Uskonpuhdistuksen hylkääminen

The Abandonment of the Reformation
By Mike Gendron, suom. SK

Kun juhlimme uskonpuhdistuksen 500. vuosipäivää, on hyvin huolestuttavaa, että monet kristityt ovat hylkäämässä oleelliset evankeliumin totuudet, joita puolustamaan uskonpuhdistajat antoivat elämänsä.

Toiset kristityt uskovat, että uskonpuhdistus oli kallis virhe, koska se jakoi kirkon. He pyrkivät nyt peruuttamaan uskonpuhdistuksen ja yhdistymään jälleen roomalaiskatoliseen kirkkoon.

Mistä johtuu tämä erottamisen puute? Miksi kerran mustavalkoiset opilliset erot ovat nyt käymässä harmaiksi? Kuinka voivat ne, jotka totuus on pyhittänyt, haluta yhteyttä luopiokirkon kanssa? Johtuuko se siitä, että ihmiset eivät tiedä, kuinka poissulkeva aito evankeliumi on? Vai eivätkö he vain tiedä, kuinka väärä ja kuolettava Rooman evankeliumi on?

Uskonpuhdistajat lähtivät roomalaiskatolisesta kirkosta ensisijaisesti kahden tärkeän Raamatun opin perusteella: 1) Raamatun ylin auktoriteetti ja 2) vanhurskautus yksin uskon kautta yksin Kristukseen.

Uskonpuhdistajat väittivät rohkeasti, että Raamatun auktoriteetti on katolisen kirkon opetusten ja perinteiden yläpuolella. He myös vaativat evankeliumin puhtautta, jonka avulla katuvat syntiset voivat tulla oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa yksin armosta yksin uskon kautta.

Sanan ”yksin” tärkeys

Jeesuksen Kristuksen kirkas evankeliumi oli ollut piilotettuna katolisen kirkon uskonnollisten perinteiden alle yli 1000 vuotta. Rooma oli kauan opettanut, että syntiset pelastuvat armosta ynnä ansioista, uskon kautta Kristukseen ja muihin välittäjiin ynnä tekoihin, Raamatun ynnä perinteen mukaan, Jumalan ynnä Marian kunniaksi.

Uskonpuhdistajat hylkäsivät katolisuuden väärän ja kuolettavan evankeliumin julistamalla pelastusta yksin armosta, yksin uskon kautta yksin Kristukseen yksin Raamatun mukaan ja kaikki yksin Jumalan kunniaksi.

Samoin apostoli Paavali 2000 vuotta sitten ajoi paalun maahan suojelemaan evankeliumin puhtautta ja poissulkevuutta. Käyttäen uransa ankarinta ja jyrkintä kieltä, hän kirjoittaa: ”… on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu!” (Gal. 1:7-8).

On selvää, että roomalaiskatolinen kirkko kuuluu tämän jumalallisen tuomion alaisuuteen. Se on vääristänyt evankeliumin asettamalla lisävaatimuksia pelastukselle, kuten: sakramentit, hyvät teot, lain pitäminen, kiirastuli ja aneet.

Kipinä joka käynnisti uskonpuhdistuksen

Kun Martti Luther ei voinut enää kestää, että Jumalan anteeksiantamusta käsiteltiin niin alentavasti, hän naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. Kirkolla oli näytteillä yli 1900 pyhäinjäännöstä, kuten pyhimysten ihoa, hiuksia, sormenkynsiä ja jopa päitä. Katolisille myönnettiin aneita heidän syntiensä anteeksisaamiseksi, jos he katselivat pyhäinjäännöksiä ja ripittäytyivät papille.

Lutherin ensimmäinen protesti paljasti paavin iljettävän käytännön myydä pelastusta kiirastulesta aneiden hinnalla. Anekaupan kautta jumalallista anteeksiantamusta myytiin kuin mitä tahansa tavaraa torilla. Johtuen tällaisesta laajalle levinneestä korruptiosta ja harhaopista katolisessa kirkossa vanhurskautuksen opista tuli uskonpuhdistuksen määrittävä oppi.

Vanhurskautuksen oppia on sanottu saranoiksi, joiden varassa taivaan ovi avautuu ja sulkeutuu. Ne, jotka ovat väärässä koskien vanhurskautusta, joutuvat väärään ja kuolettavaan evankeliumiin.

Katolinen kirkko ei vain ymmärtänyt vanhurskautusta väärin, vaan tuomitsi jokaisen, joka omaksui Raamatun opin vanhurskautuksesta uskon kautta Kristuksen hyväksi luetun laillisen vanhurskauden perusteella. Sen sijaan Rooma opetti annettua moraalista vanhurskautta, joka käynnistettiin vesikasteella, menetettiin kuolemansynnillä ja saatiin takaisin sakramenttien kautta, kunnes täydellinen vanhurskaus voitaisiin saavuttaa.

Rooman oppi vanhurskautuksesta oli täysin Raamatun opin vastainen. Toinen oli Jumalan ilmoittama, toinen ihmisten keksimä; toinen oli armosta, toinen ansiosta; toinen perustui Kristuksen täytettyyn ja riittävään työhön, toinen syntisen ihmisen vajavaisiin tekoihin. Uskonpuhdistajat luottivat, että Jumalan Sanan totuus paljastaa laittomien ihmisten harhan, aivan kuten valo karkottaa pimeyden pahat teot.

Miksi uskonpuhdistus hylätään nyt?

Vuodesta 1965 Vatikaani on toteuttanut hyvin määriteltyä strategiaa uskonpuhdistuksen peruuttamiseksi ekumeniaa koskevan määräyksensä kautta. He ovat hyvällä menestyksellä suostutelleet evankelikaaliset johtajat allekirjoittamaan lukuisia yhteyssopimuksia katolisten kanssa, jotka julistavat, että kaikki kristikunnan haarat jakavat yhteisen uskon evankeliumiin. Ei ole tarpeen sanoa, että se on sen evankeliumin traaginen kavaltaminen, jota puolustaessaan monet uskonpuhdistajat kuolivat.

Vielä traagisempi on se tosiasia, että evankelikaalit ovat niitä, jotka tinkivät Jumalan Sanan totuudesta, samalla kun katolinen kirkko edelleen pysyy tiukasti ”erehtymättömissä” opeissaan, jotka pettävät kansan, jolla on vähän tai ei lainkaan erottamiskykyä.

Tietämättömyys Raamatusta ja erottamiskyvyn puute luovat hedelmällistä maaperää petokselle ja luopumukselle. On paljon evakelikaalisia seurakuntia, jotka eivät enää uskollisesti opeta Jumalan koko neuvoa jae jakeelta.

Kun kristittyjä ei ravita vakaalla Sanan ruokavaliolla, he eivät saa totuutta ja siitä tietämättöminä eivät osaa erottaa totuutta harhasta. Ne, joilta puuttuu erottamiskyky, hyppäävät ensimmäisinä ekumenian rattaille ja hylkäävät opit, jotka erottavat uskovat epäuskoisista.

Ajattele vain Teksasin Irving Bible Church’in pastori Andy McQuitty’n sanoja: ”Repeämä, joka tapahtui katolisten ja protestanttien välillä 500 vuotta sitten, on ’teologinen mitättömyys’. Meillä on runsaasti aikaa taivaassa selvittää, kuka oli oikeassa koskien kiirastulta ja Mariaa” (The Chatter, May 2005).

Tämä ei ole mikään yksittäinen kavallustapaus. Kun Life Way Research haastatteli 1000 johtavaa evankelikaalista pastoria, niin paljastui, että melkein kaksi kolmannesta heistä piti paavi Fransiskusta veljenään Kristuksessa. Yli kolmannes sanoi, että he arvostavat paavin näkemystä teologiasta ja että hän on parantanut heidän käsitystään katolisesta kirkosta.

Tämä uskonpuhdistuksen teologian hylkääminen on säälittävää, kun sovittelijat asetetaan vastakkain Lutherin syvällisen näkemyksen kanssa paaviudesta. Hän julisti rohkeasti: ”Paavi on Antikristus, joka on korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja asettunut Kristusta vastaan, koska hän ei salli kristittyjen pelastua ilman hänen valtaansa … valehdella, tappaa ja tuhota ruumis ja sielu, siitä hänen paavillinen hallituksensa todella koostuu” (Article IV, The Smalcald Articles).

Vatikaanin strategia peruuttaa uskonpuhdistus

Katolinen kirkko ei enää kutsu protestantteja ”harhaoppisiksi”, koska se yrittää peruuttaa uskonpuhdistuksen. Sen sijaan meistä puhutaan nyt ”eronneina veljinä” meidän viettelemiseksi tulemaan takaisin kotiin Roomaan pelastuksen ”täyteydeksi”.

Heidän strategiansa on suostutella hyvin näkyviä evankelikaaleja edistämään katolisuutta kristinuskon aitona ilmauksena. Toinen osa heidän strategiaansa on lumota ihmiset katolisella mystiikalla, kontemplatiivisella hengellisyydellä ja postmodernismilla.

Postmoderni kulttuurimme edistää moniarvoisuutta, moraalista relativismia (suhteellisuutta) ja suvaitsevaisuutta samalla hyljäten ehdottoman auktoriteetin ja objektiivisen totuuden. Tämä tukee Rooman strategiaa yhdistää kaikki tunnustavat kristityt paavinvallan alle.

Mitä meidän tulee tehdä?

Meidän täytyy pysyä Jumalan Sanan totuuden pyhittäminä (Joh. 17:17). Jumala on kutsunut kansansa ulos pimeyden valtakunnasta Poikansa kirkkauden valoon. Meidän on vastustettava kaikkia liikkeitä, jotka pyrkivät yhdistymään epäuskoisiin hengellisissä riennoissa (2. Kor. 6:14-18).

Meillä ei voi olla mitään yhteyttä katolisten kanssa, koska olemme eri mieltä evankeliumin olennaisissa kysymyksissä, kuinka ihminen uudestisyntyy, kuinka hänet vanhurskautetaan, kuinka hänet puhdistetaan synnistä ja kuka välittää ihmisen ja Jumalan välillä.

Olemme eri mieltä, mitä tulee Jeesuksen Kristuksen kyvystä vaikuttaa, Hänen riittävyydestään ja välttämättömyydestään. Jokaisen uudestisyntyneen kristityn on tarpeen liittyä Herran armeijaan taistelemaan hyvää uskon taistelua (1. Tim. 6:12).

Meidän täytyy kasvattaa intohimoamme ja rakkauttamme totuuteen ja kilvoitella vakavasti uskon puolesta luopumuksen tuulia vastaan. Meidän täytyy puolustaa Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkautta, kunniaa ja nimeä ja varjella evankeliumin puhtautta ja poissulkevuutta. Lopuksi meidän on oltava uskollisia lähetyskäskylle ja evankelioitava monia uskonnollisen petoksen uhreja!

---

Kirjoittaja Mike Gendron oli harras katolinen 34 vuotta ja ”yhden tosi kirkon” vahva puolustaja, ennen kuin kehitti omakohtaisen suhteen Jeesukseen vuonna 1981.

Hän jätti katolisen kirkon vuonna 1985 ja menestyvän uran liikkeenjohdossa vuonna 1988 opiskellakseen Dallas’in teologisessa seminaarissa. Neljä vuotta myöhemmin hän perusti Proclaiming the Gospel Ministries’in ensisijaisena päämääränä katolisten saavuttaminen evankeliumilla.

Voit päästä hänen postituslistalleen ja löydät täydellisen luettelon hänen kirjoistaan ja videoistaan hänen palvelutyönsä sivustolla: www.pro-gospel.org

Read Full Post »

Polvistuminen Rooman edessä

Bowing the Knee to Rome

McMahon, T.A., suom. Samuel Korhonen

1.2.2015

Elämme outoja aikoja. Kun minusta tuli uudestisyntynyt uskova lähes neljä vuosikymmentä sitten oltuani 30 vuotta roomalaiskatolinen, ei yksikään ei-katolinen kristitty moittinut minua siitä, että jätin Rooman kirkon. Noina aikoina oli melko selvää evankelikaaleille, että roomalaiskatolisuuden opetukset ja käytännöt olivat ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa. Oli kyllä joitakin asioita, ainakin pinnallisesti, joita katoliset ja Raamattuun uskovat kristityt pitivät yhteisinä. Kristuksen neitseellinen syntymä, johon sisältyi Jeesuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, on yksi esimerkki. Silti koskien Kristuksen ihmeellistä syntymää katolinen kirkko lisäsi neitsyt Mariaan opit hänen tahrattomasta sikiämisestään so. että hänet on siitetty ilman syntiä ja hänen ikuisesta neitsyydestään. Vaikka nuo Raamatun ulkopuoliset opetukset ovat vakavia harhoja, ne eivät suoraan ole ristiriidassa sen evankeliumin kanssa, joka on välttämätön pelastumiselle.

Toivoisin, että jokainen tätä artikkelia lukeva (varsinkin, jos tunnustaa olevansa Raamattuun uskova kristitty) on ymmärtänyt ja vastaanottanut aidon evankeliumin, joka edellyttää uskoa (ja yksin uskoa), että Jeesus uhrikuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta maksoi synnin rangaistuksen täydellisesti jokaisen miehen, naisen ja lapsen puolesta. Se on se evankeliumi, jota Raamattu opettaa eksplisiittisesti yli sadassa jakeessa ja epäsuorasti sadoissa muissa. Se ei kuitenkaan ole evankeliumi katolisen kirkon mukaan. Todellisuudessa katolisen kirkon Raamatun evankeliumin vastustus sen opetuksissa ja käytännöissä on tehty selväksi sen kirkolliskokousten ja murhanhimoisten inkvisitioiden kautta historian.

Uskonpuhdistuksen aikana monet yksilöt (etupäässä entisiä katolisia) työskentelivät palauttaakseen Raamatun evankeliumin. Todellisuudessa jäännös katolisen kirkon ulkopuolella ei koskaan ollut lakannut uskomasta siihen. Silti uskonpuhdistus auttoi saamaan Raamatun takaisin uskovien suurten joukkojen käsiin. Vastauksena Rooman kirkko teki virallisen kantansa evankeliumiin kristallinkirkkaaksi vastauskonpuhdistuksen Trent’in kirkolliskokouksessa (1545–1563). Seuraavassa vain kolme niistä ns. erehtymättömän kirkolliskokouksen yli sadasta tuomiosta niille, jotka uskovat, mitä Raamattu opettaa koskien evankeliumia:

”Jos joku sanoo, että syntinen on vanhurskautettu yksin uskosta tarkoittaen, että mitään muuta ei vaadita vanhurskauttamisen armon saamiseksi … hän olkoon kirottu” (6. istunto, kaanon 9). Koska katolinen kirkko vaatii pelastukseen paljon enemmän kuin usko, niin sen täytyy kirota (tuomita) ne, jotka hylkäävät sen sakramentaaliset teot.

”Jos joku sanoo, että vanhurskauttava usko ei ole muuta, kuin luottamista jumalalliseen armoon, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että se on yksin tämä luottamus, jonka kautta olemme vanhurskautetut: hän olkoon kirottu” (6. istunto, kaanon 12). Jälleen näemme, että Rooman mukaan usko yksin Kristuksen täydelliseen uhriin ristillä on tuomittu.

”Jos joku sanoo, että vanhurskauttamisen armon vastaanottamisen jälkeen syyllisyys on niin sovitettu ja ikuisen rangaistuksen velka niin poispyyhitty jokaiselta katuvalta syntiseltä, ettei mitään ajallisen rangaistuksen velkaa jää maksettavaksi joko tässä maailmassa tai kiirastulessa, ennen kuin taivaan portit voidaan avata, hän olkoon kirottu” (6. istunto, kaanon 30).

Vaikka monet katoliset uskovat virheellisesti, että heidän kirkkonsa on ylittänyt Trent’in kaltaisten kirkolliskokoustensa julistukset, he siitä huolimatta pitävät uskollisesti kiinni kiirastulen välttämättömyydestä toivossa, että se polttaa pois heidän syntiensä jäänteet siten tehden heidät kelvollisiksi pääsemään taivaaseen. Se on Kristuksen täytetyn työn hylkääminen ja siksi se on ”evankeliumi”, joka ei pelasta ketään.

On tärkeää kaikille, jotka sanovat olevansa kristittyjä ja rakastavansa roomalaiskatolisia – ja jotka uskovat, että useimmat katoliset ovat pelastettuja, koska he ”rakastavat Jeesusta” – ymmärtää virallinen katolinen ”evankeliumi” (jonka jokainen katolinen on velvoitettu uskomaan) ja ymmärtää, kuinka täysin vastoin se on Raamatun evankeliumia. Rakastaa todella Jeesusta tarkoittaa Hänen rakastamistaan, kuten Raamattu sanoo: ”Mutta me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:20).

Sanotaan, että katolinen ”Jeesus”, joka ei maksanut täyttä rangaistusta synneistä ja joka pysyy krusifikseissa katolisten kirkkojen alttareiden yläpuolella, ”uhrataan” messun aikana. Uhraaminen (engl. immolation) tarkoittaa tappamista – eikä pelkästään symbolisena eleenä, sillä katolisen kirkon katekismuksen mukaan: ”Alttarin uhri ei siis ole pelkkä tyhjä Golgatan muistojuhla, vaan tosi ja oikea uhriteko, jonka kautta Kristus ylipappi verettömän uhrin kautta antaa itsensä hyväksyttävimpänä uhrina iankaikkiselle Isälle, kuten hän teki ristillä. ’Se on yksi ja sama uhri; sama henkilö, joka sitten uhrasi itsensä ristillä, tarjoaa sen nyt [katolisten] pappiensa työn kautta. Vain uhraamisen tapa on erilainen’.” (sivut 445–446). Tämä suora Kristuksen täydellisen uhrin kieltäminen tapahtuu päivittäin miljoonilla katolisilla alttareilla selvässä ristiriidassa Hepr. 10:10 kanssa: ”Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”

Totuus on, että jos vilpittömästi rakastamme katolisia ja haluamme heidän vastaanottavan syntiensä anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän lahjan, jonka Jeesus maksoi ja jonka Hän tarjoaa yksinkertaisen uskomisen teon kautta heidän puoleltaan, niin jokainen tapa edistää Rooman väärää evankeliumia (riippumatta kuinka hyvää tarkoittava) niiden taholta, jotka tunnustavat tuntevansa Kristuksen, on totuuden kavaltaminen ja varmistaa katolisille ikuisen eron Jumalasta. On traagista, että tämä kompromissin hapatus on soluttautunut seurakuntaan viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan.

TBC on uutiskirjeidensä artikkelien ja resurssiaineistonsa kautta vuosien ajan käsitellyt sellaista roomalaiskatolisten oppien tappavaa myönnyttelemistä hyvin näkyvien johtajien taholta heidän evankelioimisponnistuksissaan – sellaisten miesten, kuin Billy Graham, joka käytti katolisia pappeja ja nunnia neuvonantajina ristiretkillään; Bill Bright, joka asetti aktiivisia katolisia Campus Crusade’n johtoasemiin Irlannissa; ja Luis Palau, joka teki yhteistyötä katolisten kanssa Etelä-Amerikassa. Muun muassa Charles Colson’in ja katolisen papin, Richard John Neuhaus’in johdolla vaikutusvaltaiset evankelikaaliset ja katoliset johtajat allekirjoittivat asiakirjan nimeltä Evangelicals and Catholics Together (Evankeliset ja katoliset yhdessä) siten sitoutuen yhteistyöhön käännyttämään maailma Kristukselle. Roomalaiskatolisen Bill McCartney’n johtama Promise Keepers pyrki murtamaan historiallisen erottavan muurin katolisten ja ei-katolisten kristittyjen välillä. Hank Hanegraaff’in Christian Research Journal julkaisi sarjan roomalaiskatolisuudesta julistaen, että kirkolla oli raamatullinen näkemys vanhurskauttamisesta uskon kautta. Sen kirjoitti osittain uskonpuolustaja Norm Geisler ja Hanegraaff puolusti sitä radio-ohjelmassaan. Trent-katolinen elokuvakirjoittaja ja ohjaaja Mel Gibson voitti evankelikaalien suurten joukkojen sydämet elokuvallaan The Passion of the Christ, joka perustui pyhään Ristin Asemien katoliseen rituaaliin, riittiin, joka on omistettu Marialle lunastajattarena Jeesuksen kanssa.

Kirjoittaessaan reaktiosta paavi Johannes Paavali II:n kuolemaan, Dave Hunt huomautti:

Evankelikaalisten johtajien paaville hänen kuoltuaan suitsuttama ylistys on käsittämätöntä! On uskomatonta, että Billy Graham ylisti Johannes Paavali II:ta ”hänen vahvasta katolisesta uskostaan”. Kasvavat määrät evankelikaaleja liittyvät herroihin Colson, [J. I.] Packer, Billy Graham ym. hyväksyen kanssakristittyinä roomalaiskatoliset, jotka omaksuvat tämän väärän evankeliumin. … Pat Robertson sanoi, että ”aikamme rakastetuin uskonnollinen johtaja on siirtynyt tästä maailmasta hyvin ansaittuun ikuiseen palkintoonsa”. … Mark Oestreicher, Youth Specialties’in presidentti, sanoi paavin kuolemaa ”historian tärkeäksi pisteeksi, jossa meillä on tilaisuus hyväksyä katolisetkin Jumalan lapsina”. Se on kuin ei laittaisi varoitusvaloja ja kylttejä autoilijoille valtatiellä, jossa silta on romahtanut ja sen sijaan vain viittoisi heitä jatkamaan kuolemaansa!

Billy Graham’in tavoin etelän baptistien etiikan ja uskonnonvapauden komission presidentti Richard Land, painotti, että ”kaikki erimielisyydet, joita protestanteilla ehkä on ollut Johannes Paavali II:n kanssa, ovat merkityksettömiä uskon perustuksille”. Land ylisti paavin ”uskollista perinteisen kristinuskon puolustamista…” Silti Johannes Paavali II useammin kuin kerran kokosi yhteen rukoilemaan noitatohtoreita, spiritistejä, animisteja, hinduja, buddhisteja, muslimeja ym. maailmanuskontojen johtajia, julisti heidän kaikkien ”rukoilevan samaa Jumalaa” ja katsoi heidän rukoustensa synnyttävän ”syvällisiä hengellisiä voimia”, jotka loisivat ”uuden ilmaston rauhalle”.

4000-jäsenisen evankelikaalisen teologisen seuran (Evangelical Theological Society) presidentti Francis Beckwith erosi palatakseen katolisille juurilleen (ETS:n johdon siunauksella). Rick Warren (evankelikaalina) toi päämäärätietoisen seurakuntakasvuohjelmansa katoliseen kirkkoon osoittamatta mitään näkyvää huolestumista tuon kirkon väärästä evankeliumista.

Se oli silloin, mutta mikä on tilanne nyt? Jokaisen, joka murehtii sitä, mitä on tapahtunut lähimenneisyydessä, nimittäin Raamatun evankeliumin räikeää halveksimista ihmiskunnan ainoana pelastuksen toivona, pitäisi olla syvästi huolestunut siitä, mitä tänä päivänä tapahtuu. Vatikaani näyttää nostavan lämpöä ponnistuksissaan kosiskella ”protestantteja”, mikä on harhaanjohtava nimitys ei-katolisista kristityistä. Vatikaani II:n julistus, joka viittaa kastettuihin ei-katolisiin kristittyihin ”eronneina veljinä”, muutos siitä, että heistä on historiallisesti puhuttu Trent’in kirkolliskokouksen määritteleminä ”hereetikkoina”, on ollut yllättävän menestyksellinen rakastuttaessaan monet evankelikaaliset johtajat Roomaan. On sanonta liittyen tähän lähestymistapaan, joka on vahvistettu Rooman menettylyssä: ”Vähemmistössä Rooma on lempeä kuin karitsa, tasa-arvoisena se on viekas kuin kettu ja enemmistössä se on hurja kuin tiikeri.” Me olemme täällä USA:ssa ”viekas kuin kettu” -vaiheessa, jos sillä, mitä tapahtuu, on jotakin merkitystä.

”Eläköitynyt” Benediktus XVI, entinen uskonopin kongregaation (jonka juuret ovat inkvisitiossa) prefekti, yllätti monet ainutlaatuisilla ekumeenisilla ponnistuksillaan paavina. Opista tuli vähäpätöinen kysymys ainakin pinnalta. Hänen seuraajansa paavi Fransiskus ei ole ainoastaan jatkanut paavien Johannes Paavali II ja Benedictus linjaa, vaan on suuresti vauhdittanut ekumeniaa. Tämän vuoden alussa Fransiskus lähetti kännykkävideotervehdyksen yleisölle Kenneth Copeland’in konferenssissa anglikaani-episkopaalipiispan Tony Palmer’in kautta (hän on nyt kuollut), joka oli myös Kenneth Copeland Ministries’in johtaja Etelä-Afrikassa. Sanoisin niille, jotka eivät tiedä, että Copeland ja hänen vaimonsa Gloria ovat johtaneet miljoonia epäraamatullisiin menestys/terveys-oppeihinsa, joihin sisältyy väärä evankeliumi ja ”toinen” Jeesus, joka maksoi synnit olemalla Saatanan kidutettavana helvetissä. Tervehdys johti siihen, että paavi kutsui Copeland’in ja muutamia hänen vääräoppisia maanmiehiään (James Robison, Geoff Tunnicliff, John ja Carol Arnott) tapaamaan häntä Vatikaanissa. Vaikutusvaltainen karismaattinen mystikko ja väärä profeetta Kim Clement julisti Jumalan sanoneen hänelle, että Hän on valinnut paavi Fransiskuksen tuomaan Hengellä täytetyt protestantit ja katoliset yhteen.

Rick Warren on tuskin jälkijunassa matkalla Roomaan. Viime vuonna katoliselle verkostolle EWTN:lle (jonka hän muuten tunnusti olevan yksi suosikki TV-kanavistaan) antamassaan haastattelusarjassa Warren puolusti katolisuutta ja yritti selittää evankelikaalien väärinkäsityksiä. Noudattaen epäraamatullista globaalia P.E.A.C.E.-suunnitelmaansa, joka painottaa maailmanuskontojen yhteistyötä, hän puhui Vatikaanin kansainvälisessä uskontojen keskustelussa miehen ja naisen toisiaan täydentävyydestä. Myöhemmin hän ”kutsui eri kristillisten uskonsuuntien kannattajia liittymään roomalaiskatolisiin ja paavi Fransiskukseen toimimaan yhdessä kolmessa yhteisessä päämäärässä, jotka keskittyvät elämän pyhyyteen, seksin pyhyyteen ja avioliiton pyhyyteen” (www.aleteia.org/en/religion/article/megachurch-pastor-rick-warren-joins-…).

Toivottavasti jokainen tätä lukeva uskova kysyy: ”Entä Raamatun evankeliumin pyhyys?” Ilman sitä kaikki pyrkimykset ”pyhyyteen” ovat ajallinen harhakuvitelma ja ikuinen tragedia! Silti yhä harvemmat niistä, jotka tunnustavat olevansa Raamattuun uskovia kristittyjä, näyttävät olevan tästä huolissaan ja ovat tyytyväisiä johonkin sellaiseen, josta on tullut Warren’in ekumeeninen mantra: ”Jos rakastat Jeesusta, olemme samassa joukkueessa.”

Jos olet ymmälläsi tai peräti pökertynyt siitä, mitä tapahtuu kristikunnassa, niin Raamattu antaa vastaukset: ”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin” (2. Tim. 4:3-4). Siellä, missä terve oppi on antanut tietä kokemuksellisuudelle, subjektiivisuudelle ja emotionalismille, kuten on laita miljoonien väärien ihmeiden ja merkkien opetusten seuraajien keskuudessa, raamatullinen erottaminen on hyljätty ja berealaisuus on mahdotonta.

Äärikarismaattiset ja helluntailaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka ovat kypsiä Rooman viettelykselle. Ajattele uudelleen konservatiivista teologia, Francis Beckwith’iä, entistä evankelisen teologisen yhteisön johtajaa, joka palasi aikaisempaan katoliseen uskoonsa. Kuinka hän olisi voinut tehdä niin, jos olisi todella ymmärtänyt ja vastaanottanut yksinkertaisen ja pohjia myöten terveen pelastuksen opin? Kuinka joku voisi järjissään luopua siitä käsittämättömästä vapaasta lahjasta, jonka Kristus hankki ja kääntyä sen sijaan pelastukseen teoista – muuten, kuin ettei koskaan ole saanutkaan tuota lahjaa? Voisit myös kysyä, kuinka Beckwith saattoi olla sellaisen arvokkaan ”protestanttisen” järjestön valittu presidentti.

Beckwith antaa kuitenkin joitakin näkemyksiä, jotka heijastavat useimpien tämän päivän kristittyjen asennetta ja uskomuksia. Kysyttäessä luuliko hän historiallisten vihamielisyyksien katolisten ja evankelikaalien välillä olevan poistumassa, hän vastasi: ”Kyllä ja luulen, että se on paljolti tulos yhteistyöstä kulttuurillisissa kysymyksissä [Rick Warren’in lähestymistapa], joka on johtanut toistensa uskonkäsitysten huolellisempaan ja hyväntahtoisempaan arviointiin. Niinpä esimerkiksi on harvinaista tänä päivänä löytää vakava evankelikaali, joka syyttäisi katolista kirkkoa uskomisesta ’tekojen vanhurskauteen’. Mahtipontisemmat äänet toki sanovat sellaisia asioita, mutta kokeneimmat evankelikaalit eivät ota heitä vakavasti.” On traagista, että sellainen ajattelutapa on kasvava trendi tunnustavien evankelikaalien keskuudessa.

Kiitän Jeesusta joka päivä siitä, että ne evankelikaalit, jotka todistivat minulle yli kolme vuosikymmentä sitten, rakastivat minua tarpeeksi hyljätäkseen sielun kadottavan ”hienostuneisuuden” ja palvelivat minua totuudessa. Tästä olen ikuisesti kiitollinen ja rukoilen, että kanssauskovani tekisivät samoin katolisille tuttavilleen, ystävilleen ja läheisilleen. TBC

Updated 24 February 2015

Read Full Post »