Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘nimikristitty’

What Will Happen After the Rapture? (Part I)
The Prophetic Explorer, suom. SK

Profetia on kiinnostanut minua jo hyvin nuoresta. Kuitenkin, ennen kuin täysin luovutin elämäni Kristukselle, se ei avautunut minulle. Kalliin Pyhä Henkensä armon kautta Jumala on näyttänyt minulle jotain siitä, mitä tulee tapahtumaan seurakunnan tempauksen jälkeen, mutta ennen kuin menen siihen, haluaisin ensin puhua siitä, kuka tarkalleen ottaen jätetään ja miksi.

Näinä aikoina maailmalle esitellään niin monia vääriä Kristuksia ja monet petetään. Jos itseään kristityiksi kutsuvat todella harjoittaisivat uskoa ja tutkisivat kirjoituksia itse, sen sijaan että ulkoistavat kaiken hengellisen erottamisensa väärille paimenille, niin seurakunta ei olisi siinä sotkussa, missä se nyt on. Se, mitä he eivät näytä käsittävän, on yksi musertava tosiasia: useimmat heistä tulevat jäämään jäljelle, kun seurakunnan tempaus tapahtuu.

”Sinä sanot, että olet rikas, olet rikastunut etkä tarvitse mitään. Et kuitenkaan tiedä, että juuri sinä olet kurja ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston.” (Ilm. 3:17 Raamattu Kansalle)

Katsokaamme; kurja ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. Kuulostavatko ne myönteisiltä piirteiltä Kristuksen morsiamelle? Raamattu kertoo selvästi Laodikean seurakunnan tilan ja vaikka se on niin paha, niin seurakunta on täysin tietämätön langenneesta tilastaan. Mutta onko se todella ’langennut armosta’, kuten Paavali ilmaisee asian? Voi, kyllä se on!

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen sisälle hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20 RK)

Todellisuuden tarkistus; jos Kristus seisoo Laodikean seurakunnan ulkopuolella kolkuttamassa päästäkseen sisälle, niin arvaa mitä? Hän ei ole sisällä! Vertaa nyt Laodikeaa todelliseen Kristuksen morsiameen:

”Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet. Hänen morsiamensa on laittautunut valmiiksi.” (Ilm. 19:7 RK)

Laodikean seurakunta on tuuditettu väärään tunteeseen ikuisesta turvallisuudesta. He kertovat sinulle, että Jumala ei vaadi heiltä mitään. Eikä vain sitä, vaan jotkut sanovat, että jos yrittää miellyttää Jumalaa kääntymällä synneistään ja tekemällä hyviä töitä, niin se on sama, kuin yrittäisi ansaita pelastuksensa! Minulle tämä herättää kysymyksen: Kuinka voi joku tulla niin suvaitsevaiseksi luontaisen synnin luontonsa suhteen? Se todella tuntuu yhtä käsittämättömältä, kuin nainen, joka on kurja, surkea, köyhä, sokea ja alaston ja luulee, ettei tarvitse mitään.

“Sanon siis tämän ja vakuutan Herrassa: älkää enää vaeltako niin kuin pakanat turhanpäiväisissä ajatuksissaan. Heidän ymmärryksensä on pimentynyt ja he ovat vieraantuneet Jumalan elämästä tietämättömyytensä ja sydämensä paatumuksen tähden. Heidän tuntonsa on turtunut, he ovat antautuneet irstauteen ja ahneudessaan harjoittavat kaikenlaista saastaisuutta.” (Ef. 4:17-19 RK)

Haluaisin hetkeksi keskittyä Laodikean seurakunnan sokeuteen. Se ei tietenkään ole normaalia sokeutta, vaan sydämen hengellistä sokeutta. Mikä on kuitenkin tämän hengellisen sokeuden luonne? Se on tahallista sokeutta, jonka aiheuttaa silmien sulkeminen!

“Sillä paatunut on tämän kansan sydän. Vaivoin he kuulevat korvillaan, ja silmänsä he ovat sulkeneet, etteivät he silmillään näkisi, eivät korvillaan kuulisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, etteivät he kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.” (Matt.13:15 RK)

Ei ole toista sokeutta, yhtä vaarallista, kuin sen ihmisen sokeus, jonka silmät ovat täysin auki. Hän kuulee Jumalan Sanan, mutta hylkää sen, koska ei halua muuttaa tapojaan. Riippumatta kuinka monta Raamatun kohtaa jaat hänen kanssaan, joissa selvästi sanotaan, että meidän täytyy ahkeroida pelolla ja vavistuksella pelastuaksemme, kestää loppuun saakka ja pestä vaatteemme, hän ei ota vaaria. Miksi? Koska Jumalan Sanan evankeliumi ei ole se, johon hän ilmoittautui! Hän ilmoittautui väärälle Kristukselle, joka ei vaadi häneltä mitään; hän vain kerran puolisydämisesti mumisi joitakin lupauksia huulillaan, joita ei aikonutkaan pitää.

”Minä vastasin hänelle: ’Herrani, sinä sen tiedät.’ Hän sanoi minulle: ’Nämä ovat ne, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksesta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.’” (Ilm. 7:14 RK)

Useimmat kristityt näyttävät olevan tietoisia Matt. 24 lopunajan kuvauksesta, mutta Luukkaan kertomus tästä samasta keskustelusta lisää siihen mitä ihanimman lupauksen. Tässä esitellään ne, jotka ovat pesseet vaatteensa, mutta yhdellä suurella erolla. Nämä ovat tulleet suuresta ahdistuksesta. Kuten näet, niin Luuk. 21:36 tekee selväksi, että vain muutamat havaitaan arvollisiksi pakenemaan suurta ahdistusta. Puhdas logiikkaa sanoo, että tullakseen havaituksi arvolliseksi, ihmisen on täytynyt tehdä jotakin eri tavalla kuin toiset. Jos jotkut havaitaan arvollisiksi, niin toisten täytyy olla arvottomia. Sanomme sitä ehdolliseksi turvallisuudeksi. Ennen kuin yrität väittää, että kaikki kristityt havaitaan arvollisiksi ja arvottomia tässä ovat pelastumattomat, niin salli minun muistuttaa, että arvottomiksi havaitut em. jakeessa havaittiin arvottomiksi sen jälkeen, kun suuri ahdistus oli jo alkanut. Vain ne, jotka ovat pesseet vaatteensa ennen ahdistusta, voivat paeta sitä.

Kun seurakunta on temmattu ylös ja Antikristus ilmestynyt, niin jäljelle jääneillä on pieni mahdollisuus pestä vaatteensa, mikä tarkoittaa, että he katuvat syntejään ja palaavat Isän taloon, kuten tuhlaajapoika palasi. Kun tuo mahdollisuus on sulkeutunut, niin väkevä eksytys valtaa ne, jotka edelleen kieltäytyvät katumasta. Selitän sitä tämän artikkelin osassa II.

Seurakunnan tempaus merkitsee hetken, jolloin Pyhä Henki on otettu maan päältä. Mistä tiedän sen? Henki vain näytti sen minulle, kunnia Jumalalle! Katsokaamme Raamatun todistusta:

“Laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa, kunhan vain poistuu tieltä se, joka sitä on vielä pidättämässä. Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa kirkkaudella.” (2. Tess. 2:7-8 RK)

Kuka on tämä, joka pidättää ”Laitonta” ilmestymästä maan päällä? Se on Hän, Pyhä Henki, joka on se pidättävä voima, joka täytyy ensin ottaa pois Antikristuksen tieltä, ennen kuin hänet paljastetaan.  Se, että sana ”Laiton” (KJV: Wicked) alkaa isolla kirjaimella paljastaa sen, että se ei adjektiivi vaan substantiivi, tarkoittaen nimenomaan henkilöä. Nyt hyvin yksinkertaiseen ilmoitukseen, jonka Pyhä Henki antoi minulle. Missä hän on? Leijuuko Pyhä Henki ympärillämme eetterissä? Ei.

”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, hänen, joka asuu teissä ja jonka olette saaneet Jumalalta? Te ette ole itsenne omat.” (1. Kor. 6:19 (RK)

Koska Pyhä Henki asuu jokaisen todellisen kristityn sydämessä, niin mitä heistä tulee, kun Hänet otetaan pois tieltä? Reväistäänkö Pyhä Henki Jumalan kansan sydämistä ja he jäävät maan päälle vailla lohduttajaa?  Ei tietenkään! Joka ainut Hengellä täytetty kristitty temmataan ylös ja viedään pois Hänen kanssaan, koska Hän on osa meitä! Kunnia Jumalalle! Antikristus ei voi ilmestyä, ennen kuin se on tapahtunut. Ongelma on siinä, että suuri joukko ihmisiä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, eivät ole Hengellä täytettyjä. Joten miten heille käy? He jäävät jäljelle.

Aion kertoa teille, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta suurin osa teistä ei halua uskoa minua. Miksi? Koska se todennäköisesti on oudoin asia, mitä koskaan olet kuullut. Kun Jumala näytti sen minulle ensimmäisen kerran, niin ajattelin, että mielikuvitukseni oli seonnut. Häneltä vei täydet 20 vuotta vahvistaa minulle, että siitä, mikä näytti olevan täyttä scifi-fantasiaa, tulisi pian todellisuutta maailmalle.

Jatkuu artikkelissa Mitä tapahtuu tempauksen jälkeen? Osa 2.

Read Full Post »

Speaking the truth in our heart
15.8.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Psalmi 15:1: ”Herra, kuka saa vierailla sinun majassasi, kuka asua sinun pyhällä vuorellasi?”

Tässä psalmista kohtaa tärkeän kysymyksen, itse Jumalalle osoitetun. Se, mitä seuraa on vastaus ylläolevaan. Se on lyhyt, käytännöllinen ja hyvin läpitunkeva. Tarkoitukseni ei ole käsitellä vastausta kokonaisuudessaan. Keskityn vain yhteen sen puolista, joka on: ”Se, joka puhuu sydämessänsä totuutta.

Totuuden puhuminen sydämessämme

Mitä sitten tarkoittaa ”totuuden puhuminen sydämessämme”? Raamattu sanoo, että ihminen, joka luulee tekevänsä niin, puhuu itsekseen sydämessään.

“Kun Herra, sinun Jumalasi, työntää heidät sinun tieltäsi, niin älä ajattele sydämessäsi näin: ‘Minun vanhurskauteni tähden Herra on tuonut minut ottamaan tämän maan omakseni’. Sillä näiden kansojen jumalattomuuden tähden Herra karkoittaa heidät sinun tieltäsi.” (5. Moos. 9:4).

Joten tässä se on: ”… älä ajattele sydämessäsi näin.” Sama nähdään muutamaa lukua myöhemmin: ”Varo, ettei sydämessäsi synny tämä paha ajatus …” (5. Moos. 15:9). Lisäksi meillä on sanat Paavalilta, joka julistaa:

“Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ’Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?’ se on: tuomaan Kristusta alas.” (Room. 10:6)

Nämä kirjoitukset paljastavat selvästi, että totuuden puhuminen sydämessään tarkoittaa, että ajattelee totuudenmukaisesti.

Haaste

Vaikeus, jonka kohtaamme, on siinä, että: Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen(Jer. 17:9). Näin ollen se voi helposti johtaa meitä manipuloimaan tosiasioita omaksi eduksemme käsitellessämme niitä sydämessämme.

Ylpeys on toinen harhaanjohtaja: Sinun sydämesi ylpeys on pettänyt sinut, joka asut kallionrotkoissa, istut korkealla ja sanot sydämessäsi: ’Kuka voi syöstä minut maahan?’” (Obadja 1:3)

Kuinka helppoa meille onkaan ajatella olevamme oikeassa, kun jokin väittely tulee esiin. Se on veli Akseli, joka on epäreilu, sisar Katja, joka on ärsyttävä, lihava Harriet, joka valehtelee ja luettelo jatkuu ja jatkuu. Me itse tietysti jotenkin tulemme esiin päällimmäisenä pikku enkelinä näyttämään vanhurskauttamme, vaikka olisimme polttaneet päreemme, tai puhuneet rumia sanoja kauhealla asenteella. Itseasiassa voimme viettää tuntikausia hautoen jotakin epäoikeudenmukaista tuomiota päässämme tiedostamatta, että itse ajattelemme väärin sydämessämme. Siten luomme tarinoita, jotka todellisuudessa eivät pidä paikkaansa; hyväksymme johtopäätöksiä, jotka riitelevät tosiasioiden kanssa; turhaudumme pohdinnoista, jotka perustuvat yksinomaan mielikuvituksemme tuotantoon ja kaikki tämä tiedostamatta, että olemme väärällä tiellä.

Lisäksi henkilö, joka julkisesti laukoo valheita, voi jäädä kiinni ja paljastua. Siksi hän voi jättää sen tekemättä pelätessään, mitä voi tapahtua. Mutta se, joka puhuu valheita sydämessään, näyttää olevan turvallisella maalla ja riittävän suojattu purkamaan totuuden kieltäviä ajatuksiaan.

Ihana laulu

Henki, joka tuntee jokaisen ihmisen sydämen, innoitti Paavalin kirjoittamaan:

Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin” (2. Tim. 4:3).

Tässä apostoli osoittaa, että ihmisellä on taipumus etsiä, mitä haluaa kuulla. Itseasiassa se, mitä hän kirjoittaa, koskee nimikristittyjä, jotka pettävät itseään kääntämällä korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin ja tämä johtuu siitä, että heillä on ”syyhyävät korvat”.

Kaikista siihen kykenevistä ihmisistä me itse olemme pätevimmät kertomaan itsellemme, mitä haluamme kuulla, sillä me tiedämme omat halumme paremmin kuin kukaan toinen ja jos korvamme syyhyävät, niin meillä ei ole paljon toivoa paeta. Pidämme itsellemme – välillä loistavasti – miellyttävän puheen. Sillä ei ole paljon väliä perustuuko se totuuteen vai ei. Nautimme sen antamasta lohdutuksesta ja se onkin tärkeintä. Ja niin me menemme puhuen itsellemme – välillä totuudenmukaisesti, toisinaan valheellisesti – eikä meillä ole paljon kykyä erottaa niitä toisistaan.

Nyt ehkä ajattelet, että eihän kristitty voi toimia näin. Raamattu sanoo kuitenkin kivenkovaa, että me voimme ja usein toimimmekin.

Tie ulos

Ei ole tarpeen sanoa, että toivomme on luonnostaan Jumalassa. Vain hän voi ympärileikata sydämemme niin, että halajamme totuutta sisimmässämme (Ps. 51:6).Ja Herra, sinun Jumalasi, ympärileikkaa sinun sydämesi” julistaa profeetta jakeessa 5. Moos. 30:6. On kuitenkin kysyttävä: Haluammeko me ympärileikatun sydämen? Haluammeko julkisesti olla luokiteltuja Jumalan kansaan kuuluviksi? Haluammeko poiketa maailmasta heidän perusarvojärjestelmässään? Olemmeko valmiita tulemaan hyljätyiksi, arvostelluiksi ja tuomituiksi? Kun Jeremia kirjoitti: ”Ympärileikatkaa itsenne Herralle ja poistakaa sydämenne esinahka”, niin hän pyysi Juudan miehiä ja Jerusalemin asukkaita asettumaan Jumalan puolelle kaikilla elämän alueilla.

Paavali sanoo sen eri tavalla, mutta lopputulos on sama: Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa” (1. Kor. 5:8).

Niin veljet! Totuutta Jumala tahtoo salatuimpaan saakka, ja sisimmässämme Hän ilmoittaa meille viisauden (Ps. 51:8).

Read Full Post »

The Biggest Reason Many Will Be Left Behind

MORIEL MINISTRIES – By Danny Isom – 4.4.2011; suom. Samuel Korhonen

”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä, että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.” (2. Tim. 4:1–5)

Ensimmäisessä artikkelissa tällä verkkosivulla otsikolla Viekö tempaus todella niin monet kuin yleensä luullaan? käytin tempauksen tapahtumaa (menemättä sen taustaeskatologiaan) keinona vihjata, että kun kaikki väärät liikkeet tekevät tuhoaan seurakunnassa, kun väärillä opettajilla ja profeetoilla on niin paljon kannattajia ja kun syntiä suvaitaan yleisesti kristiyhteisössä, niin ei jokainen, joka käyttää ”kristityn”, tai jopa ”evankelikaalin” nimilappua, täytä nykyisin raamatullisia minimivaatimuksia tuohon tapahtumaan osallistumiseksi.

Kirjoitin siihen jatkoartikkelin Ketkä jätetään jäljelle? joka selitti Raamatusta, että ne, jotka jätetään toisella kierroksella, tulevat olemaan ne samat, jotka ”jätettiin” Kristuksen ensimmäisessä tulemuksessa, ihmisiä, jotka sanovat olevansa Jumalan yhteydessä, mutta kieltäytyvät hyväksymästä Kristusta Hänen ehdoillaan, jotka lisäksi kieltäytyvät käsittelemästä tahallista syntiä ja väärää oppia elämässään ja lopulta osoittautuvat vääriksi hengellisen hedelmänsä puuttumisen kautta. Nyt kuitenkin voin täydellisesti paljastaa lopullisen päämääräni tämän aiheen käsittelyssä: kuka on vastuussa?

Valtava määrä sormella osoittelua kohdistuu lukemattomiin vääriin opettajiin ja voimakkaisiin vääriin liikkeisiin, joita he pyörittävät, mutta vaikka tämä on merkittävää, niin aion ehdottaa, etteivät nämä ole syyllisin osapuoli. Ne, joiden ehkä olisi kannettava suurin vastuun kuorma näiden viimeisten hetkien ”suuresta luopumuksesta”, ovat sinä ja minä.

Kun on kysymys viimeisten päivien eksytyksestä, niin useimmat kommentaattorit lainaavat em. jakeita 3 ja 4 puhuessaan luopumuksen ongelmasta, tai vääristä opettajista. Jättämällä pois jakeet 2 ja 5 on hyvin helppoa menettää näköala, että todellinen konteksti ei ole irrallinen havainto koskien toisia, vaan erityinen kutsu toimintaan, joka ohjaa sitä, mitä meidän pitäisi sen suhteen tehdä. Tämä ei ole pelkästään tietoa tilanteen ymmärtämiseksi, vaan ohjeita, jotka seikkaperäisesti selostavat, kuinka meidän odotetaan reagoivan.

Edellä lainatuissa Paavalin ohjeissa Timoteukselle korostin vastuutamme, kun vääriä opettajia nousee ja kuinka käsitellä heitä. Useimpia meistä ei pelota ”saarnata” ja koska ”kehottamisella” on myönteinen kaiku, niin emme tunne sitä suurestikaan epämukavaksi, mutta kun täytyy ”nuhdella” ja ”varoittaa”, niin polvet alkavat tutista ja pulssi kohoaa epämukavan korkealle. Luulen tämän osittain johtuvan siitä, että kun luemme monet Uuden Testamentin vaatimukset, että uskovien tulee pitää toisia uskovia vastuullisina, niin me luemme sen jotenkin irrallisella tavalla, että tämä on jotakin sellaista, jonka ”joku toinen” tekee, koska emme joko tunne olevamme päteviä, tai uskomme sen olevan jonkun toisen velvollisuus.

Nuo ehdot itsessään yhtäältä vaativat, että me tunnemme totuuden sitä ennen, mutta toisaalta vaativat, että katsomme omaa hengellistä tilaamme ensin, ennen kuin alamme tutkia jonkun toisen vaellusta. Monia uskollisia ja aitoja uskovia kauhistuttaa haaste, että heidän omassa seurakunnassaan täytyy mennä eteen ”saarnaamaan, ”varoittamaan”, ”nuhtelemaan”, ja ”kehottamaan”. Minä ymmärrän sen. Meidän tulee inhota ensimmäisen kiven heittämistä, koska olemme kipeän tietoisia omasta hauraasta hengellisestä tilastamme. Ongelma on, että me luemme sellaisia asioita eristettynä aidosta kontekstistaan ja minä väitän, että aito konteksti tässä tapauksessa on ”perhe”.

Ei tarvita nerokasta raamatuntutkijaa sen totuuden paljastamiseksi, että seurakunnan otaksutaan olevan perhe. Jumala on Isämme ja me olemme Hänen lapsiaan; olemme Pojan kanssaperillisiä ja Uusi Testamentti on täynnä perhesanastoa. Olen tullut uskomaan, että niin monet pelkäävät ”saarnata”, ”varoittaa”, ”nuhdella” ja ”kehottaa”, koska he ja heidän kirkossa käyvät toverinsa eivät ole perhe; heidät on pelkästään yhteissijoitettu yhteen (co-located together).

Aidossa oikein toimivassa perheessä nämä sanat eivät aiheuta samanlaista pelkoa. Ja miksi on niin? Koska oikein toimivan perheen vuorovaikutusta hallitsee rakkaus. Aito rakkaus voittaa pelon, ettei ole ”pätevä” ”varoittamaan” tai ”nuhtelemaan”. Perheet, joissa todella rakastetaan ja välitetään toisistaan, tekevät vaikeita asioita, koska heitä ei huolestuta ovatko he, tai eivät, päteviä tekemään vaikeita asioita, koska heidän vaikuttimensa on vilpittömin rakkauden ilmaiseminen.

Ellei meillä ole sellaista seurakuntayhteyttä, joka heijastaa perhesuhdetta, olen ehdottomasti samaa mieltä, että menestys on heikko, jos meidän pitää ”saarnata”, ”varoittaa”, nuhdella” tai ”kehottaa”. Jos meidän pitäisi kävellä jonkun luokse, jonka itse asiassa tunnemme vain satunnaisesti, kun tapaamme kerran viikossa sunnuntaiaamun tilaisuudessa ja sanomme: ”Olen nähnyt sinun luuhaavan kaupungilla tuon naimisissa olevan naisen kanssa”, niin totuuden jakaminen tuskin aiheuttaa minkäänlaista muutosta. Mutta jos meillä todella olisi suhde heidän kanssaan ja voisimme lähestyä heitä sanoen: ”Olen niin huolestunut siitä, mitä sinä teet vaimollesi ja lapsillesi, joita olen alkanut rakastaa yhtä paljon kuin omiani”, niin ei ehkä olisi 100 % varmaa, että tilanne korjautuisi, mutta mahdollisuudet siihen olisivat tähtitieteellisen paljon paremmat. Tämä kaikki puhuu lopunaikojen tärkeimmän merkin puolesta:

Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus” (Matt. 24:12).

Käsittelin tätä enemmän viime vuonna artikkelissa otsikolla The Real Problem Is That It Is Getting Colder (Todellinen ongelma on kylmeneminen), mutta rakastava, raamatullinen suhde on se, mitä vaaditaan ”laittomuuden” korjaamiseksi Sanan soveltamisen kautta saarnaamalla, varoittamalla, nuhtelemalla tai kehottamalla.

Minulla ei ole epäilystä, että sellaisella seurakunnassa, jolla ei ole henkilökohtaista suhdetta nimikristittyyn kävijään, on heikko menestys muutoksen aikaansaamisessa. Näin siksi, koska me emme ole työtovereita, emme vain saman ryhmän jäseniä, vaan meidän pitäisi olla perhe. Väärillä opettajilla ja väärillä liikkeillä on merkittävä osa siinä, mitä tänä päivänä tapahtuu, mutta se ei ole pieni osuus tapahtuvasta, joka voidaan yhdistää, ei mihinkään vähäisempään, kuin epäonnistuneisiin henkilösuhteisiin ”kirkoksi” kutsutun instituution seinien sisäpuolella. Ihmisillä, jotka todella rakastavat toisiaan sellaisessa perhevuorovaikutuksessa, on parhaat asemat ”pelastaa toisia temmaten heitä tulesta”. (Ilm. 22)

En väitä, että tämä olisi takuu. Meillä kaikilla on ollut kokemuksia, tai olemme tunteneet läheisiä, jotka huolimatta rakastavista yrityksistä muutoksen aikaansaamiseksi, edelleen kulkevat omaa tietään. Haluan vain sanoa, että ellemme tavoittele oikeaa ja rakastavaa suhdetta seurakuntayhteydessämme oleviin, niin on heikot mahdollisuudet, että pelkkä totuuden julistaminen heille saa mitään aikaan. En puhu nyt evankeliumin julistamisesta pelastumattomille, jotka eivät koskaan ole kuulleet evankeliumia, vaan puhun niiden pelastamisesta, jotka ovat vastanneet evankeliumiin ainakin osittain, mutta eivät ole vieneet loppuun tuota sitoutumista.

Neuvoessaan efesolaisia koskien hengellisiä lahjoja (Ef. 4) ja heidän päämääräänsä ”saavuttaa yhteys uskossa” niin, että voisimme torjua ”jokaisen opin tuulen, ihmisten arpapelit ja eksytyksen kavalat juonet” (Ef. 4:13-14), toinen esimerkki väärien opettajien käsittelemisestä, Paavali antaa kontekstin:

”vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:15-16).

En pyri loukkaamaan tunteitasi enkä ole vapauttamassa yhtään väärää opettajaa tai väärää liikettä vastuustaan, vaan meidän on kohdattava tässä joitakin kovia tosiasioita. Jos meillä olisi raamatullinen, perhepohjainen suhde ihmisiin, joiden kanssa me olemme seurakuntayhteydessä, niin olisimme parhaassa asemassa puhua Kristuksen kohtaamisen tarpeesta Hänen omilla ehdoillaan. Olisimme parhaassa asemassa puhua tahallisen synnin läsnäolosta. Olisimme parhaassa asemassa puhua hengellisen hedelmän puuttumisen kysymyksestä ja olisimme parhaassa asemassa heidän tempaamisekseen tulesta.

Näyttää olevan merkittävä määrä kristittyjä, jotka eivät tunne tarvetta ”puuttua” toisen seurakunnan jäsenen elämään, koska ovat juuttuneet käsitykseen, että Jeesus huolehtii siitä. Loppujen lopuksi kun joku nostaa kätensä Jeesukselle, niin sillä ei ole väliä, kuinka hän toimii, vai onko? Hänen pääsylippunsa taivaaseen on taattu ja siksi on yhdentekevää, vaikka hän ei eläkään kristityn lailla, ei yhtään yritä muuttaa elämäänsä, eikä edes kantaa hengen hedelmää, josta Raamattu niin paljon puhuu. Minusta tämä ehdottoman ”kerran pelastettu aina pelastettu” -asenteen muunnelma on hämmentävä. Perustelematta tätä teologisesti minä uskon suuremman kysymyksen olevan, että se on savuverho, ihmisten käyttämä puolustus itsellensä, ettei tarvitse kehittää sellaisia henkilösuhteita, kuin Raamattu edellyttää uusitestamentilliselta perheeltä.

Niille meistä, jotka olemme syntyneet jonkin sellaisen aikana, joka varmastikin oli viimeinen, aito laaja-alainen herätys Amerikassa ja jota suunnilleen kesti vuosina 1967–1977, siinä on jotakin hyvin paljastavaa, mitä tapahtui. Tuona aikana oli hyvin epätavallista osallistua minkään muotoiseen tai kokoiseen Raamattuun uskovaan seurakuntaan tai kirkkokuntaan, joka olisi sallinut viikon kulua laulamatta toista kahdesta laulusta. Sillä ei ollut väliä, oliko se pieni hippiporukka kitaran kanssa tai perinteisempi seurakunta puvuissa ja solmioissa uruin ja kuoroin; luultavasti kaksi tuon ajan tunnusomaista laulua olivat: ”The Family of God” (Jumalan perhe) ja ”They Will Know We Are Christians By Our Love” (Rakkaudestamme he tietävät meidän olevan kristittyjä). Kuten monissa herätyksissä kautta historian, virret ja laulut syntyivät ilmaisemaan yhtä aidon uusitestamentillisen herätyksen tunnuspiirrettä – seurakuntaa, joka toimii ja rakastaa kuin perhe.

Eräs toinen seikka, johon olen alkanut uskoa, on, että aivan kuten maallinen musiikki heijastaa maailmallisen kulttuurin tilaa, jossa elämme, niin myös kristillinen musiikki heijastaa hengellisen kulttuurin tilaa seurakunnassa.

Enemmistö uusista lauluista, joihin törmään, on viritetty ilmaisemaan sitä, mitä Jumala saa minut tuntemaan, tai mitä minä tunnen Jumalan suhteen, ennemmin kuin ylistämään ja kiittämään Hänen jumaluutensa suurempia ominaisuuksia. Ja siitä varmasti on hyvin kauan, kun olen kuullut jonkun laulavan Kristuksen Ruumiin perherakkaudesta toinen toisiinsa. Minulle se on jälleen yksi merkki lopunajoista ja eräs vahvistus, että monien rakkaus on jo kylmennyt.

Paavali päättää neuvonsa Timoteukselle:

”Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti” (2. Tim. 4:5).

Työskentelyn kontekstissa paikallisissa seurakunnissamme rakkaus ei ole helposti saavutettavissa. (Se on ehkä tulevan artikkelin aihe.) Kuitenkin olen edelleen sitä mieltä, että jokainen näistä asioista yksilöllisesti käsiteltynä on aika vaikea, jos ne on eristetty tarpeesta tavoitella raamatullisia, rakkaudellisia suhteita. Ja kun on kysymys seurakunnan organisaatiosta, niin ettemme unohtaisi, se, mikä tunnetaan ”rakkauden lukuna” (1. Kor. 13), annetaan keskellä ohjeita oikeasta hengellisten lahjojen soveltamisesta. Kun Paavali etenee lukuun 1. Kor. 14 lopettamaan opetuksensa lahjoista, hän tiivistää: ”kaikki tapahtukoon rakennukseksi” (1. Kor. 14:26). Riippumatta, mikä lahja henkilöllä on, tai mitä virkaa tai asemaa he väittävät miehittävänsä, niin tuon yksilöllisen lahjan arvovalta ja toiminta ei koskaan riitä voittamaan rakkauden tavoittelemisen yhtäläistä soveltamista, joka on henkilösuhteissamme kaikkein vahvistetuin. Lahjat on tarkoitettu rakentamaan perhettä, ei vahvistamaan yksilöllistä uraa.

Miksi jotkut tullaan jättämään? Jonkin verran syystä voidaan laskea petoksen ja väärän opin levittäjien jalkojen juureen, jonkin verran lukea tahallisen synnin säilyttämisen ansioksi ja jonkin verran jopa edelleen elämäntapaan, joka ulkoisesti näyttää kristilliseltä, mutta todellisuudessa ei ole enempää kuin hedelmätön hedelmäpuu, koska jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen” (Luuk. 3:9). Mutta entä hengellisesti tietoisten vastuu tehdä hyvä uskon yritys heidän saavuttamisekseen? Mikä on meidän velvollisuutemme antaa heille tilaisuus tehdä asiat oikein saarnaamalla, varoittamalla, nuhtelemalla ja/tai kehottamalla?

”Jos minä sanon jumalattomalle: jumalaton, sinun on kuolemalla kuoltava, mutta sinä et puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen tiestänsä, niin se jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta hänen tiestänsä, että hän kääntyisi siltä pois, eikä hän tieltänsä käänny, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.” (Hes. 33:8-9 NASB)

En pyydä sinua selittämään tempauksen eskatologiaa, enkä valistamaan heitä edelleen, kuinka ymmärtää profeetallisia kirjoituksia. Pyydän, että koska jo tiedät sellaiset asiat, niin miksi et tee kaikkeasi, että näkisit niin monien omassa vaikutuspiirissäsi ”kääntyvän tieltänsä” niin, että heidän kristillinen vaelluksensa olisi sopusoinnussa sinun eskatologiasi ja ymmärryksesi kanssa? Vaikka Raamattu ei takaa, että he kaikki reagoivat niin kuin pitäisi, mutta voitko nähdä, että meidän on yritettävä? Ja minä luulen, ettemme olisi joko niin pelokkaita tai vastahakoisia, jos pyrkisimme tähän, ei teologina järjestä, vaan perheenjäsenenä sydämestä. Ei kaikki, mitä tapahtuu tässä lisääntyvän luopumuksen ajassa, ole suoraan yhdistettävissä vääriin opettajiin ja vääriin oppeihin; on olemassa myös hyvin suuri ongelma väärän rakkauden kanssa.

Koska vielä on vakaita tosiuskovia, jotka ovat valmiita etenemään vaikeasta tehtävästä perustaa henkilökohtainen suhde sellaisten ihmisten kanssa, niin vielä on mahdollisuus pelastaa heidät. He eivät ehkä kuuntele profeettaa, tai pastoria, tai vartijaa, mutta he kyllä voivat kuunnella veljeä, tai sisarta, tai äitiä, tai isää. Haaste meille tässä lisääntyvän pimeyden ajassa, kun on vaikeinta rakastaa, on, että pyrimmekö olemaan enemmän Filadelfian seurakunnan kaltaisia, vai annammeko täydellisesti periksi niille, jotka ovat Laodikean kaltaisia.

Hänessä: Servant@WalkWithTheWord.org

 

Read Full Post »

Olen viime aikoina lukenut Tapio Nousiaisen kirjaa Ellei nisunjyvä kuole. Kirjan keskeinen teema on yksittäisen uskovan ja sitä kautta seurakunnan elämä – millaista se useimmiten on ja millaista sen pitäisi olla Raamatun mukaan. Hän ottaa käsittelyyn muun muassa uskovien synnit ja edellytykset herätykselle. Kirja valottaa myös sitä, mitä on olla Jumalan koulussa. Seuraavassa tuon esille joitakin kirjan ajatuksia. Omat huomioni olen kirjoittanut violetilla tekstillä.

Lihalliset, sielulliset ja hengelliset kristityt

Nousiainen jakaa kristityt kolmeen ryhmään: lihallisiin, sielullisiin ja hengellisiin.

Ääripää lihallisesta kristitystä on muotojumalinen eli nimikristitty. Hänen hengellinen elämänsä on rituaalien ja muotomenojen harjoittamista.  Hän ei ole koskaan tullut pelastukseen.

Tämän tyyppistä kristillisyyttä on valitettavan paljon Suomen kirkossa, todettakoon se nyt Uskonpuhdistuksen muistopäivänä. Muotojumalisuuden vaikutuksesta tarjotaan ”kristillistä” joogaa ja erilaisia hiljentymis- ja mietiskelytekniikoita muka kristillisinä. Entistä enemmän tilaa saa synkretismi – kaikki uskonnot ovat yhtä.

Uskovakin voi olla lihallinen kristitty: vanha ihminen elää voimakkaana – liha ei ole kuollut ristillä, vaan syntielämä saa hänessä vallan. Minä eli vanha ihminen on keskipisteenä. Rukous on vastenmielistä pakkoa. Tällainen henkilö on saattanut olla uskossa vuosikymmeniä.

Sielullinen uskova ihminen rakentaa uskonelämänsä tunne-elämysten varaan. Hän ottaa vastaan uskonelämästä valoisat puolet, mutta nurisee koettelemuksista. Hänellä on taipumusta ylihengellisyyteen ja ailahtelevaisuuteen. Hän voi olla äänekäs rukoilija, mutta hänellä ei ole kestävyyttä rukoustaisteluun.

Hengellisen uskovan tuntomerkkeinä puolestaan ovat:

Jeesuksen tie oli kärsimysten tie. Se on myös hengellisten uskovien tie, ja sen päämääränä on pyhitys. ”Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä” (Room. 6:22). ”Koska meillä siis on nämä lupaukset, rakkaani, niin puhdistautukaamme kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi Jumalan pelossa” (2. Kor. 7:1). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen” (Gal. 5:22). ”Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14).

Pyhitys on kristityn kasvua, ja se tapahtuu usein kärsimyksen kautta Jumalan koulussa. Se ei ole menestysteologiaa vaan menetysteologiaa – usein saatamme menettää siinä koulussa kaiken inhimillisen, kuten kävi Jobille.

Tapio Nousiainen esittää meille kysymyksiä mietittäväksi: ”Haluammeko kasvaa? Haluammeko alistua Jumalan kouluun? Haluammeko tulla Jumalan koulussa hengellisiksi ihmisiksi?” Hän toteaa, että muuta mahdollisuutta ei ole, tämä on ainoa tie. Jumalan seurakunta tarvitsee hengellisiä uskovia.

Yhden leiviskän palvelijat

Jeesus kertoi vertauksen palvelijoista, joiden haltuun isäntä uskoi omaisuuttaan, leivisköitä, matkustaessaan ulkomaille. Palvelijat hoitivat leivisköitä eri tavoin: kaksi heistä hankki niiden avulla lisää leivisköitä, mutta yksi säilytti sitä piilossa eikä saanut kasvatettua leivisköjen määrää. Kun isäntä palasi, hän palkitsi omaisuutta hyvin hoitaneet, mutta oli ankara sille palvelijalle, joka toi takaisin vain sen yhden leiviskän: ”’Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut. Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen… Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.’” (Matt. 25:26-30)

Tässä vertauksessa isäntä kuvaa Jeesusta ja palvelijat Jumalan lapsia. Leiviskät ovat erilaisia lahjoja, joita meille on suotu. Vertaus on kuvausta siitä, miten meidän tulisi lahjojamme käyttää. Seurakunta koostuu valtaosin näistä yhden leiviskän palvelijoista. Tuo yksi leiviskä on Tapio Nousiaisen mukaan pelastus Jeesuksessa Kristuksessa, mutta liian usein me vain keskitymme oman pelastuksemme varjelemiseen ja siten kätkemme leiviskämme.

Meille on annettu käsky ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille” (Mark. 16:15). Tämä koskee myös meitä yhden leiviskän omistajia. Kaikki me voimme toimia ainakin seuraavilla tavoilla:

  • Olla esirukoilijoina.
  • Uhrata kukin kykyjemme mukaan.
  • Olla mukana seurakunnan työssä vapaaehtoisena.
  • Levittää hengellistä kirjallisuutta yms. materiaalia.
  • Evankelioida ihmisiä siellä missä elämme ja toimimme.

Nousiainen lataa suorin sanoin: ”Moni Jumalan lapsi ei ole eläessään voittanut edes yhtä sielua Kristukselle. Yhden leiviskän palvelija istuu penkissä ja odottaa, että kirkkoherra, kappalainen, nuorisopastori, saarnaaja, evankelista tai muu puhuvainen hoitaa asian… Voi tätä Kristuksen seurakunnan joutilasta, korkoakasvamatonta ja syväjäädytettyä pääomaa!”

Eikö meillä todellakaan ole tuskaa hukkuvista sieluista? Jos ei ole, miten herätystäkään voi tulla, kun emme itsekään ole heränneet!

Herätys ja seurakunta

Todellisen herätyksen ainoa oikea tuntomerkki on se, että siinä syntyy terveitä lapsia Jumalan valtakuntaan – syntiset kokevat todellisen uudestisyntymisen.

Tapio Nousiainen luettelee muutamia asioita, jotka estävät herätyksen alkamisen.

Seurakunnan ilmapiiri voi olla epäterve. Siellä saattaa esiintyä eripuraisuutta, katkeruutta, anteeksiantamattomuutta ja jopa vihaa uskovaisten välillä. Seurakunnassa voi esiintyä myös juoruilua, panettelua, säälimätöntä arvostelua, kovuutta ja ylpeyttä. Seurakunnan jäseninä on siis lihallisia kristittyjä.

Uskovilta ja seurakunnasta puuttuu tuska sieluista, eikä olla valmiita hellittämättömään rukoustaisteluun.

Nousiainen kritisoi myös sielullista toimintaa, jota saadaan aikaan jytämusiikilla ja lähes hysterianomaisella kiihkeällä ”sananjulistuksella”. Tuloksena tästä on enemmän keskosia kuin terveitä lapsia.

Tulisi olla samanlaista asennetta kuin alkuseurakunnassa: ”Niin oli nyt seurakunnalla koko Juudeassa ja Galileassa ja Samariassa rauha; ja se rakentui ja vaelsi Herran pelossa ja lisääntyi Pyhän Hengen virvoittavasta vaikutuksesta” (Apt. 9:31). Siellä vallitsi rauha, Herran pelko ja Pyhän Hengen vaikutus.

Herätystä edistävä ilmapiiri on täynnä rakkautta, rauhaa ja yksimielisyyttä. Seurakunnassa on tehtävä sovinto, pyydettävä ja annettava anteeksi. Kun aidosti tästä sydämet särkyvät ja itketään, syntyy herätykselle otollinen ilmapiiri.

Oikea Herran pelko panee jättämään synnit pois. Seurakunnassa ei saa olla näkyviä eikä piilossa olevia syntejä. Ne ovat este herätykselle. On turha hokea: ”Herra, anna meille herätys ja aloita se minusta!” Jumala ei tee mitään väkisin: ei hän puhdista seurakuntaa väkisin eikä pane meitä parannuksen paikalle väkisin. Meidän tulee itse panna pois syntimme. Meidän on itse pantava välit kuntoon muiden kanssa.

Olemmeko valmiit maksamaan herätyksestä sen vaatiman hinnan, sillä tuomio alkaa Jumalan huoneesta (1. Piet. 4:17)?

Ellei nisunjyvä kuole

Tapio Nousiainen ottaa esille muutamia asioita, jotka helposti nousevat uskonelämän pääasioiksi:

  • Oma pelastuminen.
  • Toiminta seurakunnassa.
  • Kristinuskon yksittäiset opinkohdat tulevat niin tärkeiksi, että ne jakavat Jumalan kansan eri leireihin.
  • Kristinuskon tekeminen niin suosituksi, että kuka tahansa saataisiin sen pariin.
  • Ihmeiden ja merkkien perässä juokseminen ja suuren läpimurron odottaminen tätä kautta.

Jeesus kysyy meiltä kahta pääasiaa sanoessaan ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi” (Joh. 15:16). Nämä pääasiat ovat siis meneminen ja pysyvän hedelmän kantaminen.

Uusi käännös puhuu liikkeelle lähtemisestä. Meidän on aika lähteä liikkeelle ja tuottaa hedelmää!

Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää” (Joh. 12:24). Nousiainen käsittelee kirjassa laajasti, mitä kaikkea tämä tarkoittaa uskovan kohdalla. Se on Jumalan koulua, johon kuuluvat muun muassa vaikeudet, ahdistukset, hyljätyksi tulemiset, vainot. Jumala vie meidät joskus pimeyteen, jossa saatamme jopa tuntea Jumalan hyljänneen meidät. Kaiken tämän tehtävänä on murtaa nisunjyvän kuori, jotta sieltä paljastuisi todellinen, kärsivä, haavoitettu ja lämmin ihminen. Jumala tahtoo murtuneita sydämiä, murhetta hukkuvista sieluista. Särjetty sydän saa aikaan kyyneleitä; nisunjyvä pääsee itämään vain kosteudessa.

Herätys vaatii nisunjyvän kuolemaa – vanhan ihmisemme kuolemaa. Kun se kuolee, nisunjyvä tuottaa paljon hedelmää.


Edellä olevat poiminnat kirjasta Ellei nisunjyvä kuole ovat otoksia kokonaisuudesta eivätkä alkuunkaan tee oikeutusta kirjalle. Kannattaa siis lukea koko kirja! Sitä löytyy kirjastoista sekä käytettynä edullisesti netin divareista.

Lue myös artikkelini Herätys Suomeen.

Read Full Post »