän sytytä lamppua ja lakaise huonetta ja etsi visusti, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän kutsuu kokoon ystävättärensä ja naapurinaiset ja sanoo: ’Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin rahan, jonka olin kadottanut’.” (Luuk. 15:4–9)

Kirkkauden ja kunnian etsintämme on perusteltua, sillä nämä elementit ovat olleet luontainen osa olemustamme siitä saakka, kun meidät luotiin. Siksi huomaamme olevamme levottomia ja jossakin määrin keskeneräisiä, kunnes menetetty löytyy.

Petollista etsimistä

Ongelmamme on, että etsimme usein kirkkautta ja kunniaa väärässä paikassa. Tämä on se, mitä Jeesus tähdentää Johanneksen evankeliumissa sanoessaan:

”Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala?” (Joh. 5:44).

Tässä meillä on kaksipuolinen havainto. Ensinnäkin kohtaamme tosiasian, että meillä ihmisillä on taipumus etsiä ihmisiltä tulevaa kirkkautta ja kunniaa. Sitten meille kerrotaan, että tämä virhe varmasti sabotoi uskomme. Näin ollen tämä lausunto asettaa hengellisen lain. Se on ”joko tai” -tilanne: Joko meillä on usko, tai ihmisiltä tuleva kunnia. Meillä ei voi olla molempia, koska toinen tuhoaa toisen.

Kunnian vastaanottaminen toinen toisiltaan

Huomattakoon, että jakeessa Joh. 5:44 Jeesus ei nimenomaan sano, että meille on väärin etsiä kirkkautta tai kunniaa ihmiseltä (jotkut käännökset käyttävät sanaa ”kirkkaus” (glory) ja toiset sanaa ”kunnia” (honor)). Se, mikä on selvää, on, että meille on väärin vastaanottaa kunniaa toinen toiseltamme. Toisin sanoen, vaikka emme etsi kunniaa ihmiseltä, meidän ei pitäisi säilytellä sitä jonakin meille merkityksellisenä, koska ihmisen arviointi ei ehkä yllä asioiden todelliseen tilaan. Siksi Jeesus sanoo:

”En minä ota vastaan kunniaa ihmisiltä” (Joh. 5:41).

Jos lihaksi tullut Jumalan Poika kieltäytyy vastaanottamasta kunniaa ihmisiltä, niin mikä oikeus meillä on vastaanottaa sitä? Ja jos on väärin vastaanottaa sitä, niin kuinka paljon pahempaa onkaan etsiä sitä? Tällainen etsintä voi paljastaa vain mielen lihallisuuden, sillä se on pohjimmiltaan päivänselvä osoitus itsekeskeisyydestä. Tästä seuraa, että henkilö, joka etsii maallista kunniaa, on jo osoittanut motiiviensa epäpuhtauden.

Paavali kirjoittaa filippiläisille:

”…ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne (Fil. 2:3).

Tässä apostoli varoittaa meitä tällaiselta turmelevalta taipumukselta, taipumukselta, joka voi myrkyttää koko sielun ja tuhota minkä tahansa saavutuksen loisto – ainakin Jumalan suhteen.

Tämä ettekä tee mitään on aika arvovaltainen kehotus ja tekisimme hyvin, jos toteuttaisimme sitä ja ymmärtäisimme sen tärkeyden arjessamme.

Kirjoittaen tessalonikalaisille Paavali vaatii:

”…vaan niinkuin Jumala on katsonut meidän kelpaavan siihen, että meille uskottiin evankeliumi, niin me puhumme, emme, niinkuin tahtoisimme olla mieliksi ihmisille, vaan Jumalalle, joka koettelee meidän sydämemme. Sillä me emme koskaan ole liikkuneet liehakoivin sanoin, sen te tiedätte, emmekä millään tekosyyllä voittoa ahnehtineet; Jumala on todistajamme, emmekä ole etsineet kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka me Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia arvonantoa.” (1. Tess. 2:4–7)

Kunnian vastaanottaminen ihmisiltä jättää aina suuhumme pahan maun ja pistävän tyytymättömyyden tunteen. Se voi saada meidät hymyilemään joksikin aikaa, mutta jälkivaikutuksena tulee moraalinen paha olo, tietoisuus vilpillisyydestä ja teennäisyydestä. Ja ennen kaikkea se vie meiltä kaiken taivaallisen palkan. Täysin toteutuessaan se on ehdoton harha, perkeleellisen petoksen hedelmä, joka ruokkii ihmisen lihallisuutta ja ylimielisyyttä. Itse asiassa Sananlaskujen kirjoittaja toteaa, että tällainen lyhytaikainen kunnia ei ole lainkaan kunniaa.

Liika hunajan syönti ei ole hyväksi, eikä kunnian tavoittelu kunniakasta” (Sananl. 25:27).

Ja tuskaa lisää, että sellainen turhamaisuus ei kestä. Se on pilvi, joka katoaa pois iäksi unohdettuna.

”Sillä: ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee’ …” (1. Piet. 1:24).

Jumalalta tuleva kunnia

Joh. 5:44 sanoo:

”Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala?”

Nämä sanat vahvistavat, että Jumala odottaa meidän etsivän sitä kunniaa ja kirkkautta, joka tulee häneltä ja vain häneltä. Sillä Hän tietää, että se on ollut luontainen osa olemustamme siitä lähtien, kun meidät luotiin. Tätä Jumalalta tulevaa kunniaa ei voi verrata ihmisiltä peräisin olevaan ohikiitävään kunniaan, sillä se on todellinen ja kestävä. Se ei jätä jälkeensä surua vaan sen sijaan täyttää sielun riemulla ja todellisella tyydytyksellä.

Jätän sinulle nämä sanat:

”Kovuudellasi ja sydämesi katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päiväksi, hänen, joka antaa kullekin hänen tekojensa mukaan: niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa ja katoamattomuutta, iankaikkisen elämän, mutta niiden osaksi, jotka ovat itsekkäitä eivätkä tottele totuutta, vaan tottelevat vääryyttä, tulee viha ja kiivastus. Tuska ja ahdistus jokaisen ihmisen sielulle, joka pahaa tekee, juutalaisen ensin, sitten myös kreikkalaisen; mutta kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle! Sillä Jumala ei katso henkilöön.” (Room. 2:5–11)

 

Read Full Post »