Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kehottaminen’

The Biggest Reason Many Will Be Left Behind

MORIEL MINISTRIES – By Danny Isom – 4.4.2011; suom. Samuel Korhonen

”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä, että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.” (2. Tim. 4:1–5)

Ensimmäisessä artikkelissa tällä verkkosivulla otsikolla Viekö tempaus todella niin monet kuin yleensä luullaan? käytin tempauksen tapahtumaa (menemättä sen taustaeskatologiaan) keinona vihjata, että kun kaikki väärät liikkeet tekevät tuhoaan seurakunnassa, kun väärillä opettajilla ja profeetoilla on niin paljon kannattajia ja kun syntiä suvaitaan yleisesti kristiyhteisössä, niin ei jokainen, joka käyttää ”kristityn”, tai jopa ”evankelikaalin” nimilappua, täytä nykyisin raamatullisia minimivaatimuksia tuohon tapahtumaan osallistumiseksi.

Kirjoitin siihen jatkoartikkelin Ketkä jätetään jäljelle? joka selitti Raamatusta, että ne, jotka jätetään toisella kierroksella, tulevat olemaan ne samat, jotka ”jätettiin” Kristuksen ensimmäisessä tulemuksessa, ihmisiä, jotka sanovat olevansa Jumalan yhteydessä, mutta kieltäytyvät hyväksymästä Kristusta Hänen ehdoillaan, jotka lisäksi kieltäytyvät käsittelemästä tahallista syntiä ja väärää oppia elämässään ja lopulta osoittautuvat vääriksi hengellisen hedelmänsä puuttumisen kautta. Nyt kuitenkin voin täydellisesti paljastaa lopullisen päämääräni tämän aiheen käsittelyssä: kuka on vastuussa?

Valtava määrä sormella osoittelua kohdistuu lukemattomiin vääriin opettajiin ja voimakkaisiin vääriin liikkeisiin, joita he pyörittävät, mutta vaikka tämä on merkittävää, niin aion ehdottaa, etteivät nämä ole syyllisin osapuoli. Ne, joiden ehkä olisi kannettava suurin vastuun kuorma näiden viimeisten hetkien ”suuresta luopumuksesta”, ovat sinä ja minä.

Kun on kysymys viimeisten päivien eksytyksestä, niin useimmat kommentaattorit lainaavat em. jakeita 3 ja 4 puhuessaan luopumuksen ongelmasta, tai vääristä opettajista. Jättämällä pois jakeet 2 ja 5 on hyvin helppoa menettää näköala, että todellinen konteksti ei ole irrallinen havainto koskien toisia, vaan erityinen kutsu toimintaan, joka ohjaa sitä, mitä meidän pitäisi sen suhteen tehdä. Tämä ei ole pelkästään tietoa tilanteen ymmärtämiseksi, vaan ohjeita, jotka seikkaperäisesti selostavat, kuinka meidän odotetaan reagoivan.

Edellä lainatuissa Paavalin ohjeissa Timoteukselle korostin vastuutamme, kun vääriä opettajia nousee ja kuinka käsitellä heitä. Useimpia meistä ei pelota ”saarnata” ja koska ”kehottamisella” on myönteinen kaiku, niin emme tunne sitä suurestikaan epämukavaksi, mutta kun täytyy ”nuhdella” ja ”varoittaa”, niin polvet alkavat tutista ja pulssi kohoaa epämukavan korkealle. Luulen tämän osittain johtuvan siitä, että kun luemme monet Uuden Testamentin vaatimukset, että uskovien tulee pitää toisia uskovia vastuullisina, niin me luemme sen jotenkin irrallisella tavalla, että tämä on jotakin sellaista, jonka ”joku toinen” tekee, koska emme joko tunne olevamme päteviä, tai uskomme sen olevan jonkun toisen velvollisuus.

Nuo ehdot itsessään yhtäältä vaativat, että me tunnemme totuuden sitä ennen, mutta toisaalta vaativat, että katsomme omaa hengellistä tilaamme ensin, ennen kuin alamme tutkia jonkun toisen vaellusta. Monia uskollisia ja aitoja uskovia kauhistuttaa haaste, että heidän omassa seurakunnassaan täytyy mennä eteen ”saarnaamaan, ”varoittamaan”, ”nuhtelemaan”, ja ”kehottamaan”. Minä ymmärrän sen. Meidän tulee inhota ensimmäisen kiven heittämistä, koska olemme kipeän tietoisia omasta hauraasta hengellisestä tilastamme. Ongelma on, että me luemme sellaisia asioita eristettynä aidosta kontekstistaan ja minä väitän, että aito konteksti tässä tapauksessa on ”perhe”.

Ei tarvita nerokasta raamatuntutkijaa sen totuuden paljastamiseksi, että seurakunnan otaksutaan olevan perhe. Jumala on Isämme ja me olemme Hänen lapsiaan; olemme Pojan kanssaperillisiä ja Uusi Testamentti on täynnä perhesanastoa. Olen tullut uskomaan, että niin monet pelkäävät ”saarnata”, ”varoittaa”, ”nuhdella” ja ”kehottaa”, koska he ja heidän kirkossa käyvät toverinsa eivät ole perhe; heidät on pelkästään yhteissijoitettu yhteen (co-located together).

Aidossa oikein toimivassa perheessä nämä sanat eivät aiheuta samanlaista pelkoa. Ja miksi on niin? Koska oikein toimivan perheen vuorovaikutusta hallitsee rakkaus. Aito rakkaus voittaa pelon, ettei ole ”pätevä” ”varoittamaan” tai ”nuhtelemaan”. Perheet, joissa todella rakastetaan ja välitetään toisistaan, tekevät vaikeita asioita, koska heitä ei huolestuta ovatko he, tai eivät, päteviä tekemään vaikeita asioita, koska heidän vaikuttimensa on vilpittömin rakkauden ilmaiseminen.

Ellei meillä ole sellaista seurakuntayhteyttä, joka heijastaa perhesuhdetta, olen ehdottomasti samaa mieltä, että menestys on heikko, jos meidän pitää ”saarnata”, ”varoittaa”, nuhdella” tai ”kehottaa”. Jos meidän pitäisi kävellä jonkun luokse, jonka itse asiassa tunnemme vain satunnaisesti, kun tapaamme kerran viikossa sunnuntaiaamun tilaisuudessa ja sanomme: ”Olen nähnyt sinun luuhaavan kaupungilla tuon naimisissa olevan naisen kanssa”, niin totuuden jakaminen tuskin aiheuttaa minkäänlaista muutosta. Mutta jos meillä todella olisi suhde heidän kanssaan ja voisimme lähestyä heitä sanoen: ”Olen niin huolestunut siitä, mitä sinä teet vaimollesi ja lapsillesi, joita olen alkanut rakastaa yhtä paljon kuin omiani”, niin ei ehkä olisi 100 % varmaa, että tilanne korjautuisi, mutta mahdollisuudet siihen olisivat tähtitieteellisen paljon paremmat. Tämä kaikki puhuu lopunaikojen tärkeimmän merkin puolesta:

Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus” (Matt. 24:12).

Käsittelin tätä enemmän viime vuonna artikkelissa otsikolla The Real Problem Is That It Is Getting Colder (Todellinen ongelma on kylmeneminen), mutta rakastava, raamatullinen suhde on se, mitä vaaditaan ”laittomuuden” korjaamiseksi Sanan soveltamisen kautta saarnaamalla, varoittamalla, nuhtelemalla tai kehottamalla.

Minulla ei ole epäilystä, että sellaisella seurakunnassa, jolla ei ole henkilökohtaista suhdetta nimikristittyyn kävijään, on heikko menestys muutoksen aikaansaamisessa. Näin siksi, koska me emme ole työtovereita, emme vain saman ryhmän jäseniä, vaan meidän pitäisi olla perhe. Väärillä opettajilla ja väärillä liikkeillä on merkittävä osa siinä, mitä tänä päivänä tapahtuu, mutta se ei ole pieni osuus tapahtuvasta, joka voidaan yhdistää, ei mihinkään vähäisempään, kuin epäonnistuneisiin henkilösuhteisiin ”kirkoksi” kutsutun instituution seinien sisäpuolella. Ihmisillä, jotka todella rakastavat toisiaan sellaisessa perhevuorovaikutuksessa, on parhaat asemat ”pelastaa toisia temmaten heitä tulesta”. (Ilm. 22)

En väitä, että tämä olisi takuu. Meillä kaikilla on ollut kokemuksia, tai olemme tunteneet läheisiä, jotka huolimatta rakastavista yrityksistä muutoksen aikaansaamiseksi, edelleen kulkevat omaa tietään. Haluan vain sanoa, että ellemme tavoittele oikeaa ja rakastavaa suhdetta seurakuntayhteydessämme oleviin, niin on heikot mahdollisuudet, että pelkkä totuuden julistaminen heille saa mitään aikaan. En puhu nyt evankeliumin julistamisesta pelastumattomille, jotka eivät koskaan ole kuulleet evankeliumia, vaan puhun niiden pelastamisesta, jotka ovat vastanneet evankeliumiin ainakin osittain, mutta eivät ole vieneet loppuun tuota sitoutumista.

Neuvoessaan efesolaisia koskien hengellisiä lahjoja (Ef. 4) ja heidän päämääräänsä ”saavuttaa yhteys uskossa” niin, että voisimme torjua ”jokaisen opin tuulen, ihmisten arpapelit ja eksytyksen kavalat juonet” (Ef. 4:13-14), toinen esimerkki väärien opettajien käsittelemisestä, Paavali antaa kontekstin:

”vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:15-16).

En pyri loukkaamaan tunteitasi enkä ole vapauttamassa yhtään väärää opettajaa tai väärää liikettä vastuustaan, vaan meidän on kohdattava tässä joitakin kovia tosiasioita. Jos meillä olisi raamatullinen, perhepohjainen suhde ihmisiin, joiden kanssa me olemme seurakuntayhteydessä, niin olisimme parhaassa asemassa puhua Kristuksen kohtaamisen tarpeesta Hänen omilla ehdoillaan. Olisimme parhaassa asemassa puhua tahallisen synnin läsnäolosta. Olisimme parhaassa asemassa puhua hengellisen hedelmän puuttumisen kysymyksestä ja olisimme parhaassa asemassa heidän tempaamisekseen tulesta.

Näyttää olevan merkittävä määrä kristittyjä, jotka eivät tunne tarvetta ”puuttua” toisen seurakunnan jäsenen elämään, koska ovat juuttuneet käsitykseen, että Jeesus huolehtii siitä. Loppujen lopuksi kun joku nostaa kätensä Jeesukselle, niin sillä ei ole väliä, kuinka hän toimii, vai onko? Hänen pääsylippunsa taivaaseen on taattu ja siksi on yhdentekevää, vaikka hän ei eläkään kristityn lailla, ei yhtään yritä muuttaa elämäänsä, eikä edes kantaa hengen hedelmää, josta Raamattu niin paljon puhuu. Minusta tämä ehdottoman ”kerran pelastettu aina pelastettu” -asenteen muunnelma on hämmentävä. Perustelematta tätä teologisesti minä uskon suuremman kysymyksen olevan, että se on savuverho, ihmisten käyttämä puolustus itsellensä, ettei tarvitse kehittää sellaisia henkilösuhteita, kuin Raamattu edellyttää uusitestamentilliselta perheeltä.

Niille meistä, jotka olemme syntyneet jonkin sellaisen aikana, joka varmastikin oli viimeinen, aito laaja-alainen herätys Amerikassa ja jota suunnilleen kesti vuosina 1967–1977, siinä on jotakin hyvin paljastavaa, mitä tapahtui. Tuona aikana oli hyvin epätavallista osallistua minkään muotoiseen tai kokoiseen Raamattuun uskovaan seurakuntaan tai kirkkokuntaan, joka olisi sallinut viikon kulua laulamatta toista kahdesta laulusta. Sillä ei ollut väliä, oliko se pieni hippiporukka kitaran kanssa tai perinteisempi seurakunta puvuissa ja solmioissa uruin ja kuoroin; luultavasti kaksi tuon ajan tunnusomaista laulua olivat: ”The Family of God” (Jumalan perhe) ja ”They Will Know We Are Christians By Our Love” (Rakkaudestamme he tietävät meidän olevan kristittyjä). Kuten monissa herätyksissä kautta historian, virret ja laulut syntyivät ilmaisemaan yhtä aidon uusitestamentillisen herätyksen tunnuspiirrettä – seurakuntaa, joka toimii ja rakastaa kuin perhe.

Eräs toinen seikka, johon olen alkanut uskoa, on, että aivan kuten maallinen musiikki heijastaa maailmallisen kulttuurin tilaa, jossa elämme, niin myös kristillinen musiikki heijastaa hengellisen kulttuurin tilaa seurakunnassa.

Enemmistö uusista lauluista, joihin törmään, on viritetty ilmaisemaan sitä, mitä Jumala saa minut tuntemaan, tai mitä minä tunnen Jumalan suhteen, ennemmin kuin ylistämään ja kiittämään Hänen jumaluutensa suurempia ominaisuuksia. Ja siitä varmasti on hyvin kauan, kun olen kuullut jonkun laulavan Kristuksen Ruumiin perherakkaudesta toinen toisiinsa. Minulle se on jälleen yksi merkki lopunajoista ja eräs vahvistus, että monien rakkaus on jo kylmennyt.

Paavali päättää neuvonsa Timoteukselle:

”Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti” (2. Tim. 4:5).

Työskentelyn kontekstissa paikallisissa seurakunnissamme rakkaus ei ole helposti saavutettavissa. (Se on ehkä tulevan artikkelin aihe.) Kuitenkin olen edelleen sitä mieltä, että jokainen näistä asioista yksilöllisesti käsiteltynä on aika vaikea, jos ne on eristetty tarpeesta tavoitella raamatullisia, rakkaudellisia suhteita. Ja kun on kysymys seurakunnan organisaatiosta, niin ettemme unohtaisi, se, mikä tunnetaan ”rakkauden lukuna” (1. Kor. 13), annetaan keskellä ohjeita oikeasta hengellisten lahjojen soveltamisesta. Kun Paavali etenee lukuun 1. Kor. 14 lopettamaan opetuksensa lahjoista, hän tiivistää: ”kaikki tapahtukoon rakennukseksi” (1. Kor. 14:26). Riippumatta, mikä lahja henkilöllä on, tai mitä virkaa tai asemaa he väittävät miehittävänsä, niin tuon yksilöllisen lahjan arvovalta ja toiminta ei koskaan riitä voittamaan rakkauden tavoittelemisen yhtäläistä soveltamista, joka on henkilösuhteissamme kaikkein vahvistetuin. Lahjat on tarkoitettu rakentamaan perhettä, ei vahvistamaan yksilöllistä uraa.

Miksi jotkut tullaan jättämään? Jonkin verran syystä voidaan laskea petoksen ja väärän opin levittäjien jalkojen juureen, jonkin verran lukea tahallisen synnin säilyttämisen ansioksi ja jonkin verran jopa edelleen elämäntapaan, joka ulkoisesti näyttää kristilliseltä, mutta todellisuudessa ei ole enempää kuin hedelmätön hedelmäpuu, koska jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen” (Luuk. 3:9). Mutta entä hengellisesti tietoisten vastuu tehdä hyvä uskon yritys heidän saavuttamisekseen? Mikä on meidän velvollisuutemme antaa heille tilaisuus tehdä asiat oikein saarnaamalla, varoittamalla, nuhtelemalla ja/tai kehottamalla?

”Jos minä sanon jumalattomalle: jumalaton, sinun on kuolemalla kuoltava, mutta sinä et puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen tiestänsä, niin se jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta hänen tiestänsä, että hän kääntyisi siltä pois, eikä hän tieltänsä käänny, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.” (Hes. 33:8-9 NASB)

En pyydä sinua selittämään tempauksen eskatologiaa, enkä valistamaan heitä edelleen, kuinka ymmärtää profeetallisia kirjoituksia. Pyydän, että koska jo tiedät sellaiset asiat, niin miksi et tee kaikkeasi, että näkisit niin monien omassa vaikutuspiirissäsi ”kääntyvän tieltänsä” niin, että heidän kristillinen vaelluksensa olisi sopusoinnussa sinun eskatologiasi ja ymmärryksesi kanssa? Vaikka Raamattu ei takaa, että he kaikki reagoivat niin kuin pitäisi, mutta voitko nähdä, että meidän on yritettävä? Ja minä luulen, ettemme olisi joko niin pelokkaita tai vastahakoisia, jos pyrkisimme tähän, ei teologina järjestä, vaan perheenjäsenenä sydämestä. Ei kaikki, mitä tapahtuu tässä lisääntyvän luopumuksen ajassa, ole suoraan yhdistettävissä vääriin opettajiin ja vääriin oppeihin; on olemassa myös hyvin suuri ongelma väärän rakkauden kanssa.

Koska vielä on vakaita tosiuskovia, jotka ovat valmiita etenemään vaikeasta tehtävästä perustaa henkilökohtainen suhde sellaisten ihmisten kanssa, niin vielä on mahdollisuus pelastaa heidät. He eivät ehkä kuuntele profeettaa, tai pastoria, tai vartijaa, mutta he kyllä voivat kuunnella veljeä, tai sisarta, tai äitiä, tai isää. Haaste meille tässä lisääntyvän pimeyden ajassa, kun on vaikeinta rakastaa, on, että pyrimmekö olemaan enemmän Filadelfian seurakunnan kaltaisia, vai annammeko täydellisesti periksi niille, jotka ovat Laodikean kaltaisia.

Hänessä: Servant@WalkWithTheWord.org

 

Read Full Post »