Israel’s 70th Anniversary
Dr. David R. Reagan heinä-elokuu 2018, suom. SK

David Ben-Gurion lukee Israelin itsenäisyysjulistusta 14.5.1948 Tel Avivissa
Israel julistautui itsenäiseksi toukokuun 14. päivänä 1948, mutta sitä juhlittiin tänä vuonna (2018) Israelissa huhtikuun 19. päivänä. Se johtuu siitä, päivä heprealaisessa kuukalenterissa on 5. päivä Iyar-kuuta.
Ensimmäisenä uuden valtion tunnusti Yhdysvallat. Presidentti Harry S. Truman antoi tunnustuslausunnon vain 11 minuuttia siitä, kun julistus tuli voimaan. Amerikan tunnustaminen osoittautui yhdeksi avaintekijäksi Israelin selviämiselle.
Mikä sai presidentti Truman’in toimimaan niin nopeasti ja päättäväisesti? Vasta viime vuosina koko tarina on tullut esiin.
Asiaa koskevia Raamatun profetioita
Ensin kuitenkin vähän taustaa. Heprealaisille profeetoille annettiin monia profetioita koskien juutalaisia. Profetoitiin, että heidän tottelemattomuutensa johtaisi heidän maailmanlaajuiseen hajotukseensa kotimaastaan Israelista ja että heitä vainottaisiin, minne ikinä he menisivät (5. Moos. 28:58-67). Herra kuitenkin lupasi, että jäännös säilyisi (Jer. 30:11) ja että eräänä päivänä heidät koottaisiin jälleen epäuskossa kotimaahansa (Jes. 11:10-12), jossa heidän valtionsa perustettaisiin uudelleen (Jes. 66:7-8).
Profetiat hajotuksesta olivat toteutuneet täydellisesti 1900-luvun alkuun mennessä. Kun tuo vuosisata koitti, juutalaiset olivat hajotettuina maailmanlaajuisesti. Ja aivan kuten oli profetoitu, kaikkialla, missä juutalaiset olivat vaellelleet menneet 2000 vuotta, heitä oli vainottu. On kuitenkin ihmeellistä, että he olivat säilyttäneet identiteettinsä toisin kuin mikään toinen hajotettu kansa.
Jumala alkaa toimia

Theodore Herzl
1800-luvun lopulla Jumala nosti visionäärin nimeltä Theodore Herzl. Hän oli Unkarin juutalainen, joka eli Wienissä. Vuonna 1896 hän julkaisi kirjasen, jossa kutsui juutalaisia palaamaan kotimaahansa. Kirjanen herätti juutalaisten mielikuvituksen maailmanlaajuisesti ja johti ensimmäiseen sionistiseen kongressiin, joka pidettiin Baselissa Sveitsissä vuonna 1897. Kun tämä historiallinen kokous oli hajaantunut, Herzl kirjoitti päiväkirjaansa nämä profeetalliset sanat:1
Baselissa minä perustin juutalaisvaltion. Jos sanoisin sen tänä päivänä ääneen, minulle naurettaisiin yleisesti. Viidessä vuodessa kenties, ja varmasti viidessäkymmenessä, kaikki näkevät sen.
Seuraava virstanpylväs oli vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Tuon sodan aikana turkkilaiset asettuivat saksalaisten puolelle. Heidän ottomaaninen valtakuntansa käsitti suurimman osan Lähi-idän maista, mukaan lukien Palestiina, jota he olivat hallinneet 400 vuotta. Kun saksalaiset hävisivät sodan, turkkilaiset hävisivät heidän kanssaan ja heidän valtakuntansa jaettiin liittoutuneiden voittajien kesken. Britannia sai Palestiinan samalla kun Ranskalle annettiin Syyria, Libanon ja osa Irakia.
Marraskuussa 1917 britit antoivat Balfourin julistuksen, jossa he ilmoittivat aikovansa luoda kotimaan juutalaisille Palestiinan alueella. Tuohon aikaan Palestiina käsitti tämän päivä Israelin ja Jordanian alueen kokonaan – pinta-alaltaan 117 000 km2 (ks. kartta)
Mutta muste oli tuskin kuivunut Balfourin julistuksessa, kun britit jo vuonna 1922 päättivät antaa kaksi kolmannesta Palestiinasta arabeille varmistaakseen pääsynsä arabien öljyyn. Se johti siihen, että luotiin palestiinalainen valtio nimeltä Transjordania (ks. kartta).

Vasemmalla Palestiina vuonna 1917, oikealla Palestiina vuonna 1922
Tämä brittien toiminta arabien rauhoittamiseksi jätti pienen maa-alueen luvatulle juutalaisvaltiolle – kooltaan vain 26 000 km2, pienempi kuin Michigan-järvi tai New Jersey’n maakunta.
Kansainliiton mandaatti
Välittömästi sen jälkeen Kansainliitto antoi sen, mitä oli jäljellä Palestiinasta, Britannialle mandaatiksi ja britit alkoivat hallita maata lopullisena päämääränä ohjata se itsehallintoon.
Pian kuitenkin britit havaitsivat olevansa keskellä veristä juutalaisten ja arabien välistä taistelua maasta. Kun taistelu voimistui ja yhä enemmän brittisotilaita kuoli, britit alkoivat painostaa hallitusta etsimään keinoa verilöylystä vapautumiseksi. Paine kasvoi loppuvuodesta 1946, kun Winston Churchill, Labor-puolueen hallitusta vastustavan opposition johtaja, alkoi julkisesti vaatia mandaatin lopettamista. Hän julisti: ”Ellemme voi täyttää lupauksiamme sionisteille, meidän pitäisi viipymättä asettaa Palestiinan mandaattimme YK:n jalkojen juureen ja antaa heille asianmukainen perustelu lähestyvästä lähdöstämme maasta.”2

Clement Attlee
Clement Attlee (Englannin pääministeri 1945–1951) antoi vastahakoisesti periksi kasvavalle paineelle. Helmikuun 18. päivänä 1947 Attlee’n tiedottaja ilmoitti: ”Hänen majesteettinsa hallituksella ei itsessään ole valtaa mandaatin perusteella antaa maata arabeille eikä juutalaisille, eikä edes jakaa sitä heidän kesken. … Olemme siksi tulleet siihen tulokseen, että ainoa mahdollisuus meille on alistaa ongelma YK:n päätettäväksi.”3
Tämä brittihallituksen toimi oli mitä todennäköisimmin temppu yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi, sillä kukaan hallituksessa ei uskonut, että YK:sta löytyisi riittävästi ääniä mandaatin lopettamiseksi. Venäläiset ja heidän liittolaisensa olivat tukevasti arabien puolella ja heidän blokkinsa yhdessä arabivaltioiden kanssa edustivat riittävää äänten määrää estämään brittien vetäytyminen, mikä voisi johtaa maan jakamiseen, jonka arabit halusivat kokonaan itselleen.
Brittien ilmoitus johti YK:n yleiskokouksen erityisistunnon koolle kutsumiseen käsittelemään jotakin sellaista, jolle oli annettu nimi ”Palestiinan kysymys”. Istunto pidettiin Flushing Meadows’issa, New York’issa huhtikuun 28. päivästä toukokuun 15. päivään vuonna 1947.
Tästä erityisistunnosta oli kaksi merkittävää seurausta. Ensiksikin yleiskokous päätti perustaa 11-jäsenisen tutkintakomitean nimeltä Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinan erityisvaliokunta (United Nations Special Committee on Palestine = UNSCOP). Sen tarkoitus oli tutkia Palestiinan ongelmaa ja ehdottaa ratkaisua.4

Andrei Gromyko
Toinen seuraus oli diplomaattinen pommi yllätysilmoituksen muodossa Neuvostoliiton lähettiläs Andrei Gromyko’lta. Hän hyökkäsi sellaista vastaan, jota kutsui ”Palestiinan mandaattisysteemin konkurssiksi” ja sitten jatkoi suositellen ”juutalaisten pyrkimyksiä perustaa oma valtionsa.”5
Miksi venäläiset tekivät tämän täyskäännökseen, on edelleen mysteeri tänä päivänä. Todennäköisimmin heitä motivoi halu pakottaa britit vetäytymään Lähi-idästä, uskoen, että paljon lukuisammat arabit voisivat täyttää seurauksena olevan poliittisen tyhjiön ja lopputulos olisi heikko neuvostoliittolaisista riippuvainen arabivaltio. Mikä syy sitten olikaan, niin venäläisten siirto oli hankala yllätys briteille. Yhtäkkiä he kohtasivat todellisuuden, että prosessi oli mennyt liian pitkälle heidän jarruttaa sitä.
YK:n ratkaisu
Elokuun lopulla UNSCOP:in raportti julkaistiin. Komitea päätti yksimielisesti suositella mandaatin lopettamista mahdollisimman pian. Enemmistö (7–3, yhden pidättyessä) suositteli Palestiinan jakamista arabi- ja juutalaisvaltioiksi. Vähemmistö vaati arabien ja juutalaisten piirikuntien federaatiota.6 Juutalaiset hyväksyivät raportin vastahakoisesti. Arabit hylkäsivät sen kiihkeästi ja uhkasivat sodalla, jos YK hyväksyisi jakosuunnitelman.
UNSCOP:in ehdotuksen mukaan arabivaltio käsittäisi kolme aluetta: Gazan kaista, Juudean keskusylänkö ja Samaria sekä Länsi-Galilea. Nämä alueet olivat kietoutuneet kuin käärme Israelille annettuihin alueisiin: Itä-Galilea, rannikkotasanko ja Negevin autiomaa. Arabivaltio käsittäisi 12 000 km2 ja 10 000 juutalaista. Juutalaisvaltio käsittäisi 14 000 km2, 538 000 juutalaista ja 397 000 arabia. Jerusalem ja Betlehem tuli kansainvälistää. Näissä kaupungeissa oli yhteensä 100 000 juutalaista ja saman verran arabeja.7
Marraskuun 29. päivänä 1947 YK päätti hyväksyä UNSCOP:in suosituksen jakaa Palestiina ja luoda sekä juutalainen että arabivaltio. Päätöksen puolesta äänesti kaikkiaan 33 valtiota mukaan lukien Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. 13 valtiota äänesti vastaan mukaan lukien kaikki 11 muslimivaltiota. 10 valtiota pidättyi mukaan lukien Englanti. Päätös vaati kaksi kolmasosaa äänestäneiden äänistä, joten ääniä oli enemmän kuin tarvittiin. Ratkaisevaksi ryhmäksi osoittautui latinalaisen Amerikan valtiot. Ne kaikki Kuubaa lukuun ottamatta äänestivät päätöksen puolesta.8
Juutalaiset kaikkialla maailmassa riemuitsivat, mutta juutalaiset johtajat tiesivät, että taistelu ei ollut ohi. Arabien kalistellessa sapeleitaan juutalaiset käynnistivät massiivisen suhdetoimintakampanjan, joka oli tähdätty pitämään Yhdysvallat sitoutuneena jakosuunnitelmaan.

Sanomalehden ”The Palestine Post” otsikoita 14.5.1948
Reaktio YK:n äänestykseen
Joulukuussa 1947 Valkoinen Talo sai yli 100 000 kirjettä ja sähkösanomaa koskien Palestiinaa.9
Keskellä pahenevaa ja ristiriitaista painostusta presidentti Truman kirjoitti yhdelle avustajistaan: ”Toivon todella, että Jumala Kaikkivaltias antaisi Israelin lapsille Jesajan, kristityille pyhän Paavalin ja Ismaelin pojille vilkaisun kultaiseen sääntöön.”10
Joulukuun 3. päivänä britit ilmoittivat lopettavansa Kansainliiton mandaatin Palestiinaan toukokuun 15. päivänä 1948. Tuona samana päivänä arabit ilmoittivat, että ”puolustaisivat oikeuksiaan”.11
Brittien ilmoitus ja arabien vihamielinen reaktio siihen sai Yhdysvallat uudelleenarvioimaan kantaansa jakosuunnitelmaan. Vauhti, jolla prosessi eteni, näytti pelästyttävän ulko- ja puolustusministeriöt.
James Forrestal, puolustusministeri, yhdessä armeijan päälliköiden (Joint Chiefs of Staff) kanssa muistutti presidenttiä Saudi-Arabialaisen öljyn kriittisestä tarpeesta. Presidentti vastasi sanoen ”käsittelevänsä tilannetta oikeudenmukaisuuden eikä öljyn valossa”.12 Forrestal sanoi presidentille myös, että hänen mielestään ”arabit työntäisivät juutalaiset mereen”.13
Painostus ulkoministeriöstä oli vieläkin voimakkaampi, koska sen uraansa ajattelevat byrokraatit olivat kaikki arabien puolella. He alkoivat kehittää vaihtoehtoa jakosuunnitelmalle. Heidän ideansa oli korvata Kansainliiton mandaatti YK:n huoltohallinnolla (trusteeship).14 Kun uusivuosi 1948 saapui, niin Valkoisen Talon ja ulkoministeriön ”raitahousupoikien”, kuten presidentti Truman heitä kutsui, välille nousi äärimmäinen jännite.15
Presidentin halveksunta ulkoministeriötä kohtaan ei koskenut hänen ulkomisteriään, kenraali George C. Marshall’ia, vaikka Marshall oli juutalaisvaltion perustamisen vahvin vastustaja. Truman ihaili suuresti Marshall’ia ja Marshall’illa oli korkeimman asteen julkinen kunnioitus Truman’in hallinnossa. Ulkoministerin ”Marshall-suunnitelma” Euroopan jälleenrakentamiseksi oli vanginnut yleisön mielikuvituksen ja sitä oli tervehditty hengenpelastajana kaikkialla Euroopassa. Marshall’in erinomainen johtajuus johti siihen, että hänet valittiin Time-lehden ”vuoden Mieheksi” vuodelle 1947. Palestiinaan Marshall suositteli ”yhtenäistä valtiota YK:n huoltohallinnon alaisuudessa”.16
Truman’in hallinnossa oli vain kaksi miestä, jotka vahvasti kannattivat jakosuunnitelmaa ja molemmat olivat presidentin neuvonantajia – David Niles ja Clark Clifford. Clifford oli Truman’in Valkoisen Talon neuvonantaja ja uskottu ystävä. Niles, joka oli juutalainen, oli toinen vain kahdesta Roosevelt’in avustajasta, jotka Truman säilytti tullessaan presidentiksi. Hän oli presidentin neuvonantaja koskien vähemmistökysymyksiä ja virkanimityksiä.
Juutalaisena Niles tunsi luonnollista sympatiaa Holokaustista selvinneiden juutalaisten kauhean ahdingon vuoksi. Clifford taas perusti tukensa Israelille siihen, mitä luki muinaisesta historiasta ja Raamatusta. Hän uskoi lujasti, että juutalaisilla oli oikeus kotimaahansa.17 Niles piti tärkeät sionistijohtajat tietoisina siitä, mitä tapahtui Washingtonissa ja Valkoisessa Talossa. Clifford palveli rohkaisten presidenttiä pitämään kiinni sitoutumisestaan juutalaisvaltioon.
Kun sionistijohtajat saivat tietää voimakkaasta vastustuksesta Truman’in hallinnon sisällä juutalaisvaltion perustamiselle, he päättivät lähettää johtavan valtiomiehensä ja tiedottajansa Washingtoniin neuvottelemaan presidentti Truman’in kanssa, Hän oli Chaim Weizmann (1874–1952).18
Kaksi ratkaisevaa juutalaista ääntä

Dr. Chaim Weizmann
Dr. Weizmann oli Venäjän juutalainen, joka oli muuttanut Englantiin, jossa hänestä oli tullut kemian professori. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän suuresti auttoi brittejä, kun kehitti synteettisen asetonin muodon, joka oli välttämätön savuttoman ruudin (cordite) valmistuksessa. Jotkut historioitsijat ovat ehdottaneet, että tämä panostus brittien sotaponnistuksiin oli se, mikä aiheutti Balfour’in julistuksen. Weizmann palveli kahdesti maailman sionistijärjestön presidenttinä (1920–1931 ja 1935–1946).
Valtavasta arvovallastaan huolimatta, kun Weizmann saapui Washingtoniin maaliskuussa 1948, niin presidentti Truman kieltäytyi tapaamasta häntä. Se johtui siitä, että presidentti oli ärtynyt kaikesta juutalaisten painostuksesta, joka kohdistui Valkoiseen Taloon, erityisesti joidenkin amerikkalaisten rabbien taholta, jotka olivat olleet hyvin tahdittomia. Sitä paitsi presidentti oli jo tavannut Weizmann’in edellisessä marraskuussa ja tuon tapaamisen aikana presidentti oli vakuuttanut hänelle tukeaan juutalaisvaltiolle.19
Tällä kriittisellä hetkellä presidentti Truman’in sydänystävä ja entinen liikekumppani Eddie Jacobson päätti puuttua asiaan. Nämä kaksi olivat olleet kumppaneita vaatetusbisneksessä Kansas City’ssä vuodesta 1919 vuoteen 1922. Muistelmissaan Truman kirjoitti, että hänellä ei koskaan ole ollut ”todellisempaa ystävää”.20

Eddie Jacobson ja Harry Truman
Jacobson oli juutalainen. Hän ei ollut sionisti, mutta hänellä oli suuri myötätunto juutalaisten kärsimyksille. Saadessaan tietää, että Truman kieltäytyi tapaamasta Weizmann’ia, hän matkusti Washingtoniin kehottaakseen vanhaa liikekumppaniaan muuttamaan mielensä. Truman oli vaikutettu: ”Kaikkina Washingtonin vuosinani hän ei koskaan ollut pyytänyt minulta mitään itselleen.”21
Vastauksena Jacobson’in palavaan henkilökohtaiseen vetoomukseen presidentti Truman suostui tapaamaan Dr. Weizmann’in epävirallisesti maaliskuun 18. päivänä. He puhuivat melkein tunnin ja jälleen kerran presidentti vakuutti Weizmann’ille tukeaan juutalaisvaltiolle.22
Lopullinen yhteenotto
Jakosuunnitelman vastustajat hallinnossa olivat kuitenkin päättäneet muuttaa presidentin mielen. Heidän rynnäkkönsä tapahtui toukokuun 12. päivänä, kun ulkoministeri Marshall ja useat hänen avustajistaan menivät Valkoiseen Taloon tapaamaan presidenttiä. Heidän yllätyksekseen Truman’illa oli paikalla useita avustajiaan, mukaan lukien David Niles ja Clark Clifford.
Kokous alkoi esityksellä, jonka piti yksi ministeri Marshall’in avustajista, Robert Lovett. Hän esitti ulkoministeriön kannan YK:n huoltohallinnon puolesta.
Presidentti kutsui sitten Clark Clifford’ia lukemaan valmistelemansa paperin. Tuossa paperissa Clifford perusteli, että Israelin valtion tunnustaminen olisi ”ihmisyyden teko” vastauksena Holokaustiin. Hän lainasi Balfour’in julistuksen lupausta ja lainasi jakeita 5. Mooseksenkirjasta todistamaan juutalaisten vaatimuksen maahan oikeaksi.23

Robert Lovett (vas.) ja Clark Clifford (oik.)
Marshall suuttui. Hän katsoi Clifford’in olevan vain poliittinen agentti ja uskoi hänen perustelujensa olevan poliittisesti motivoituneita, tarkoitettuja takaamaan presidentille juutalaisten äänet tulevissa vaaleissa. Lopulta Marshall kiihtyi niin, että keskeytti Clifford’in ja sanoi: ”Tämä on vain suoraa politiikkaa. En edes ymmärrä, miksi Clifford on täällä!” Truman vastasi pehmeästi: ”Kenraali, hän on täällä, koska minä pyysin hänet tänne.”
Clifford jatkoi. Hänen lopetettuaan Lovett puhui uudelleen kiistäen. Hän väitti, että juutalaisvaltion tunnustaminen olisi tuhoisaa Amerikan arvovallalle YK:ssa, koska se näyttäisi vain ”läpinäkyvältä yritykseltä” saada juutalaisten äänet tulevissa presidentin vaaleissa marraskuussa.
Tässä vaiheessa Marshall puhui uudelleen. Katsoen suoraan Truman’iin hän sanoi, että jos presidentti noudattaa Clifford’in neuvoa, niin hän äänestäisi presidenttiä vastaan vaaleissa!
Se oli uskomaton nuhteleminen presidenttiä vastaan todistajien edessä. Huone meni hiljaiseksi. Kaikki istuivat shokissa. Myöhemmin Clifford sanoi sitä ”kauheaksi täydelliseksi hiljaisuudeksi”. Truman ei osoittanut mitään merkkiä tunteesta. Lopulta hän sanoi luulevansa, että jokaiselle olisi parasta nukkua asian päälle.”24
Lopullinen päätös
Kaksi päivää myöhemmin perjantaina toukokuun 14. päivänä, joka oli itsenäisyysjulistuksen päivä, ulkoministeri soitti presidentille ja kertoi hänelle, että vaikka ei voinut henkilökohtaisesti tukea tunnustusta, hän ei kuitenkaan vastustaisi sitä julkisesti.25
Julistuksen oli määrä tulla voimaan klo 18.00 Washingtonin aikaa. Yksitoista minuuttia voimaantuloajan jälkeen yksi presidentin avustajista, Charlie Ross, ilmoitti, että Yhdysvallat antaa tosiasiallisen tunnustuksen uudelle Israelin valtiolle. Siten Yhdysvalloista tuli ensimmäinen Israelin tunnustanut valtio.

Yhdysvaltain delegaatio YK:ssa oli ällistynyt. Marshall lähetti YK-asioiden päällikkönsä, Dean Acheson’in, lentokoneella New York’iin estämään koko delegaatiota eroamasta. Monet ulkoministeriössä kehottivat Marshall’ia eroamaan, mutta hän kieltäytyi. Hän sanoi, että presidentillä oli perustuslaillinen oikeus tehdä tuo päätös. Hän kuitenkin kieltäytyi enää koskaan puhumasta Clark Clifford’ille.26
Seuraukset
Toukokuun 15. päivänä brittien suurlähettiläs (High Commissioner) Palestiinassa sanoi jäähyväiset ja lähti Jerusalemista. Toukokuun 16. päivänä Israelin väliaikainen hallitus kokoontui ja valitsi Dr. Chaim Weizmann’in palvelemaan Israelin ensimmäisenä presidenttinä.
Samaan aikaan untuvikko juutalaisvaltio oli joutunut viiden arabiarmeijan, jotka olivat päättäneet tuhota valtion sen syntyessä, välittömän hyökkäyksen kohteeksi. Hyökäten kolmelta puolelta nämä armeijat tulivat Egyptistä, Transjordaniasta, Irakista, Syyriasta ja Libanonista.
Tämä hyökkäys toteutti Jesajan antaman vertauskuvallisen profetian, joka sanoo, että tuleva juutalaisvaltio syntyy yhdessä päivässä ja että synnytyskivut tulevat synnytyksen jälkeen (Jes. 66:7-8). Ja ne tulivat ja ovat jatkuneet tähän päivään Israelin kokiessa sodan toisensa jälkeen voidakseen jäädä eloon.
Toukokuussa 1951, David Ben-Gurion, Israelin pääministeri, vieraili presidentin luona Valkoisessa Talossa kiittämässä häntä tuesta. Hänen viimeinen tapaamisensa presidentin kanssa tapahtui vuonna 1952 hotellissa New York’issa. Vuosia myöhemmin antamassaan haastattelussa hän sanoi:27
Sanoin hänelle [Truman], että ulkomaalaisena en voinut päättää, mikä hänen paikkansa olisi Yhdysvaltain historiassa, mutta hänen avuliaisuutensa meille, hänen jatkuva myötätuntonsa meidän tavoitteillemme Israelissa, hänen rohkea päätöksensä tunnustaa uusi valtiomme niin nopeasti ja hänen vankka tukensa siitä lähtien ovat antaneet hänelle kuolemattoman paikan juutalaisessa historiassa. Kun sanoin sen, kyyneleet äkkiä tulivat hänen silmiinsä ja hänen silmänsä olivat edelleen märät hänen hyvästellessään minua… Vähän myöhemmin… kirjeenvaihtaja tuli luokseni ja kysyi: ”Miksi presidentti Truman kyynelehti hyvästellessään teidät?”

Presidentti Truman David Ben-Gurion’in kanssa Valkoisessa Talossa toukokuussa 1951. Taustalla Abba Eban, Israelin YK-lähettiläs.
Loppumietteitä
Oliko ulkoministeri Marshall oikeassa arviossaan presidentti Truman’iin motivaatioista? Vaikuttiko politiikka presidentin Palestiinaa koskevaan päätökseen?
Päältä katsoen tämä olisi helppo uskoa. Olihan New York’in valtiossa enemmän juutalaisia kuin Israelissa ja presidentillä näytti olevan edessään olemattomat voiton mahdollisuudet. Hänen suosionsa oli alhainen ja puolueensa jakautunut kolmella tavalla.
Etelä-Carolina’n senaattori Strom Thurmond oli vetäytymässä Dixiecrat-puolueen ehdokkaaksi, liike, joka uhkasi viedä etelävaltiot pois presidentiltä. Lisäksi Roosevelt’in entinen maatalousministeri ja varapresidentti Henry Wallace oli päättänyt pyrkiä presidentiksi Edistyspuoleen ehdokkaana. Tämä liike uhkasi houkutella demokraattien liberaalin siiven.
Historian kirjat kuitenkin näyttävät osoittavan, että Truman’in päätöksellä oli syvät juuret hänen henkilökohtaisissa arvoissaan ja kristillisessä uskossaan. Koko elämänsä ajan hän luki ahnaasti. Hän aina sanoi lukeneensa Raamatun läpi kahdesti, ennen kuin edes oli aloittanut käydä koulua! Hän osasi juutalaisten historian ulkoa ja ymmärsi heidän raamatullisen vaatimuksensa maahan.28
Hänen sydämensä paljastui huhtikuussa 1943, kun hän palveli kongressissa senaattorina Missouri’sta. Hän lensi Chicagoon puhumaan Chicagon stadionilla pidettävässä valtavassa kokouksessa, jossa kehotettiin auttamaan Euroopan tuomittuja juutalaisia. Sellaisesta esiintymisestä ei ollut saatavissa mitään poliittista voittoa, mutta Truman meni silti ja puhui suurella intohimolla.
Hän viittasi Hitleriin ”hulluna miehenä” ja rohkeasti arvosteli presidentti Roosevelt’ia, ettei tämä tehnyt riittävästi auttaakseen juutalaisia. Viitaten Roosevelt’in ”Neljän Vapauden” puheeseen Truman huomioi:29
Pelkkä puhuminen Neljästä Vapaudesta ei riitä. Nyt on toiminnan aika. Kukaan ei voi enää epäillä natsipetojen hirveitä aikeita. Tiedämme, että he suunnittelevat systemaattista teurastusta, ei vain juutalaisten, vaan koskien valtavaa määrää muita viattomia ihmisiä.
Yliluonnollinen valmistelu
Sananl. 21:1 sanoo, että hallitsijoiden sydämet ovat ”Herran kädessä kuin vesiojat”. Kohta jatkuu todeten, että Jumala voi taivuttaa ne ”kunne tahtoo”.
Tarina Harry Truman’in päätöksestä tukea juutalaisvaltion perustamista ja antaa sille välitön tunnustus, on tarina siitä, kuinka Jumala valmistaa ihmisen tekemään historiallisen päätöksen, joka toteuttaa Raamatun profetian.
Ensiksikin Truman oli hyvin perehtynyt Raamattuun ja tutustunut juutalaisten historiaan. Sitten juutalaisesta miehestä, jonka hän tapasi armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana, tuli hänen paras ystävänsä ja liikekumppaninsa. Juutalaisten kärsimys Holokaustin aikana teki häneen syvän vaikutuksen ja kun tuli aika tehdä tämä kohtalokas päätös koskien Palestiinaa, niin kaksi hänen läheisintä neuvonantajaansa olivat Israelin vakaita tukijoita.
Herra jopa kosketti Israelin suurimman vastustajan, ulkoministeri Marshall’in, sydäntä hallinnossa – ja viime hetkellä hän suostui presidentin toimintalinjaan.
Kuinka Eddie Jacobson’in rooli voidaan selittää muuten, kuin yliluonnollisesti? Hän oli yksinkertainen kaupan myyjä, jonka Jumala sijoitti Truman’in elämän keskelle valmiina toimimaan juuri oikealla hetkellä.
Raamattu sanoo, että Jumala antoi lupauksen Aabrahamille siunata ne, jotka siunaavat juutalaisia ja kirota ne, jotka kiroavat heitä (1. Moos. 12:3). Jumala on ollut uskollinen lupaukselleen kautta historian.
Toukokuussa 1948 presidentti Harry S. Truman siunasi juutalaisia suuresti. Marraskuussa Jumala palautti siunauksen hänelle, kun hän voitti vaalit yhdessä Yhdysvaltain historian hämmästyttävimmistä vaalivoitoista.

Chicago Tribune oli niin varma Truman’in tappiosta vuonna 1948, että painoi otsikon siitä, ennen kuin äänet oli laskettu!
Viitteet
- Marvin Lowenthal, editor and translator, The Diaries of Theodor Herzl(London: Smith Peter, 1958) p. 220.
- Connor Cruise O’Brien, The Siege: The Saga of Israel and Zionism(New York: Simon and Schuster, 1986), p. 272.
- O’Brien, p. 272.
- Howard M. Sachar, A History of Israel: From the Rise of Zionism to Our Time(New York: Alfred A. Knopf, 1976), p. 284.
- O’Brien, p. 274.
- Sachar, pp. 284-285. See also O’Brien, p. 277.
- Sachar, p. 292.
- Ibid., p. 294.
- David McCullough, Truman(New York: Simon & Schuster, 1992), p. 598.
- Harry S. Truman, Memoirs by Harry S. Truman: Years of Trial and Hope, Volume 2 (Garden City, NY: Doubleday & Co., 1956), p. 157.
- Truman, p. 159.
- McCullough, p. 597.
- Ibid., p. 602.
- Ibid., p. 601.
- Ibid., p. 611.
- Sachar, p. 290.
- Bernard Weisberger, interview with Clark Clifford, American Heritagemagazine, December 28, 1976.
- The Jewish Visual Library, “Chaim Weizmann,” http://www.jewishvirtual library.org/jsource/biography/weizmann.html, accessed January 3, 2008.
- Truman. pp. 157-158.
- Ibid., p. 160.
- Ibid.
- McCullough, p. 608.
- McCullough, pp. 614-615.
- Ibid., p. 616.
- Ibid,. pp. 617-618.
- Ibid., p. 620.
- Sachar, p. 312.
- Miller, pp. 52, 230-231.
- McCullough, p. 286.
Read Full Post »