Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘napina’

On discouragement (part two)
15.12.2020, by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Lannistuminen (osa 1)

Edellisessä viestissäni näimme, kuinka lannistuminen voi vaikuttaa elämäämme negatiivisesti, sillä se voi saastuttaa sydämemme ja turmella mielemme siinä määrin, että näkemyksemme todellisuudesta voi muuttua äärimmäisen lannistavaksi. Sen sokaisemana todellinen sisu pelkistyy tyrmistykseksi ja elävä toivo epätoivoksi. Sen lisäksi, kuten näimme edellisessä viestissäni, sitä ei voi hiljentää. Se löytää aina ilmaisukeinon ja sen puhe vaikuttaa aina ihmisiin, jotka uinuvat epäuskon läheisyydessä. Se on todella voima, jota on vastustettava kaikella vakavuudella ja päättäväisyydellä.

Lannistavat sanat tahtovat aiheuttaa lannistusta

Meidän kristittyjen, olisi hyvä pohtia, mihin suuntaan korvamme ovat käännetyt ja ketä kuuntelemme. Koska yhtä paljon, kuin usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanasta, lannistuminen tulee usein kuulemisesta ja kuuleminen lannistuneiden ihmisten sanasta. Raamattu tukee tätä periaatetta, jonka ihmisten kokemukset vahvistavat.

Niin oudolta, kuin se ehkä tuntuukin, lannistuneet ihmiset näyttävät löytävän lohtua, kun ympärillä on ihmisiä, jotka jakavat heidän surkeutensa. Itse asiassa he usein ärtyvät, kun ihmiset eivät yhdy heidän toivottomaan lähestymistapaansa ja kieltäytyvät huomioimasta heidän tappiohenkisiä viestejään.

Kaunis esimerkki

Neljännessä Mooseksen kirjassa on tarina, joka on hyvä esimerkki siitä, millaisia keskusteluja lannistuminen synnyttää. Jumala oli käskenyt Moosesta lähettämään 12 miestä, yksi kustakin heimosta, vakoilemaan Luvattua Maata. Palattuaan he ylistivät maan kauneutta ja hedelmällisyyttä:

”Me menimme siihen maahan, jonne meidät lähetit. Ja se tosiaankin vuotaa maitoa ja mettä, ja tällaisia ovat sen hedelmät.” (4. Moos. 13:27)

Toisin sanoen maa vastasi sitä, mitä Jumala oli luvannut, mutta heidän mukaansa siellä oli ylitsepääsemätön ongelma:

”Mutta kansa, joka siinä maassa asuu, on voimallista, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria; näimmepä siellä Anakin jälkeläisiäkin. Amalekilaiset asuvat Etelämaassa ja heettiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset asuvat vuoristossa, ja kanaanilaiset asuvat meren rannalla ja Jordanin varsilla.” (4. Moos. 13:28,29).

Kun ihmiset kuulivat tämän lannistavan ilmoituksen, he masentuivat, alkoivat protestoida ja nurista Mooseksen edessä. Onneksi Kaaleb tuli väliin positiivisella viestillä, joka oli juurtunut Jumalan lupaukseen:

”Ja Kaaleb koetti tyynnyttää kansaa napisemasta Moosesta vastaan ja sanoi: ’Menkäämme sittenkin sinne ja ottakaamme se haltuumme, sillä varmasti me sen voitamme.’” (4. Moos. 13:30).

Mikä kontrasti edelliseen raporttiin. Tässä näemme luottamusta, uskoa, rohkeutta ja varmuutta. Näyttää, että Kaaleb pystyi näkemään tuliset hevoset ja vaunut, kuten Elisa (2. Kun. 6:16,17). Ensimmäinen ryhmä väitti kuitenkin, ettei toivoa ollut:

”Mutta ne miehet, jotka olivat käyneet hänen kanssaan siellä, sanoivat: Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi. Niin he saattoivat israelilaisten keskuudessa pahaan huutoon sen maan, jota olivat olleet vakoilemassa, sanoessaan: Se maa, jota olemme kierrelleet ja vakoilleet, on maa, joka syö omat asukkaansa; ja kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä. Näimmepä siellä jättiläisiäkin, Anakin jättiläisheimon jälkeläisiä ja me olimme mielestämme kuin heinäsirkkoja; sellaisia me heistäkin olimme.” (4. Moos. 13:31-33).

Nämä miehet antoivat huonon raportin, koska he olivat syrjäyttäneet Jumalan kuvasta. Niinpä he olivat masentuneita ja masentavia. He osasivat vain miettiä tappiota. Tulos oli ehdottoman valitettava:

Silloin koko kansa alkoi huutaa ja parkua ja kansa itki sen yön” (4. Moos. 14:1).

Huono raportti lannisti melkein koko seurakunnan. Joten mitä tapahtui seuraavaksi? Vastaus on riittävän yksinkertainen: Tapahtui, mitä tapahtuu aina, kun ihmiset ovat epätoivoisia, eli he alkoivat puhua masennuksen sanoja:

”Ja kaikki israelilaiset napisivat Moosesta ja Aaronia vastaan ja koko kansa sanoi heille: ’Jospa olisimme kuolleet Egyptin maahan tai tähän erämaahan! Jospa olisimme kuolleet! Ja miksi viekään Herra meitä tuohon maahan, jossa me kaadumme miekkaan ja vaimomme ja lapsemme joutuvat vihollisen saaliiksi! Eikö meidän olisi parempi palata Egyptiin? Ja he puhuivat toinen toiselleen: Valitkaamme johtaja ja palatkaamme Egyptiin.’ Silloin Mooses ja Aaron lankesivat kasvoilleen Israelin kansan koko seurakunnan eteen” (4. Moos. 14:2–5).

Onneksi Joosua ja Kaaleb olivat vahvistautuneet Jumalassa ja valmiita taisteluun:

”Mutta Joosua, Nuunin poika, ja Kaaleb, Jefunnen poika, jotka olivat olleet mukana maata vakoilemassa, repäisivät vaatteensa ja puhuivat kaikelle israelilaisten seurakunnalle näin: ’Maa, jota kävimme vakoilemassa, on ylen ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan älkääkä peljätkö sen maan kansaa, sillä heitä ei ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on väistynyt heistä, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää te heitä peljätkö.’” (4. Moos. 14:6–9).

Seuraava jae vahvistaa, mitä olen sanonut aiemmin:

Silloin koko seurakunta vaati heitä kivitettäviksi, mutta Herran kirkkaus ilmestyi kaikille israelilaisille ilmestysmajassa” (4. Moos. 14:10).

Kuten voimme nähdä, jos Jumala ei olisi puuttunut asiaan, he olisivat tappaneet Joosuan ja Kaalebin – vain osoittamaan, mitä lannistuminen voi tehdä. Seuraavasta näemme, mitä Jumala ajattelee lannistumisesta:

”Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Kuinka kauan tämä kansa pitää minua pilkkanaan eikä usko minuun, huolimatta kaikista tunnusteoista, jotka minä olen tehnyt sen keskuudessa? Minä tuhoan sen rutolla ja hävitän sen perinjuurin, mutta sinusta minä teen suuremman ja väkevämmän kansan, kuin se on.’” (4. Moos. 14:11,12).

Kaikkien niiden ihmeiden jälkeen, jotka Jumala oli tehnyt heille, ihmiset eivät uskoneet Hänen lupauksiinsa. Entä me? Jokainen voi uskoa, kun olosuhteet ovat suotuisat, mutta entä musertavan pimeyden aikoina? Mitä tapahtuu, kun tapahtumat käyvät mustiksi ja pysyvät tähdittöminä hyvin kauan?

Veljet! Vastustakaamme lihallisen mielen aiheuttamia huonoja raportteja. Seisokaamme Jumalan sanassa lujina ja valmiina voittamaan. Jäljitelkäämme sitä Yhtä, josta on kirjoitettu:

Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maan päälle ja merensaaret odottavat hänen opetustansa” (Jes. 42:4).

Ja muistakaamme totuuden sanat:

Katso, minä olen Herra, kaiken lihan Jumala; onko minulle mitään mahdotonta?” (Jer. 32:27).

Read Full Post »

Aiemmin artikkelissani Luja luottamus Jumalaan kirjoitin  juutalaisista miehistä Sadrakista, Meesakista ja Abednegosta, joita uhkasi tulinen pätsi. He eivät suostuneet kumartamaan kuningas Nebukadnessarin patsasta kuoleman uhankaan alla. Nämä hurskaat miehet jättivät itsensä täysin Jumalan varaan. He asettivat itsensä eläväksi uhriksi Jumalalle ajatellen, että Tapahtukoon yksin Sinun tahtosi.

Myös Paavali antaa meille hyvän esimerkin Jumalan tahtoon nöyrtymisestä.

Kolmannella lähetysmatkallaan hän oli matkalla Jerusalemiin. Apostolien teoissa luvuissa 20 ja 21 kerrotaan, miten useaan kertaan Pyhä Henki tai opetuslapset Pyhän Hengen vaikutuksesta vakuuttivat Paavalille, että hän on kulkemassa kohti ahdinkoa. Paavali kertoo jäähyväispuheessaan Efeson seurakunnan vanhimmille näin: ”Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin, enkä tiedä, mitä siellä on osakseni tuleva. Tämän vain tiedän: joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa, että minua odottavat kahleet ja ahdinko. Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.” (Apt. 20:22-24)

Sitten Kesareassa Paavalin luokse tuli Abagos-niminen profeetta: ”Hän tuli luoksemme, otti Paavalilta vyön, sitoi sillä jalkansa ja kätensä ja julisti: ’Näin sanoo Pyhä Henki: tällä tavoin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin.’ Tämän kuultuamme me yhdessä Kesarean uskovien kanssa pyysimme, ettei Paavali menisi Jerusalemiin. Mutta Paavali sanoi: ’Miksi te tuollaista puhutte, miksi itkette ja raastatte minun sydäntäni? Minä olen valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.'” (Apt. 21:11-13)

Pakeniko Paavali? Ei, vaan jatkoi matkaansa kohti Jerusalemia suunnitelmansa mukaan. Eloonjääminenkään ei hänelle merkinnyt mitään sen rinnalla, että pääsisi matkansa päähän ja voisi saattaa loppuun Herralta Jeesukselta saamansa palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta. Hän luotti täysin siihen, että kun Jumalan tahto saa toteutua hänen elämässään – mihin se sitten viekään –, se on suurin voitto evankeliumin leviämiselle.

Koska Paavali suostui elämässään Jumalan tahtoon, koitui se siunaukseksi monelle – myös meidän aikamme kristityille, kun saamme lukea hänen kirjoituksiaan.

Olen omassa elämässäni lähiaikoina painiskellut varsin raskaan taakan alla ja huutanut Herraa avuksi. Minun on myönnettävä, että olen jopa napissut ja kapinoinut, miksi Hän on johtanut tällaiseen tilanteeseen. Parin viikon ajan olin aivan neuvoton, sillä en edes ymmärtänyt, miten Jumala tahtoisi minun rukoilevan asian puolesta.

Kaikin tavoin tilanteeseen väsyneenä aloin vihdoin uskaltaa kiittää Jumalaa siitä, että kaikki tämä on hänen suuressa viisaudessaan sallimaa. Pyysin ymmärrystä, että oppisin sen, mitä Hän tahtoo kaikella tällä minulle opettaa. Halusin yrittää ottaa uskonaskeleita ja rukoilin jotenkin näin, että ”Herra, seinä on vastassa enkä näe mitään ulospääsyn mahdollisuutta omin voimin. Kiitos, että olet johtanut asiat tähän pisteeseen. Kiitos, että saan luottaa sinuun, sillä minulla ei ole mitään muuta turvaa. Tapahtukoon sinun tahtosi minun elämässäni ja koko perheeni elämässä.”

Mietin, onko oikein rukoilla Jumalaa ottamaan taakka pois, sillä jos Hän on sen antanut, niin minun on se kannettava. Mutta mitä Jeesus rukoilikaan Getsemanen puutarhassa suuressa tuskassaan: ”Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Jeesuskin pyysi suuressa ahdistuksessaan Isää ottamaan taakan pois, jos se vain on Isän tahto. Avain ja painopiste on sanoissa älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.

Heti tuon jakeen Raamatusta luettuani avasin One Way Missionin Raportti-lehden, ja kuin vahvistukseksi sieltä avautui ensimmäisenä näkyville Tapani Suonnon kirjoitus Tapahtukoon sinun tahtosi. Suonto kirjoittaa, miten meidän on helppo sanoa ”tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta emme kuitenkaan aina tarkoita sitä todella. Koska oma tahto on Jumalan tahdon tiellä, seurauksena on usein ahdistusta ja ristiriitoja uskovan elämässä.

Kun suostumme sydämestämme sanomaan ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”, tulemme täydellisesti riippuvaisiksi Jumalasta. Se johtaa tielle, jossa kaikki tapahtuu Jumalan valtakunnan parhaaksi. Se ei merkitse sitä, että vaikeudet olisivat ohi elämästämme, mutta se merkitsee sitä, että ne tuovat siunauksen. Suonto sanookin: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisesta siunauksesta, jonka seurakunta saa kokea, joku ihminen maksaa myös hinnan.”

Jumala sallii meille vaikeuksia, jotta Hän voisi opettaa niiden kautta meille jotain – ja meidän kauttamme lähimmäisillemmekin. Jos Hän vain pelastaisi meidät kaikilta vaikeuksilta, näkisikö silloin kukaan Jumalan suuruutta? Paavali kirjoittaa korinttilaisille:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, että myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Meidät, jotka elämme, annetaan aina alttiiksi kuolemalle Jeesuksen tähden, että myös Jeesuksen elämä tulisi kuolevaisessa ruumiissamme näkyviin. Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo saisi aikaan yhä useammissa vielä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen ihmisemme kuitenkin uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia. (2. Kor. 4:7-11, 15-18 Raamattu kansalle -käännöksen mukaan)

David Wilkerson sanoo, että ”Meidän uskomme tarkoitus ei ole, että pääsisimme pois vaikeasta paikasta tai että tuskallinen tilanteemme muuttuisi. Pikemminkin sen tarkoitus on näyttää Jumalan uskollisuus meitä kohtaan keskellä uhkaavaa tilannettamme. Jumala muuttaa silloin tällöin koettelemuksemme olosuhteita. Mutta vieläkin useammin Hän ei sitä tee – koska Hän haluaa muuttaa meidät!” (Kirjasta Jumala huolehtii)

Wilkerson toteaa myös, että jokainen kristitty tulee jossain vaiheessa elämäänsä sellaiseen tilanteeseen, jossa ei ole enää löydettävissä mitään ulospääsytietä. On tultu tilanteeseen, jossa ”ei ole pakotietä – ei apua, ei pelastusta muualta kuin Jumalalta itseltään”. (Kirjoituksesta Paikka nimeltä Keinojen loppu)

Mikä aiheuttaa nämä tilanteet, nämä myrskyt? Ei niitä aiheuta paholainen, vaan ne ovat Jumalan tarkoittamia niille, jotka vaeltavat vanhurskaudessa. Jumala itse on tuonut meidät tilanteeseen, jossa meillä ei ole enää omia keinoja käytettävissä, ja Jumalalla on tälle kaikelle tietty tarkoitus. Oliko paholainen johdattanut Israelilaiset Punaisen meren rantaan egyptiläiset takaa-ajajat kintereillään? Ei, vaan Jumala. Eikö Jumala sitten tiennyt, että merta on mahdoton ylittää?

Jumala oli johdattanut heidät meren rannalle mahdottomalta näyttävään tilanteeseen, mutta valmistanut samalla pelastuksenkin valmiiksi. Jumala johdatti heidät erämaahan janon ja nälän kouriin, mutta oli valmistanut pääsyn niistäkin ihmeellisellä tavalla. Israelilaisten ei olisi kuin tarvinnut kääntyä Jumalan puoleen, mutta sen sijaan he napisivat.

David Wilkerson kirjoittaa, että ”paholainen haluaa meidän ajattelevan näistä ongelmistamme: ’Siitä ei ole mitään keinoa päästä irti.’ Mutta tiedät, että Jumalalla on jo suunnitelma. Sinä vain et voi nähdä sitä. Et näe muuta kuin muurin edessäsi. Mutta Jumala näkee äärettömän paljon enemmän kuin sinä. Hänelle on helppoa mennä suoraan lävitse. Hänen toimiinsa ei liity mitään mutkia, koska Hän ei tunnusta vihollisen voimaa. Meidän on aika ryhtyä luottamaan Häneen!” (Kirjoituksesta Oikea laulu – väärällä puolella). ”Hän on laatinut sen suunnitelman jo kauan ennen kuin vaikeutesi edes alkoivat. Silti Hän haluaa odottaa viimeiseen hetkeen asti, viivytellä, kunnes luotat Häneen täysin. Hän haluaa nähdä, luovutatko elämäsi Hänen käsiinsä ja sanot: ’Elämässä ja kuolemassa minä luotan Herraan!'” (Kirjoituksesta Paikka nimeltä Keinojen loppu)

Israelin kansalla ei ollut luottamusta Jumalaan, ja niin he joutuivat uusiin koetuksiin toinen toisensa jälkeen. Samalla tavalla mekin saatamme joutua kulkemaan koetuksesta toiseen.

Wilkerson jatkaakin: ”Ei löydy työtä eikä pelastusta miehelle tai naiselle, joka jatkuvasti valittaa Jumalan edessä. Saat pysyä työttömänä lopun ikääsi. Tai jos saat työn, siitä tulee myllynkivi kaulaasi. Tässä on kyse elämästä tai kuolemasta. Sinun on tultava paikkaan, jossa voit oppia luottamaan Häneen. Jos opit sen nyt, seuraavan kriisin aikana laulat ja huudat ylistystä Vapahtajallesi. Voitto kyllä tulee – mutta vieläkin tärkeämpää on, että olet antanut kuoliniskun kaikelle epäilylle, pelolle ja epäuskolle. Mistä aloitat? Aloita katsomalla suoraan Jumalan Sanan peiliin! Harkitse viimeisen kuukauden aikana lausumiasi sanoja ja suorittamiasi toimia: Oletko napissut ja valittanut? Saatat vastata: ’Olen – mutta olen napissut Jumalan edessä.’ Aivan niin, niin sinä olet! Mitä väliä sillä on, missä ja kenelle sinä valitat, se kaikki kohdistuu Jumalaan!”

Muista, että Jumala ei koskaan johda sinua autiomaahan vain antaakseen sinun kuolla sinne. Hänellä on valmiina suunnitelma sinunkin elämäsi tilanteeseen. Nosta vain katseesi Jumalan puoleen – Hän yksin voi auttaa, ja Hän tahtoo auttaa. Hän odottamalla odottaa, että luotat vain Häneen ja sanot: ”Sinä olet minun ainoa toivoni. Minä tiedän, että vain sinä voit nyt auttaa. Luotan, että Sinä pelastat minut tästä tilanteesta. Auta minua alistumaan Sinun tahtoosi.”

Omissa asioissani Punainen meri ei auennut edessäni niin, että olisin voinut vain kävellä ulos vaikeuksistani. Sen sijaan tuntui siltä, että olisin astunut askeleen lähemmäksi pätsiä. Tiedän kuitenkin, että jokainen askel eteenpäin saa olla Jumalan tahdossa kulkemista, ja Jumalan kanssa – minun ei tarvitse kulkea yksin. Olen tosissani joutunut taistelemalla taistelemaan epäuskon siementä vastaan, joka yrittää kuiskata korvaani, että ”entäpä jos Jumala ei autakaan?”

Aivan kuin juuri tähän tilanteeseen Wilkerson sanoo: ”Jokaisessa kohdassa, jonka käännän esiin Raamatusta, näen: ’Luota minuun, ja minä näen lävitsesi. Anna vain tiesi ja toimesi minun haltuuni.’ Mitä se vaatii? Vain tätä: Pysyttele paikallasi, niin näet Herralta tulevan pelastuksen. Kysyt: ’Mutta entä, ellei mitään tapahdu?’ Tuo vastaus paljastaa epäilyn ja pelon!”

David Wilkerson jatkaa: ”Kristitty ystäväni, käänny jo tänään Jumalan puoleen ja sano: ’Herra, minä olen tehnyt kaiken, jonka osaan tässä tilanteessa. Tiedän, etten mitenkään pysty selvittämään tätä ongelmaa. Minä aion luottaa Sinuun – ja odottaa Sinun voittoasi!’ Anna Jumalan tehdä sinusta todistaja koko maailmalle – Hänen uskollisuutensa todistaja. Rakasta Häntä kaikesta sydämestäsi juuri nyt. Anna Hänen haltuunsa kaikki ongelmasi, kaikki uskosi ja luottamuksesi – ja Hän antaa sinulle oikean laulun oikealla puolella!”

Rohkaiskoon meitä Paavalin seuraavat sanat efesolaisille (Ef. 3:20-21):

Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen.

Read Full Post »