Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kristityn kasvu’

Fear of God: Missing Element in Today’s Christianity
By Dr. Donald Whitchard 16.12.2018, suom. SK

 ”Mutta minä sanon teille, ystävilleni: älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, eivätkä sen jälkeen voi mitään enempää tehdä. Vaan minä osoitan teille, ketä teidän on pelkääminen: peljätkää häntä, jolla on valta tapettuansa syöstä helvettiin. Niin, minä sanon teille, häntä te peljätkää.” (Luuk. 12:4-5)

Tuo on vakava ajatus. Tässä pehmeän ja pinnallisen hyvän olon uskon ja opetuksen ajassa kristillinen kirkko on suurelta osin hyljännyt kutsun pyhyyteen ja erottautumiseen maailmasta. Huomaan havainnoidessani uskoa, että me, jotka sanomme olevamme Jeesukseen uskovia, olemme säätäneet Hänet erääksi tieksi taivaaseen, ei ainoaksi tieksi (Joh. 14:6). Me olemme korostaneet rakkauden ja rauhan Jeesusta ja olemme ohittaneet sen tosiasian, että kun Hän tulee takaisin, Hän teurastaa kaikki, jotka ovat hyljänneet Hänet ja ottaneet Pedon merkin ja hallitsee rautaisella valtikalla.

Ennen tuota tapahtumaa meidät, jotka temmattiin (1. Tess. 4:16-17), vietiin taivaaseen Karitsan hääaterialle ja kohtaamaan tuomio Herralta Jeesukselta siitä palvelusta, jonka Hänelle teimme, tai jätimme tekemättä (2. Kor. 5:10). Siellä meidän on kohdattava hänet ja tehtävä tili kristillisestä vaelluksestamme, ja silloin monien teot haihtuvat savuna, koska rakensivat puusta ja oljista (1. Kor. 3:11-15) sen sijaan, että olisivat rakentaneet Sanan ja palvelemisen kalliista kivistä.

Siellä on paljon uskovia, jotka eivät koskaan kasvaneet alkuperäistä pelastustaan pidemmälle, eivätkä koskaan kehittäneet kypsyyttä ja jumalisen elämän tuntoa. Tämä tuomio ei koske pelastumistasi. Siitä on pitänyt huolen Kristuksen uhrikuolema ristillä. Sinä joko saat tai menetät palkan. On murhenäytelmä, että on paljon uskovia, joilla ei ole mitään näyttöä vaelluksestaan Herran kanssa.

En koskaan kuule saarnaajien saarnaavan tulevasta tuomiosta. Se voi johtua siitä, että he haluavat olla tärkeitä ja hyväksyttyjä yhteiskunnassa. Saarnaaminen helvetistä ja tilintekovelvollisuudesta ei ole muodissa (milloin olisi ollut?). Elämme todella ajassa, jossa ihmiset, myös seurakunnassa, haluavat kuulla miellyttäviä asioita, jotka saavat heidät tuntemaan hyvää oloa. Onkohan sinun ”itsetuntosi” tärkeämpi Jumalalle, kuin se, että elät pyhää elämää haluten miellyttää Häntä niillä teoilla, jotka ovat pelastuksen hedelmä?

PANISITKO POIS PUHELIMESI VAIN HETKEKSI JA LUKISITKO LOPPUUN TÄMÄN ARTIKKELIN? Kiitos. Tuo puhelu tai teksti voi odottaa. Palatkaamme käsiteltävään ongelmaan. Pelkääkö nykyajan seurakunta enää Jumalaa? Tuskinpa. Meillä on liian hyvä aika katsella uutisia viimeisestä julkkisten avioerosta, tai mitä Britannian kuninkaallinen perhe tekee tällä viikolla, tai lukea viimeisimmästä poliitikosta, joka rökittää ja kiroaa presidentti Trumpia, tai miten menee Facebook-”ystävilläsi”, tai kuka sanoo mitäkin Twitterissä – mitä tahansa, jota paholainen voi käyttää saamaan silmäsi pois Jeesuksesta.

Minä vapisen nykyajan seurakunnan vuoksi. Minäkin olen siihen syyllinen. Huomaan, että mieleni harhailee maailmallisissa asioissa ja sitten ajattelen vain, kuinka hyvä Herra on ollut minulle. Kuinka voin tietoisesti olla Hänelle tottelematon ja pitää silmäni asioissa, jotka lopulta ovat merkityksettömiä? Sydämeni särkyy Jumalan edessä ajatellessani, mitä olen sanonut ja tehnyt. En halua minkään olevan sen tiellä, että minulla on syvä, merkityksellinen suhde Hänen kanssaan.

Odotan, että maailma on jumalaton ja paha. Se on luonteenomaista syntisille ihmisille, jotka haluavat elää elämänsä erossa Jumalan armosta ja tehdä asioita, jotka ovat tuomittavia ja moraalittomia. Maailma luulee, että tämä elämä jatkuu ikuisesti ilman mitään seurauksia heidän käytöksestään.

Katso maailmaa ympärilläsi. Kristittyjä tapetaan joka puolella, eikä kukaan paheksu sitä. Maailmanjärjestelmä vihaa meitä, joten miksi me yritämme olla heidän kaltaisiaan pitäen tilaisuuksia, joissa on valo- ja laser-esityksiä, maailmallisia bändejä, saarnaajia, jotka pitävät vuoropuheluja sen sijaan, että saarnaisivat Raamatusta, pukeutuneena teini-ikäiseksi Jumalan miehen asemesta, jota he muka edustavat ja sellaisia asioita kuin kahvibaareja eteisaulassa? Anteeksi, mutta Jeesus ei kuollut hirvittävää ristinkuolemaa syntiemme tähden eikä noussut ylös, että sinä voisit lämpiössä siemailla mokkakahvia katsellessasi ylistysbändin esitystä.

Tulen taustasta, jossa minua opetettiin kunnioittamaan Raamattua, rakastamaan ja pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan Jeesusta sen vuoksi, mitä Hän teki puolestani Golgatalla. Tykkään silloin tällöin kuulla saarnan ”helvetin tulesta ja kadotuksesta” muistuttamaan minua, että Jeesuksen tähden en joudu ikuiseen helvettiin erotetuksi Hänen rakkaudestaan ikuisesti. Jos saarnatuolista saarnattaisiin enemmän helvetistä, niin yhteiskunnassa olisi vähemmän helvettiä. Ongelma on, että ei seurakunta eikä maailma pelkää enää Jumalaa!

Tajuatko, ettet voi vetää seuraavaa henkäystäsi ilman Häntä? Onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuinka paljon Hän on siunannut sinua, kun sinulla on katto pääsi päällä, ruokaa jääkaapissa, työpaikka, avustusohjelma, vaatetus, liikennevälineet, terveys ja lääkkeitä, puhdas vesi, viemäri, ystäviä ja yhteinen armo, kuten sateet ja raikas ilma? Varaammeko aikaa kiittääksemme Häntä pelastuksesta, joka meillä on Kristuksessa? Kiitämmekö Häntä siitä, että omistamme Raamatun kielellä, jota puhumme? Ymmärrämmekö tekemiämme päätöksiä, että miellyttävätkö ne Jumalaa vai eivät ja mitä siitä seuraa?

Näetkö nyt, mitä meillä on Kristuksessa? Ajattele hetkinen, kuinka kallisarvoinen pelastuksen lahja on. Oletko kiittänyt Häntä tänään?

Seurakunta tarvitsee ehdottomasti hengellisen uudistumisen ja paluun pyhyyteen. Meidän täytyy langeta kasvoillemme pyhän Jumalan edessä ja pyytää Häntä uudistamaan rakkautemme Häneen, katua maailmallisuutta ja saada seurakuntamme saarnaamaan elämän antavaa evankeliumia ihmisten vakuuttamiseksi synneistään ja heidän pelastumisekseen Jumalan ikuiselta vihalta helvetissä. Tämä on se sanoma, jota saarnaan ja johon uskon. Maailma ei ehkä tykkää siitä, mutta Raamatun mukaan minun tulee miellyttää Jumalaa, enkä tarvitse kahvibaaria paikallisessa palvontapaikassani sen tekemiseksi. Peljätkää Jumalaa!

drwhitchard@aol.com

 

Read Full Post »

Shadows and Substance (Part 3)
16.11.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 2).

Kuten näimme tämän lyhyen sarjan toisessa osassa, että kun todellisuus saavutetaan, se synnyttää elämän muuttavan kokemuksen. Puhuessaan naisen kanssa kaivolla Jeesus viittasi tällaiseen tapahtumaan. Kuten hän sanoi, niin varjot olivat tekemässä tietä todellisuudelle – ainakin todellisten palvojien elämässä. Palvonnan kelpoisuutta ei enää ratkaisisi maantieteellinen paikka, vaan ennemmin moraalinen kanta.

”Mutta tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on Henki ja niiden, jotka häntä palvovat, tulee palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:23,24)

Mitä on todellinen palvonta?

Mitä tarkoittaa ”hengessä ja totuudessa”? Salli minun vastata esimerkin kautta.

Kuvittele harmaata huonetta, jossa ei ole ikkunoita eikä harmaata penkkiä lukuun ottamatta mitään, ei älypuhelinta, ei tietokonetta, ei pianoa, ei televisiota, ei mitään. Nyt on kristittyjä, jotka menevät sellaiseen huoneeseen ja koskettavat kirkkautta. He näkevät Muodon, niin sanotusti ja kuulevat Äänen. Heidän yhteytensä Jumaluuteen on niin todellinen, että aika tuntuu katoavan. Heidän on sanomaton autuus ja ylevä palvonta. Siksipä he rakastavat sitä harmaata huonetta ja pyrkivät viettämään siellä niin paljon aikaa kuin voivat.

On kuitenkin toisia kristittyjä, joille sellainen huone edustaa täydellisen tylsyyden paikkaa. He vihaavat sitä, eivät löydä siinä mitään kiinnostavaa. Vain aineelliset asiat voivat saada heidät palvomaan. Vie nämä ikävystyneet kristityt oikeaan konserttiin, niin saat heidät palvomaan alta aikayksikön. Palvomaan, mutta mitä? Tässä on kysymys.

Raamatun tutkiminen

Salli minun palata aikaisemmin lainattuun Raamatun kohtaan.

Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:39,40).

Tässä Jeesus puhuu juutalaisille ja kuten olen jo maininnut, useimmat heistä rakastivat Kirjoituksia. He lukivat ja tutkivat niitä huolellisesti, opettivat niitä ja keskustelivat niistä pitkään. Kuitenkin useimmille heistä Kirjoitukset olivat vain kuvailevia ja informatiivisia ja se johtui siitä, että he eivät yltäneet koskettamaan todellisuutta. Älkäämme kuitenkaan tuomitko näitä ihmisiä liian ankarasti, koska me evankeliset menemme samaan ansaan suhteellisen usein. Me luemme Sanaa, tutkimme sitä, puhumme siitä, taistelemme sen vuoksi ja kaikki tämä saavuttamatta sitä ”henkeä ja elämää”, joihin Jeesus viittaa sanoessaan:

“Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä” (Joh. 6:63).

Mahdollinen skenaario: Brian, Dennis ja Richard

Salli minun havainnollistaa nykyajan evankelikaalista tendenssiä fiktiivisellä tarinalla.

Brian, uskollinen Karitsan Seurakunnan jäsen, päättää mennä raamattukouluun, jossa aikoo opiskella neljä vuotta. Hänen ratkaisunsa inspiroi Dennisiä, joka käy samassa seurakunnassa ja ennen kuin kuukausi on kulunut, molemmat ovat kirjautuneet samaan kouluun.

Richard puolestaan jatkaa Karitsan Seurakunnassa käymistä. Hän elää vaatimattomasti, johtuen siitä, että työskentelee vain neljä tuntia päivässä. Hänen majapaikkansa on vanhanaikainen huoneisto ja suurin osa hänen vaatteistaan on ostettu kirpputoreilta. Hän työskentelee osa-aikaisesti, koska haluaa varata aikaa Sanalle ja rukoukselle ja asuinalueensa evankelioimiselle. Itseasiassa 13 Karitsan Seurakunnan jäsentä on tullut pelastukseen hänen työnsä kautta.

Kovaa opiskelua

Kuukausien vieriessä Dennis löytää itsensä ponnistelemasta selvitäkseen kokeista tärkeimmän syyn ollessa ne pitkät ajat, jotka hän viettää harmaassa huoneessa. Joka päivä hän menee sinne useaksi tunniksi seurustelemaan Rakastettunsa kanssa. Mutta koska on velvollisuudentuntoinen nuori mies, hän ei ole vielä reputtanut testissä. On sanottava, että välillä hänen täytyy karata aterialta opiskelemaan, mutta hän ei pidä sitä uhrauksena.

Brian puolestaan läpäisee kaikki tenttinsä helposti. Hänen menestyksensä johtuu hänen suuresta älystään ja siitä, että hänen kaikki aikansa on sijoitettu opiskeluun, sillä muiden asioiden muassa Brian vihaa harmaata huonetta kutsuen sitä hautausmaaksi.

Valmistuminen

Vihdoin molemmat selvittävät tutkintonsa. Brian valmistuu kunniamaininnoin ja saa rahapalkinnon loistavasta suorituksestaan. Itseasiassa hän suunnittelee menevänsä Rothberg’in kansainväliseen kouluun opiskelemaan hepreaa ja jos kokemus on positiivinen, hänen tarkoituksensa on jatkaa Trinitas’in klassiseen kouluun, jossa opiskelisi kreikkaa. Mitä tulee Dennis’iin, niin hän aikoo palata kotikaupunkiinsa.

Kuusi vuotta myöhemmin

Eräänä juhlallisena sunnuntaina rev. Allan – Karitsan Kirkon pastori – ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle viiden kuukauden kuluttua. On tarpeetonta sanoa, että vanhimmat panevat heti toimeksi. Etsittyään laajalti mahdollisia ehdokkaita he tulevat siihen tulokseen, että heidän oman seurakuntansa jäsen on paras kandidaatti.

Pitkien pohdintojen jälkeen he eivät oikein tiedä kumpi pitäisi valita, Brian vai Dennis. Vaikka Richard on nyt johdattanut jo 32 ihmistä Herran tykö, he eivät harkinneet häntä mahdollisena kilpailijana, koska hänellä ei ole tutkintoa.

Dennis vai Brian?

Ottaen huomioon molemmat ehdokkaat:

Dennis on ollut uskollinen veli ja monet vuodet saarnannut erilaisissa tilaisuuksissa. Ongelma hänen suhteensa on, ettei koskaan voi tietää, mistä hän saarnaa ja näyttää, ettei hän itsekään tiedä, ennen kuin tulee ulos harmaasta huoneesta.

Toinen huono puoli on siinä, että kun hän saarnaa, hän on järkähtämätön ja puhuu arvovallalla. Se on aiheuttanut jonkin verran ongelmia menneisyydessä. Itseasiassa kaksi ihmistä loukkaantui hänen saarnaansa viime vuonna ja jätti seurakunnan. Heidän viimeiset sanansa olivat: ”Tämä on kovaa puhetta, kuka sitä kestää?” Paimenetiikan puutteensa lisäksi Dennis ei osaa hepreaa eikä kreikkaa.

Myös Brian on saarnannut monesti. Toisin kuin Dennis’in, hänen paimenetiikkansa on niin viimeisen päälle viritetty, että kaikki rakastavat häntä. Hän puhuu aina pehmeällä ja miellyttävällä äänellä, eikä milloinkaan koskettele kiistanalaisia aiheita. Itseasiassa hän sanoo aina seurakunnalle: ”Saatatte olla oikeassa.” Lisäksi hän valmistunut raamattukoulusta kunniamaininnoin ja jos se ei riitä, niin hän on ansainnut diplomin Rothberg Kansainväisestä Koulusta ja Trinitas’in Klassisesta Koulusta kreikankielessä. Niinpä harkittuaan kummankin – Dennis’in ja Brian’in – ansioita, vanhimmat valitsevat yksimielisesti Brian’in seurakunnan pastoriksi ja tekevät 15 vuoden sopimuksen.

Ongelman huomaamattomuus

Hämmästyttävää on, että Brian – joka ei ole kokenut Todellisuutta vuosikymmeneen – on tullut pastoriksi seurakuntaan. Hän on viettänyt viimeiset 10 vuottansa seurustellen varjojen ja kuvausten kanssa. Itseasiassa hänen persoonansa lähettää enemmän paperin hajua, kuin taivaan tuoksua. Tällaiset murhenäytelmät ovat tulossa yleisiksi meidän evankelisten keskuudessa ja tuskin kukaan näyttää tajuavan, mitä on tapahtumassa.

Veljet! Jumala auttakoon meitä reagoimaan ja ottamaan vastuumme, ennen kuin viimeinen verho laskeutuu.

Read Full Post »

Shadows and substance (Part 2)
15.10.2018, Posted by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 1).

Edellisessä postissani näimme, että varjoilla ja kuvauksilla ei voi olla todellista vaikutusta meihin, sillä niissä ei ole mitään todellista. Siksi voimme lukea kävelemisestä kylmässä sateessa tarvitsematta sateenvarjoa. Tässä postissa haluan kuitenkin tarkastella lyhyesti sitä muutosta, jonka todellisuus voi tuoda ihmisen elämään.

Job

Job tarjoaa meille hyvän esimerkin. Kuuntele, mitä hän sanoo:

Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.”  (Job 42:5,6)

Tässä Job oli siirtynyt tehottomasta kuvauksesta edellä kuvailtuun aiheeseen. Hän oli kuullut ihmisten puhuvan Jumalasta, mutta koki nyt itse jumalallisen läsnäolon. Muoto oli nähty ja ääni kuultu (Joh. 5:37). Seuraus oli, että hän saattoi nähdä ensimmäisen kerran todellisen tilansa ja kammoksui näkemäänsä. Katumus näytti olevan ainoa vaihtoehto. Niinpä hän nöyrtyi Jumalan edessä anoen armoa.

Todellakin! Jobin sydän oli kääntynyt siitä, kuinka asiat olivat olleet, uuteen elävään toivoon ja kaikki johtui siitä, että hän murtautui läpi kuvauksellisuuden verhon ja saavutti todellisuuden.

Jesaja

Jesaja on toinen todistaja sellaisesta muutoksesta. Juutalaisena hän oli usein kuullut pyhyydestä, armosta ja Jumalan suuruudesta, mutta jossakin historian vaiheessa jotakin tapahtui. Kuten Job, Jesajakin siirtyi passiivisesta raportista aktiiviseen kokemukseen. Tässä hänen sanansa:

Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: ‘Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa’. Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä ja huone täyttyi savulla. Niin minä sanoin: ‘Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.’” (Jesaja 6:1–5)

Jesaja siis näki Herran istuvan valtaistuimella, korkealla ja ylhäisellä. Hän näki myös serafeja ja serafien kasvoja peitti kaksi niiden kuudesta siivestä, ikään kuin kirkkaus olisi liian suuri niiden nähdä. Hän myös kuuli yhden serafin äänen ja se oli niin väkevä, että ovenpielet vapisivat. Lisäksi huone täyttyi savusta. Jesaja ei ollut koskaan nähnyt sellaista loistoa. Hän oli kuullut kuvauksia Jumalasta, mutta se ei muuttanut häntä mitenkään. Nyt kuitenkin hän kohtaa Jumalan ja kuten Job, tajuaa todellisen tilansa:

Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet.

Yhtäkkiä Jesaja näki itsensä saastan peittämänä ja alkoi kaivata puhdistusta. Todellakin! Hän oli läpikäynyt transmutaation (muuntumisen). Hän ei nähnyt eri lailla vain itseään, vaan myös yhteiskunta kokonaisuutena paljastui saastuneeksi ja kaikki tämä johtui siitä, että hän oli nähnyt Kuninkaan, Herran Sebaotin.

Siirtyminen olemattomasta (unsubstantial) olennaiseen (substantial) provosoi hänessä moraalisen vallankumouksen. Mitä varjot ja kuvaukset eivät voineet saada aikaan, sen todellisuus (substance) saavutti.

Kysymys

Sallinet minun kysyä jotakin. Kuinka selität Jobin ja Jesajan esimerkit nähtyämme, että jotkut evankeliset, jotka käyvät kokouksissa säännöllisesti, säilyttävät syntejä sydämessään kuukausia, jopa vuosia? He laulavat lauluja, kuten kaikki toiset, rukoilevat ja välillä saarnaavat, nauravat ja siunaavat muita ja silti heidän sydämensä ei ole oikeassa suhteessa Jumalaan. Jos Job ja Jesaja eivät voineet viipyä saastassaan ja löyhkässään sekuntiakaan, niin kuinka voi olla, että nämä seurakunnassa kävijät tuntevat olonsa kotoiseksi vanhan elämänsä ulosteissa?

Pyhien kirjoitusten valossa vihjaan, että ongelma on siinä, että he eivät ole pitkään aikaan kokeneet jumalallista. Joistakin syistä he juuttuivat halpoihin varjoihin ja mielenkiintoisiin kuvauksiin ja päätyivät uskonnollisuuteen, jolla ei ole voimaa paljastaa heidän aneemista hengellistä tilaansa.

Rituaalien petollisuus

Todellisuuden saavuttamisen tarvetta ei voida ylikorostaa. Pysyä evankelikaalisten rituaalien rajoissa ei auta meitä, kuinka pyhiltä ne sitten näyttävätkin.

Esimerkiksi Raamatun lukeminen – kuten olen kirjoittanut muualla – voi olla pelkän kuvauksen tutkimista. Samoin seurakunnan kokous voidaan kokea sosiaalisena tapahtumana, joka perustuu moraalisiin arvoihin, ei sen enempään. Sosiaalinen kohtaaminen voi olla hyvin mielenkiintoista, mutta se ei kanna hengellistä todellisuutta. Sama koskee rukousta; se voi jäädä yhtä tehottomaksi kuin kiroaminen (ks. Sananl. 28:9). Entä laulaminen? Voimme laulaa kuorossa enkelten lauluja, mutta jos se tehdään maallisesti (within the confinement of the earthly), niin mitä taivaaseen tulee, emme pääsen puusta pitkään. Meidän on ylitettävä kynnys ja päästävä todellisuuteen.

Sakarias

Johannes Kastajan isä oli pappien joukossa palvelemassa taivaallisten kopiota ja varjoa. Vuosien ajan hän oli uudelleen ja uudelleen mennyt temppeliin täyttämään velvollisuuttaan ja vuosikymmeniä hän oli kävellyt sieltä ulos samalla tavalla, kuin oli mennytkin, mutta eräänä päivä tapahtui jotakin, joka muutti hänen elämänsä. Varjo antoi tietä todellisuudelle. Enkeli ilmestyi hänelle tuoden sanoman ylhäältä. Kokemuksen vaikutus oli niin valtava, että kun Sakarias tuli ulos temppelistä, kaikki tiesivät, että oli tapahtunut jotakin poikkeuksellista.

Sakariaan lailla voimme mennä seurakuntaan, täyttää velvollisuutemme ja käydä läpi muodollisuudet, mutta jos emme kosketa taivasta, kävelemme sieltä ulos täsmälleen samalla tavalla kuin tulimmekin. Tarvitsemme todellisuuden.

Jatkuu artikkelissa Varjot ja todellisuus (osa 3)

 

Read Full Post »

Double-mindedness
Posted by Simon Desjardins, 14.7.2018, suom. SK

On olemassa pahuus, joka on tehnyt hallaa kristittyjen riveissä muinaisista ajoista saakka ja edelleen tänä päivänä tekee tyhjäksi suuren osan ponnistuksistamme. Tarkoitan tällä sitä päämäärän epävarmuutta, jota uskovat voivat majoittaa koko olemuksessaan: tätä henkistä epäröimistä, joka juurittaa pois kaikki vihkiytymisen ja toteuttamisen yritykset.

Tämä paha, jota sanotaan kaksimielisyydeksi, synnyttää sellaisia epäröiviä kysymyksiä kuin: Nyt vai myöhemmin? Tämä vai tuo? Sen myötä ei ole mitään varmuutta eikä voikaan olla. Se on epäilyksiä epäilysten päälle, joita epäröivä ajattelutapa on täynnänsä.

Muutama sana Jaakobilta

Jaakob oli oikein huomannut, että sellainen ihminen on epävakaa kaikilla teillään.

“Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:5-8)

Kun Jaakob kirjoittaa ”anokoon uskossa”, hän tarkoittaa, että pitää anoa vakaumuksella ja varmuudella. Ongelma on, että joskus emme todella tiedä, mitä haluamme. Me horjumme kahden yhteensopimattoman tavoitteen välillä kykenemättä päättämään. Näin meistä tulee arvaamattomia ja epäluotettavia. Ei ihme, että Jaakob jatkaa sanoen: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa.” Kuinka hän voisi saada jotakin, ellei tiedä, mitä haluaa? Hän on tuomittu olemaan epäröivä, ei vain uskonnollisessa elämässään, vaan kaikilla teillään. Mikä synkkä näköala!

Tärkeä kysymys

Raamatussa on kohta, joka on usein auttanut minua puhdistamaan tapojani. Tarkoitan kohtaa 1. Kun. 18:21, josta luemme:

”Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: ’Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä.’ Eikä kansa vastannut hänelle mitään.”

Miksi ihmisen pitäisi jahkailla vuosikausia sellaisena, joka on kadottanut kompassinsa? Mitä hän siitä hyötyy? Se on yksi hankalimmista asemista, mihin kuolevainen voi sopeutua. Sitä voisi verrata ihmiseen, joka menee rannalle hyvin kuumana päivänä, kun vesi on vielä suhteellisen kylmää. Hän haluaa uimaan, mutta sillä hetkellä, kun koskettaa vettä, hän alkaa epäröidä. ”Pitäisikö minun heittäytyä siihen vai ei? Pitäisikö odottaa, vai mennä heti? Pitäisikö mennä syvälle, vai vain polviin saakka?” Joten siinä hän seisoo paahtavassa auringossa katsellen uimisesta nauttivia ihmisiä. ”No niin! Luulenpa, että vain rentoudun aurinkovarjoni alla.” Mutta 20 minuutin kuluttua hän ei voi tehdä sitä enää kauemmin. ”Tällä kertaa heittäydyn kyllä veteen”, hän sanoo. Niinpä hän juoksee kohti merta täysin varmana, että nyt, mutta yhtäkkiä pysähtyy, heittää vähän vettä niskaansa ja alkaa taas empiä: ”Pitäisikö minun heittäytyä veteen vai ei? Pitäisikö minun odottaa, vai mennä nyt? Pitäisikö minun mennä syvälle vai vain polviin saakka?” Mikä kidutus! Mikä tuska! Tämä on epäröivän sydämen perintö, kyvyttömänä nauttimaan rannasta ja kyvyttömänä nauttimaan merestä.

Viisaan varoitus

Kun sanomme, että kristitty on epävakaa, tarkoitamme sitä, että hän kapinoi. Kirkossa hän voi olla pyhä, mutta pubissa pakana. Hän mukautuu ympäristöön nopeammin kuin kameleontti. Raamattu kehottaa pysymään erossa sellaisista epävakaista tyypeistä:

”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta, älä sekaannu kapinallisten seuraan. Sillä yhtäkkiä tulee heille onnettomuus, tuomio – kuka tietää milloin – toisille niinkuin toisillekin.” (Sananl. 24:21,22)

Kaksimielinen ihminen ei ole vain epävakaa kaikilla teillään, vaan hänellä on myös epäpuhdas sydän. ”…tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset” (Jaak. 4:8). Tässä meillä on jumalallinen käsky, määräys ylhäältä. Jumala haluaa, että meillä on puhdas sydän, sydän, joka on tehty yhdestä aineesta, jakamaton.

”Neuvo minulle tiesi, Herra, että minä vaeltaisin sinun totuudessasi. Kiinnitä minun sydämeni siihen yhteen, että minä sinun nimeäsi pelkäisin.” (Ps. 86:11)

Tämä oli Daavidin pyyntö. Hänen mielensä oli vakaa kuin piikivi, keskittynyt yhteen ainoaan toimeen:Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä” (Ps. 27:4). Onko meissä tällaista ainutlaatuisuutta? Vai olemmeko jakaantuneet osiin hajottaen mielemme vierekkäisiin päämääriin? Paavali oli absolutisti. Kuuntele hänen sanojaan:

”Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 3:13,14).

Siinä ei ole mitään epäröintiä. Koko sydän on keskittynyt yhteen ainoaan päämäärään. Nämä ovat ihmisiä, jotka saavat Herralta jotakin. He tietävät, mitä haluavat ja siksi anovat uskossa ja saavat. Kuinka pärjäämme vertailussa? Nykyään näyttää, että kaikki käy. Monet evankelikaalit elävät ristiriidassa itsensä kanssa ajatellen, että kaikki on normaalia. He läpikäyvät viikoittaisen ohjelman hymy kasvoillaan, laulavat virsiä sunnuntaina, etsivät omiaan maanantaina, empivät keskiviikkona ja niin tragedia jatkuu.

Johtopäätös

Jätän sinulle tiivistelmän. Kaksimielisellä kristityllä on epäpuhdas sydän (Jaak. 4:8). Hän on epävakaa kaikilla teillään (Jaak. 1:8). Hän on kirjoitusten vääntäjä (2. Piet. 3:16). Siksi hän ei ole kovin hyvä (1. Moos. 49:4).

Read Full Post »

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni(Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Daily Renewal
15.5.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Jos elämä voi tuoda kaikenlaisia masentavia kokemuksia, niin Jumala pystyy vastustamaan ja neutraloimaan niiden lamauttavaa vaikutusta yksinkertaisella kuiskauksella tai jumalallisella kosketuksella. Hänen kykynsä henkeyttää lapsiaan on lohduttanut muinaisia pyhiä ja seisoo muistomerkkinä kautta pyhäin seurakunnan historian.

Esimerkkimme

Viitaten Jeesukseen profeetta Jesaja kirjoitti: Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle, ja merensaaret odottavat hänen opetustansa” (Jes. 42:4). Ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä ajattelemaan Hänen esimerkkiään, ettemme väsyisi ja masentuisi sielultamme (Hepr. 12:3).

Sanoa, että kristityllä ei ole mitään syytä masentua, merkitsee todellisuuden, sellaisena kuin se on, väärinkäsittämistä. Jeesuksella, edelläkävijällämme, oli satoja syitä menettää rohkeutensa. Hän oli väärinymmärretty, hyljätty, väärin syytetty, opetuslastensa jättämä, yhden heistä kavaltama, toisen kieltämä, vain jotakin mainitakseni. Jos hän ei ollut masentunut, se ei johtunut siitä, ettei siihen olisi ollut aihetta. Hänen salaisuutensa oli toisaalla.

Ulkonainen ihmisemme

Yksi kokemus, joka voi leikata syvältä rohkeutemme luontoa, on kehomme rappeutuminen. Sellaiset asiat kuin sairaudet, fyysiset vammat, tai sellainen, jota yleisesti sanotaan ”vanhenemiseksi”, voivat viedä sisumme ja kuivattavat sen ajallisuuden auringonpaahtamalla kentällä. Vuosien vieriessä näkömme hämärtyy, kuulomme heikentyy, liikuntakykymme vähenee, tarmomme häipyy ja erilaisia toimintahäiriöitä tulee esiin.

Sen tiedostaminen, että tämä kaikki on syntiinlankeemuksen seurausta, ei paljon auta. Vasta kun tajuaa mitalin toisen puolen, helpotus voi tulla. Sillä päivä on tulossa, jolloin ruumiimme täydellinen lunastus toteutuu. Kuten Paavali kirjoittaa:

“…eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta” (Room. 8:23).

Ja jälleen: Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa” (1. Kor. 15:42-43). Ja ikään kuin tämä olisi liian vähän, Paavali lisää:

“Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty. Sentähden me huokaammekin ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme, sillä kun me kerran olemme siihen pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi. Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista.Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi.” (2. Kor. 5:1–5)

Meillä on siis Jumalan elähdyttävät lupaukset, toivon tiputus niille, jotka uskovat. Kaikki nämä rohkaisevat sanat eivät tietenkään vaikuta paljon ruumiimme nykyiseen tilaan. Apostolin mukaan me jatkuvasti väsymme tässä ruumiissamme. Tulevaisuus voi näyttää kirkkaalta, mutta tämä päivä on melko synkkä. On kuitenkin jotakin, apostoli sanoo, jotakin, joka voi auttaa meitä tässä ja nyt.

Negatiivisen haastaminen

Paavali oli tarkkailija. Hän arvioi usein negatiivista positiivisen varjossa. Sellaiset lausunnot kuin: Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin” (Room. 8:18) ilmaisevat, kuinka apostoli arvioi todellisuutta.

Katsoen fyysisen kehomme rappeutumiseen hän kirjoittaa:

“Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu” (2. Kor. 4:16).

Tämä jae paljastaa kaksi tärkeää totuutta: Ensimmäinen on, että fyysisen kehomme huononeminen tahtoo aiheuttaa sen, että ihminen lannistuu. Toinen totuus on, että on olemassa uudistuminen, joka voidaan kokea päivittäin ja tämä uudistuminen voi aidosti rohkaista meitä ja siten mitätöidä sen negatiivisen vaikutuksen, jonka kehomme rappeutuminen voi aiheuttaa. Nämä totuudet tietysti panevat kysymään: Kuinka minä voin kokea tätä päivittäistä uudistumista?

Vastaus

Monia Raamatun kohtia voitaisiin käyttää vastaamaan tähän kysymykseen, mutta olen valinnut yhden, joka löytyy Jesajan luvusta 40. Tässä Jumala puhuu:

“Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:30,31)

Tässä Jumala vakuuttaa, että ne, jotka odottavat Herraa, uudistavat voimansa. Joten tässä meillä on uudistuminen ja tuon uudistumisen seuraukset ovat todelliset: ”…he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.Uskon, että tämä jae viittaa sisäisen ihmisen voimaantumiseen. Jeesus oli liian heikko kantamaan ristiään koko matkan Golagatalle ja Paavali kirjoittaa: ”Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa” (1. Kor. 2:3). Sen lisäksi hän myös julistaa, että ulkonainen ihminen menehtyy (2. Kor. 4:16). Mutta huolimatta tästä masentavasta ajallisuudesta elävä Jumala vakuuttaa, että jotakin ihmeellistä voi tapahtua sille, joka odottaa Häntä: Hänet voidaan uudistaa ja Paavalin mukaan tästä uudistumisesta johtuen hänen mielensä ja sydämensä on taipuvainen täyttymään rohkeudella: Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä”, hän kirjoittaa.

Ongelma

Monien evankelikaalien kokema takaisku, mitä tulee päivittäiseen uudistumiseen, johtuu siitä, että heidän aikataulunsa on rakennettu sellaiseksi, että hyvin vähän aikaa jää Herran odottamiselle. Kuumeisen kiireinen maailma, jossa elämme, vetää heidät syöksykierteeseen ja valitettavasti minun on sanottava, että nähtävissä on hyvin vähän vastustusta. Käydä seurakunnassa säännöllisesti on hyvä ja välttämätöntä, mutta se ei korvaa Herran odottamista. Ilman tätä tärkeää harjoitusta masennus lopulta tulee. Älä unohda, että ulkonainen ihminen on jo menehtymässä ja sen huononeminen on varmistettu.

Psalmista oli oikeassa kirjoittaessaan: Odota Herraa. Ole luja ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa!” (Ps. 27:14).

Read Full Post »