Totuuden ongelma

The Problem of Truth
By Steve Schmutzer, 8.12.2020, suom. SK

Totuudella on aina hintansa.

Sen löytäminen on työlästä. Sen paljastaminen on vaarallista. Totuuden puhuminen on epäsuosittua ja herättää pilkkaa. Totuuden puolustaminen voi johtaa jopa kuolemaan.

Rehellisesti sanoen voisin kertoa neljästä ensimmäisestä noista tilanteista. Toivottavasti onnistun välttämään viidennen.

Ei voida kiertää sitä tosiasiaa, että liittoutuminen totuuden kanssa on vaarallisten seurausten kera marinoitu valinta.

Se on suuri syy, miksi niin monet ihmiset päättävät sen sijaan laimentaa tai kieltää totuuden.

Nämä alkuhuomautukset vaativat kysymyksen, ”Mikä on totuus?”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Roomalainen prefekti Pilatus kysyi sitä noin 2000 vuotta sitten. Hän esitti kysymyksen Jeesukselle, joka seisoi hänen edessään ja oli perustellusti väittänyt olevansa kaiken totuuden lähde (Joh. 18:37-38).

Kuten niin monet tänä päivänä, Pilatus kyseenalaisti totuuden käsitteen. Hän epäili todisteita. Tämän seurauksena hän vähät välitti, mikä on oikein ja mikä väärin. Nämä asiat olivat hänelle niin muuttuvia, että hänen oli helpompaa yhtyä kansan mielipiteeseen.

Pilatuksen politiikan, hänen suhteensa, päätöksensä, tavoitteensa ja vakaumuksensa – kaikki nämä ja muutkin asiat – määritteli sellainen, jota kutsutaan nimellä ”relativismi”. Hänen ideologisesta uskollisuudestaan puuttui todellinen moraalinen kompassi.

Jos jokin tai joku oli hänestä henkilökohtaisesti epämukava, se eliminoitiin. Jos siitä oli hänelle hyötyä, se ylennettiin.

Tarkoitus pyhitti keinot Pilatukselle. Hän teki ja sanoi sitä, minkä toivoi palvelevan henkilökohtaista agendaansa, eikä ollut mitään väliä, jos prosessi oli korruptoitunut. Pilatus osoitti, ettei hänellä ollut moraalisia ehdottomuuksia.

Moraalinen absolutismi on usko siihen, että on olemassa korkeimpia ja kiinteitä normeja, joiden perusteella moraalisia kysymyksiä voidaan arvioida. Tämä tarkoittaa, että tietyt toimet ovat oikeita tai vääriä asiayhteydestään riippumatta.

Vietynä seuraavaan luonnolliseen askeleeseensa se tarkoittaa, että tällaiset toimet ovat luonnostaan moraalisia tai moraalittomia riippumatta niihin osallistuvan yksilön tai kulttuurin uskomuksista, motiiveista ja toiveista.

Lopulta tämä – vuorostaan – viittaa siihen, että moraali on luonnostaan universumin laeissa ja ihmiskunnan luonteessa.

Ja se onkin oikein!

Raamattu sanoo, että syy siihen, että moraali on luontainen tällä tavoin, on, että Jumala loi meidät sellaisiksi, että meillä on omantunto (Room. 2:15; 9: 1). Meidät oli ”ohjelmoitu” alun alkaen tietämään oikea ja väärä.

Vanhoissa sarjakuvissa oli usein pieni paholainen toisella olalla ja pieni enkeli toisella. Omatuntomme todistaa sisäisestä arvojärjestelmästämme, jonka kanssa olemme syntyneet. Oikea ja väärä ovat meillä kaikilla tiedossa ja olemme vastuussa tekemistämme valinnoista.

”… ja totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Joh. 8:32). Se on toinen viittaus siihen, että Jeesus Kristus on kaiken totuuden alkuperä. Se korostaa, että olemme haavoittuvia kylmänkosteille petoksen ja valheiden ketjuille, kun elämämme ei ole oikeassa suhteessa Luojaamme.

Tästä näen todisteita kaikkialla ympärilläni. Näen monia ihmisiä, jotka haluavat mieluummin tilata valheen – se on niin paljon helpompaa. Monet eivät halua etsiä totuutta – se on aivan liian vaikeaa. Monet puolustavat turmelusta – he haluavat, että heidän omat huonot valintansa hyväksytään. Ja monet pilkkaavat selviä tosiasioita – he haluavat uskoa muihin asioihin, jotka totuus on paljastanut petoksiksi.

En ole nähnyt aikaa, jolloin maailmamme olisi taipuvaisempi seuraamaan valheita kuin nyt. Olkoon niin – jokaisella meistä on edelleen velvollisuus etsiä totuutta. Ei ole olemassa mitään ”numeroiden turvallisuutta”, jos massat lopulta johdetaan harhaan jyrkänteen yli.

Omatunto on annettu meille varoitusjärjestelmäksi. Se ilmoittaa, kun eksymme totuudesta. Omatunto auttaa meitä myös tunnistamaan Jumalan iankaikkisen voiman ja jumalallisen luonteen ja se auttaa meitä välttämään tyhmien valintojemme seurauksia (Room. 1:20).

Ajat ovat kiireellisiä. Tässä on totuus.

Totuus on, että Jumala rakastaa sinua enemmän kuin voit kuvitella. Hän ei halua sinun pilaavan elämäsi nyt – ja varsinkaan hän ei halua sinun menettävän sitä koko ikuisuuden ajaksi. Sinun on valittava täällä.

Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, TOTUUS ja elämä” (Joh. 14: 6). Koska Hän on ainoa tie pelastukseen, niin se, mitä päätät tehdä Jeesukselle, on tärkein valinta, mitä koskaan teet.

Hyväksytkö Jeesuksen Vapahtajaksi – vai hylkäätkö Hänet? Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Kun todella tultiin siihen, niin Pilatuksen oli kohdattava totuus Jeesuksesta.

Ja pidätpä siitä tai et – niin on sinunkin!

Read Full Post »

Elämän merellä (osa 2)

On the sea of life (part 2)
By Simon Desjardins 15.10.2019, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Elämän merellä (osa 1).

Edellisessä postissani osoitin, että kun löydämme itsemme keskeltä kovaa myrskyä, meidän täytyy kohdata tuuli urhoollisesti ja mennä kohtisuoraan päin aaltoja. Se on tehtävä tietäen, että ”yli suurten, voimallisten vetten pauhinan, yli meren kuohujen on Herra korkeudessa voimallinen” (Ps. 93:4). Ilman tätä tietoa olemme tuomitut kääntymään ympäri ja ajautumaan evankelikaalisten vätysten virran mukana, aivan kuten israelilaiset tekivät, ennen kuin Daavid tappoi Goljatin.

Laivamme keventäminen

Toinen merenkulun laki, jota tulisi soveltaa suuren myrskyn aikana, on pitää aluksemme mahdollisimman kevyenä. Se ei tarkoita, että laivan pitäisi olla täysin tyhjä, sillä myrskyssä tyhjä alus on yhtä huono kuin täyteen lastattu. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että meidän pitäisi olla valikoivia suhteessa siihen, mitä pidämme aluksella. Kaikki turha paino tulisi heittää yli laidan, jotta meillä olisi mahdollisuus vakauttaa laiva. Apt. 27 luvun kuvaus antaa meille hyvän esimerkin tästä menettelystä.

”Mutta kun rajuilma ankarasti ahdisti meitä, heittivät he seuraavana päivänä lastia mereen, ja kolmantena päivänä he omin käsin viskasivat mereen laivan kaluston” (Apt. 27:18,19).

Tässä jopa laivan varusteet heitettiin mereen. Vain se, mikä oli välttämätöntä heidän selviytymiselleen, pidettiin aluksella. Itse asiassa, jos he olisivat tehneet sen aikaisemmin, laiva olisi voinut säästyä. Ei ihme, että Raamattu kehottaa meitä hylkäämään tällaiset rasitteet.

”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle” (Hepr. 12:1,2).

Se, mitä tulee noudattaa kilpailussa, on sitäkin tärkeämpää myrskyssä. Suurin ongelmamme on siinä, että olemme niin hitaita noudattamaan tätä taivaallista neuvoa, sillä sekulaari yhteiskunta on vaikuttanut arvomaailmaamme ja siinä me olemme juuttuneena tuhansiin turhuuksiin, jotka ovat yhtä hyödyllisiä kuin kompassi pohjoisnavalla. Itse asiassa emme vain pidä kiinni niistä, vaan myös teemme töitä omistaaksemme ne ikään kuin elämämme riippuisi niistä. Niinpä laivamme ruuma täyttyy näistä turhuuksista ja kun myrsky iskee, olemme haluttomia hylkäämään sen, jonka eteen olemme niin kovasti tehneet töitä. Ja niin aluksemme tuskin enää pysyy pinnalla ja kun voimakkaat aallot tulevat, ne löytävät meidät nukahtaneina ja valmistautumattomina kohtaamaan myrskyn.

Hyvän omantunnon tärkeys

Ja sitten on synnin kuollut paino. Sanoa, että maailmassa esiintyvä moraalinen mädännäisyys vuotaa evankelikalismin katon läpi, on todistamista selvästä totuudesta. Sillä se, mikä oli käynnissä Paavalin päivinä, tapahtuu jatkuvasti kiihtyvällä nopeudella.

”…säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet” (1. Tim. 1:19).

Syyllinen sydän on määritelmän mukaan epäilevä sydän, jota voidaan verrata myrskyjä pelkäävään rikkinäiseen laivaan. Sitä vastoin henkilö, jolla on puhtaan omantunnon todistus, voi pysyä tyynenä myrskyn keskellä, sillä hän tietää, että Jumala on hänen kanssaan. Itse asiassa hän iloitsee ahdistuksissa ja hioo purjehdustaitojaan vastustusta kohdatessaan. Sellaiselle aallot tuovat terveen haasteen ja saavat aikaan sisäisen ihmisen kasvun. Tämä ei ole pelkkää hengellistämistä; se on ihmisen elämän todellisuutta keskellä hengenvaarallisia uhkia.

Valmistautumisen tärkeys

Meitä kohtaavat myrskyt voivat ravistella moraalista elämäämme kuten myös mieltämme ja kenties inhimillistä kehoamme, tai jopa perhettämme, mutta kaikissa tapauksissa nämä puhurit täytyy kohdata päättäväisesti ja tyynesti. Yrityksestä välttää niitä tulisi saavuttamaton unelma. Harkitsevainen ihminen ennemminkin odottaa niitä ja valmistautuu pahimpaan samalla luottaen kaikkien aikojen Purjehtijaan. Oikein! Meidän hevosena on oltava valmiina taistelun päivään. Jos olemme, niin Herra samaistuu meihin ja tuo vapautuksen, sillä ikuinen sananlasku pysyy lujana:

”Hevonen on varustettu taistelun päiväksi, mutta voitto on Herran hallussa” (Snl. 21:31).

Kivien välttäminen

Lopuksi haluaisin kiinnittää huomiosi ankkurien tärkeyteen myrskyn vastustamisessa. Apostolien tekojen 27. luvusta löytyvä kertomus antaa jälleen arvokasta valoa:

”Ja kun tuli neljästoista yö meidän ajelehtiessamme Adrianmerellä, tuntui merimiehistä keskiyön aikaan, että lähestyttiin jotakin maata. Ja luodattuaan he huomasivat syvyyden olevan kaksikymmentä syltä ja vähän matkaa kuljettuaan he taas luotasivat ja huomasivat syvyyden viideksitoista syleksi. Ja kun he pelkäsivät meidän viskautuvan karille, laskivat he laivan perästä neljä ankkuria ja odottivat ikävöiden päivän tuloa.” (Apt. 27:27–29)

Tässä laiva lähestyi maata ja merimiesten oli varmistettava, ettei se törmää kiviin. Samaa varovaisuutta on noudatettava, kun purjehditaan elämänmeren myrskyjen läpi, sillä siellä on paljon kivisiä rannikoita, jotka vaarantavat onnistumisemme. Näin ollen meidän on muinaisten merimiesten tavoin varmistettava laivamme rannikkoa lähestyessämme. Heidän laillaan meidän on käytettävä ankkuriamme, eli sitä toivoa, joka yltää läsnäoloon verhon takana:

”Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti” (Hepr. 6:19).

Tässä Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei viittaa pelkästään toiveeseen, vaan tähän varmuuteen, joka on ankkuroitu Jumalan läsnäoloon. Tämä, eikä mikään muu, voi turvata aluksemme rannikkoa lähestyessämme. Yksi on varmaa: ennen kuin matkamme päättyy, niin kaikki, mitä voidaan järkyttää, järkytetään, että ne asiat, joita ei voida järkyttää, pysyisivät. Tässä prosessissa kristillinen toivo antaa meille tarvittavan kärsivällisyyden kestää, kunnes rannikko saavutetaan. Kiirehtiminen kohti rannikkoa olisi, ei vain typerää, vaan myös mitä varmimmin tuhoisaa. Onneksi ankkuri hidastaa meitä ja estää meitä murskautumasta kiviin. Muista, että kaikki myrskyt lopulta päättyvät. Neuvo on yhtä viisas kuin Neuvoja:

”Kestäväisyydellänne te voitatte omaksenne elämän” (Luuk. 21:19).

 

Read Full Post »