Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘siunaus’

By Aviel Schneider, Israel Today maaliskuu 2018, suom. SK

Sana ”siunaus” (engl. blessing) on avainsana Raamatussa. Substantiivi ”siunaus” heprealaisen Raamatun tekstissä on bracha ja se, jota siunataan, on baruch. Baruch ja bracha on johdettu juuresta bet-resh-kaf, joka tarkoittaa ”polvi”. Polvistuminen ja kumartuminen ovat kunnioituksen merkkejä. Näin ollen sana polvi löytyy heprean sanasta siunaus.Minun edessäni pitää kaikkien polvien notkistuman, minulle jokaisen kielen valansa vannoman” (Jes. 45:23). Polvistuminen ylempänsä edessä, olkoonpa kysymyksessä kuningas tai maailmankaikkeuden Luoja, on merkki nöyrtymisestä. Polvistuminen on uskonnollisen ja hurskaan kunnioituksen ilmaus. Käytäntö polvistua rukoiltaessa löytyy monista uskonnoista. Tulkaa, kumartukaamme ja polvistukaamme, polvillemme langetkaamme Herran, meidän Luojamme, eteen” (Ps. 95:6). Näin ollen heprean kielessä polvistuminen ja siunaaminen ovat hengellisesti kytketyt yhteen.

”Katso, minä asetan tänä päivänä teidän eteenne siunauksen ja kirouksen” (5. Moos. 11:26). ”Hän saa siunauksen Herralta ja vanhurskauden pelastuksensa Jumalalta” (Ps. 24:5). ”…ja minä teen siunatuiksi heidät ja kaiken, mitä minun kukkulani ympärillä on ja vuodatan sateen ajallansa – ne ovat siunauksen sateita” (Hes. 34:26). Kun lukee heprealaisen Raamatun tekstissä sanan siunaus, niin myös automaattisesti tulee luetuksi sana polvi, ilmaisun kielitieteellinen muoto ja jumalasuhteemme vahvistus.

Näin ollen heprean sanasta baruch, siunattu, tulee attribuutti, joka kuvailee Jumalaa kaiken siunauksen lähteenä. Jokainen, joka lausuu siunauksen, ilmaisee ihmetystä ja hämmästystä siitä, kuinka siunattuja Jumalan teot ovat meitä kohtaan ihmisinä. Yhtenä ensimmäisistä lupauksistaan Jumala sanoo Aabrahamille: ”Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä” (1. Moos. 12:3). Siunaukset ja kiroukset eivät ole pelkästään toiveiden ja halujen ilmauksia; niiden tarkoitus on saada aikaan juuri se asia, jonka lupaavat. Tulos ei kuitenkaan tapahdu kuin taikaloitsulla. Se riippuu Jumalasta.

Raamatussa on kolme polkua siunaamisia varten: Jumala siunaa meitä ihmisinä, me siunaamme toisiamme ja me siunaamme Jumalaa. Heprealaisen käsityksen mukaan ei vain Jumala siunaa ihmistä, vaan myös me ihmiskuntana siunaamme Jumalaa, kuten Psalmit selvästi ilmaisevat: Thus will I bless thee (niin minä siunaan sinua) while I live: I will lift up my hands in thy name.(Ps. 63:4, KJV). [Suom. huom.: KR38: Niin minä kiitän sinua elinaikani, nostan käteni sinun nimeesi. Suomessa ei osata kääntää Raamattua. Jokseenkin kaikki englantilaiset käännökset kääntävät kuten KJV. Tulee mieleen myös Job 2:9: Ja hänen emäntänsä sanoi hänelle: Vieläkös pysyt vakuudessas? siunaa Jumalaa ja kuole, Biblia 1776.]

Siunaus vahvistaa sen, mitä usko odottaa Jumalalta. Täysin järjenvastainen luottamus on ominaista Jobille, joka kärsimyksessäänkin kieltäytyy kiroamasta Jumalaa, vaan jatkaa Hänen siunaamistaan: ”Herra antoi ja Herra otti; kiitetty (KJV: blessed, siunattu) olkoon Herran nimi” (Job 1:21). Heprealainen Raamatun teksti käyttää samaa sanaa bracha molemmissa jakeissa, joiden mukaan ihmiset siunaavat Jumalaa. Raamatun käännöksissä tietyissä kohdissa sana bracha on joskus käännetty sanoilla ”kiitetty”, ”ylistetty”, ”kunnioitettu” (glorified).

Read Full Post »

All Is Bright
By Holly Spate, 9.12.2018, suom. SK

Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka (Sananl. 4:18).

Muista tämän menneen vuoden siunaukset, huolenpito ja varjelukset, Muista onnen hetket ja kasvu, joka tuli murheen hetkien kautta. Muista laaksojen taistelut ja vuorenhuippujen henkeäsalpaavat hetket. Muista uusien alkujen ja uuden armon ihmeet ja siunaukset. Muista muutokset, jotka tulivat opittujen läksyjen kautta, kauneus, joka versoi särkyneisyydestä ja kunnia, joka saatiin nöyryydestä.

Muista se päivä, kun asetit luottamuksesi Kristukseen – päivä, jolloin päätit hyväksyä pelastuksen lahjan, jota Hän tarjoaa vapaasti kaikille, jotka huutavat avuksi Hänen suurta nimeään. Päivä, jolloin käännyit pois itsestäsi ja käännyit Hänen puoleensa. Tuona päivänä Hän mursi sinun kahleesi, antoi anteeksi syntisi ja otti sinua kädestä. Hänen uhrinsa pesi sinut uudelleen – valkeaksi kuin satava lumi, puhdistaen sinut ikuisesti. Hänen horjumaton uskollisuutensa kääri sinut Hänen kauniin, ehdottoman rakkautensa lämpöön ja jatkuvasti pitää kiinni sinusta tiukasti, joka askeleella, joka päivä, joka hetki – kaikki sinulle.

Tunnista asemasi Kristuksessa ja kaikki, mitä siitä seuraa, sekä tässä elämässä että koko iankaikkisuudessa. Muista, mitä elämä oli ilman Häntä ja iloitse, koska sinun ei milloinkaan enää tarvitse olla ilman Häntä.

Vapahtajan ansiosta sinua on siunattu määrättömästi. Sinulla on ikuinen toivo. Pimeimmätkin päiväsi valkenevat Hänen läsnäolonsa valossa. Jumala lähetti ainokaisen Poikansa, jotta sinulla voisi olla elämä, rauha, ilo, armo ja toivo. Hän astui ulos taivaasta suunnittelemaansa luomakuntaan tuomaan itsensä lahjaksi ja kaikki johtuen Hänen ehdottomasta ja täydellisestä rakkaudestaan sinuun.

Seimen lapsi tuli, että kaikki sinun päiväsi olisivat kirkkaita.

Joten kun jatkat taas uuteen juhla-aikaan täynnä touhua ja tohinaa, jota tämä aika vuodesta voi tuoda, niin pysähdy hetkeksi mietiskelemään ja hengittämään syvään. Etsi hiljainen mukava paikka vain pysähtyä, seisoa hiljaa ja keskittyä. Varaa aikaa pohtimiseen, kiittämiseen ja muistelemiseen. Vietä aikaa Hänen läsnäolossaan ja ylistä Häntä siitä suurimmasta lahjasta, joka tuli käärittynä rakkauteen yli 2000 vuotta sitten. Lahjasta, joka maksettiin kokonaan sinun puolestasi.

Ja kun muistelet ja juhlit juhlan todellista merkitystä, niin pidä kiinni siitä totuudesta, että Kristuksen kanssa kaikki on kirkasta.

Hänen kanssaan kaikki on aina oleva kirkasta.

Iloista KRISTUS-keskeistä Joulua (Merry CHRISTmas)!

hspate@verizon.net

Read Full Post »

Israel’s 70th Anniversary
Dr. David R. Reagan heinä-elokuu 2018, suom. SK

David Ben-Gurion lukee Israelin itsenäisyysjulistusta 14.5.1948 Tel Avivissa

Israel julistautui itsenäiseksi toukokuun 14. päivänä 1948, mutta sitä juhlittiin tänä vuonna (2018) Israelissa huhtikuun 19. päivänä. Se johtuu siitä, päivä heprealaisessa kuukalenterissa on 5. päivä Iyar-kuuta.

Ensimmäisenä uuden valtion tunnusti Yhdysvallat. Presidentti Harry S. Truman antoi tunnustuslausunnon vain 11 minuuttia siitä, kun julistus tuli voimaan. Amerikan tunnustaminen osoittautui yhdeksi avaintekijäksi Israelin selviämiselle.

Mikä sai presidentti Truman’in toimimaan niin nopeasti ja päättäväisesti? Vasta viime vuosina koko tarina on tullut esiin.

Asiaa koskevia Raamatun profetioita

Ensin kuitenkin vähän taustaa. Heprealaisille profeetoille annettiin monia profetioita koskien juutalaisia. Profetoitiin, että heidän tottelemattomuutensa johtaisi heidän maailmanlaajuiseen hajotukseensa kotimaastaan Israelista ja että heitä vainottaisiin, minne ikinä he menisivät (5. Moos. 28:58-67). Herra kuitenkin lupasi, että jäännös säilyisi (Jer. 30:11) ja että eräänä päivänä heidät koottaisiin jälleen epäuskossa kotimaahansa (Jes. 11:10-12), jossa heidän valtionsa perustettaisiin uudelleen (Jes. 66:7-8).

Profetiat hajotuksesta olivat toteutuneet täydellisesti 1900-luvun alkuun mennessä. Kun tuo vuosisata koitti, juutalaiset olivat hajotettuina maailmanlaajuisesti. Ja aivan kuten oli profetoitu, kaikkialla, missä juutalaiset olivat vaellelleet menneet 2000 vuotta, heitä oli vainottu. On kuitenkin ihmeellistä, että he olivat säilyttäneet identiteettinsä toisin kuin mikään toinen hajotettu kansa.

Jumala alkaa toimia

Theodore Herzl

1800-luvun lopulla Jumala nosti visionäärin nimeltä Theodore Herzl. Hän oli Unkarin juutalainen, joka eli Wienissä. Vuonna 1896 hän julkaisi kirjasen, jossa kutsui juutalaisia palaamaan kotimaahansa. Kirjanen herätti juutalaisten mielikuvituksen maailmanlaajuisesti ja johti ensimmäiseen sionistiseen kongressiin, joka pidettiin Baselissa Sveitsissä vuonna 1897. Kun tämä historiallinen kokous oli hajaantunut, Herzl kirjoitti päiväkirjaansa nämä profeetalliset sanat:1

Baselissa minä perustin juutalaisvaltion. Jos sanoisin sen tänä päivänä ääneen, minulle naurettaisiin yleisesti. Viidessä vuodessa kenties, ja varmasti viidessäkymmenessä, kaikki näkevät sen.

Seuraava virstanpylväs oli vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Tuon sodan aikana turkkilaiset asettuivat saksalaisten puolelle. Heidän ottomaaninen valtakuntansa käsitti suurimman osan Lähi-idän maista, mukaan lukien Palestiina, jota he olivat hallinneet 400 vuotta. Kun saksalaiset hävisivät sodan, turkkilaiset hävisivät heidän kanssaan ja heidän valtakuntansa jaettiin liittoutuneiden voittajien kesken. Britannia sai Palestiinan samalla kun Ranskalle annettiin Syyria, Libanon ja osa Irakia.

Marraskuussa 1917 britit antoivat Balfourin julistuksen, jossa he ilmoittivat aikovansa luoda kotimaan juutalaisille Palestiinan alueella. Tuohon aikaan Palestiina käsitti tämän päivä Israelin ja Jordanian alueen kokonaan – pinta-alaltaan 117 000 km2 (ks. kartta)

Mutta muste oli tuskin kuivunut Balfourin julistuksessa, kun britit jo vuonna 1922 päättivät antaa kaksi kolmannesta Palestiinasta arabeille varmistaakseen pääsynsä arabien öljyyn. Se johti siihen, että luotiin palestiinalainen valtio nimeltä Transjordania (ks. kartta).

Vasemmalla Palestiina vuonna 1917, oikealla Palestiina vuonna 1922

Tämä brittien toiminta arabien rauhoittamiseksi jätti pienen maa-alueen luvatulle juutalaisvaltiolle – kooltaan vain 26 000 km2, pienempi kuin Michigan-järvi tai New Jersey’n maakunta.

Kansainliiton mandaatti

Välittömästi sen jälkeen Kansainliitto antoi sen, mitä oli jäljellä Palestiinasta, Britannialle mandaatiksi ja britit alkoivat hallita maata lopullisena päämääränä ohjata se itsehallintoon.

Pian kuitenkin britit havaitsivat olevansa keskellä veristä juutalaisten ja arabien välistä taistelua maasta. Kun taistelu voimistui ja yhä enemmän brittisotilaita kuoli, britit alkoivat painostaa hallitusta etsimään keinoa verilöylystä vapautumiseksi. Paine kasvoi loppuvuodesta 1946, kun Winston Churchill, Labor-puolueen hallitusta vastustavan opposition johtaja, alkoi julkisesti vaatia mandaatin lopettamista. Hän julisti: ”Ellemme voi täyttää lupauksiamme sionisteille, meidän pitäisi viipymättä asettaa Palestiinan mandaattimme YK:n jalkojen juureen ja antaa heille asianmukainen perustelu lähestyvästä lähdöstämme maasta.”2

Clement Attlee

Clement Attlee (Englannin pääministeri 1945–1951) antoi vastahakoisesti periksi kasvavalle paineelle. Helmikuun 18. päivänä 1947 Attlee’n tiedottaja ilmoitti: ”Hänen majesteettinsa hallituksella ei itsessään ole valtaa mandaatin perusteella antaa maata arabeille eikä juutalaisille, eikä edes jakaa sitä heidän kesken. … Olemme siksi tulleet siihen tulokseen, että ainoa mahdollisuus meille on alistaa ongelma YK:n päätettäväksi.”3

Tämä brittihallituksen toimi oli mitä todennäköisimmin temppu yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi, sillä kukaan hallituksessa ei uskonut, että YK:sta löytyisi riittävästi ääniä mandaatin lopettamiseksi. Venäläiset ja heidän liittolaisensa olivat tukevasti arabien puolella ja heidän blokkinsa yhdessä arabivaltioiden kanssa edustivat riittävää äänten määrää estämään brittien vetäytyminen, mikä voisi johtaa maan jakamiseen, jonka arabit halusivat kokonaan itselleen.

Brittien ilmoitus johti YK:n yleiskokouksen erityisistunnon koolle kutsumiseen käsittelemään jotakin sellaista, jolle oli annettu nimi ”Palestiinan kysymys”. Istunto pidettiin Flushing Meadows’issa, New York’issa huhtikuun 28. päivästä toukokuun 15. päivään vuonna 1947.

Tästä erityisistunnosta oli kaksi merkittävää seurausta. Ensiksikin yleiskokous päätti perustaa 11-jäsenisen tutkintakomitean nimeltä Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinan erityisvaliokunta (United Nations Special Committee on Palestine = UNSCOP). Sen tarkoitus oli tutkia Palestiinan ongelmaa ja ehdottaa ratkaisua.4

Andrei Gromyko

Toinen seuraus oli diplomaattinen pommi yllätysilmoituksen muodossa Neuvostoliiton lähettiläs Andrei Gromyko’lta. Hän hyökkäsi sellaista vastaan, jota kutsui ”Palestiinan mandaattisysteemin konkurssiksi” ja sitten jatkoi suositellen ”juutalaisten pyrkimyksiä perustaa oma valtionsa.”5

Miksi venäläiset tekivät tämän täyskäännökseen, on edelleen mysteeri tänä päivänä. Todennäköisimmin heitä motivoi halu pakottaa britit vetäytymään Lähi-idästä, uskoen, että paljon lukuisammat arabit voisivat täyttää seurauksena olevan poliittisen tyhjiön ja lopputulos olisi heikko neuvostoliittolaisista riippuvainen arabivaltio. Mikä syy sitten olikaan, niin venäläisten siirto oli hankala yllätys briteille. Yhtäkkiä he kohtasivat todellisuuden, että prosessi oli mennyt liian pitkälle heidän jarruttaa sitä.

YK:n ratkaisu

Elokuun lopulla UNSCOP:in raportti julkaistiin. Komitea päätti yksimielisesti suositella mandaatin lopettamista mahdollisimman pian. Enemmistö (7–3, yhden pidättyessä) suositteli Palestiinan jakamista arabi- ja juutalaisvaltioiksi. Vähemmistö vaati arabien ja juutalaisten piirikuntien federaatiota.6 Juutalaiset hyväksyivät raportin vastahakoisesti. Arabit hylkäsivät sen kiihkeästi ja uhkasivat sodalla, jos YK hyväksyisi jakosuunnitelman.

UNSCOP:in ehdotuksen mukaan arabivaltio käsittäisi kolme aluetta: Gazan kaista, Juudean keskusylänkö ja Samaria sekä Länsi-Galilea. Nämä alueet olivat kietoutuneet kuin käärme Israelille annettuihin alueisiin: Itä-Galilea, rannikkotasanko ja Negevin autiomaa. Arabivaltio käsittäisi 12 000 km2 ja 10 000 juutalaista. Juutalaisvaltio käsittäisi 14 000 km2, 538 000 juutalaista ja 397 000 arabia. Jerusalem ja Betlehem tuli kansainvälistää. Näissä kaupungeissa oli yhteensä 100 000 juutalaista ja saman verran arabeja.7

Marraskuun 29. päivänä 1947 YK päätti hyväksyä UNSCOP:in suosituksen jakaa Palestiina ja luoda sekä juutalainen että arabivaltio. Päätöksen puolesta äänesti kaikkiaan 33 valtiota mukaan lukien Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. 13 valtiota äänesti vastaan mukaan lukien kaikki 11 muslimivaltiota. 10 valtiota pidättyi mukaan lukien Englanti. Päätös vaati kaksi kolmasosaa äänestäneiden äänistä, joten ääniä oli enemmän kuin tarvittiin. Ratkaisevaksi ryhmäksi osoittautui latinalaisen Amerikan valtiot. Ne kaikki Kuubaa lukuun ottamatta äänestivät päätöksen puolesta.8

Juutalaiset kaikkialla maailmassa riemuitsivat, mutta juutalaiset johtajat tiesivät, että taistelu ei ollut ohi. Arabien kalistellessa sapeleitaan juutalaiset käynnistivät massiivisen suhdetoimintakampanjan, joka oli tähdätty pitämään Yhdysvallat sitoutuneena jakosuunnitelmaan.

Sanomalehden ”The Palestine Post” otsikoita 14.5.1948

Reaktio YK:n äänestykseen

Joulukuussa 1947 Valkoinen Talo sai yli 100 000 kirjettä ja sähkösanomaa koskien Palestiinaa.9

Keskellä pahenevaa ja ristiriitaista painostusta presidentti Truman kirjoitti yhdelle avustajistaan: ”Toivon todella, että Jumala Kaikkivaltias antaisi Israelin lapsille Jesajan, kristityille pyhän Paavalin ja Ismaelin pojille vilkaisun kultaiseen sääntöön.”10

Joulukuun 3. päivänä britit ilmoittivat lopettavansa Kansainliiton mandaatin Palestiinaan toukokuun 15. päivänä 1948. Tuona samana päivänä arabit ilmoittivat, että ”puolustaisivat oikeuksiaan”.11

Brittien ilmoitus ja arabien vihamielinen reaktio siihen sai Yhdysvallat uudelleenarvioimaan kantaansa jakosuunnitelmaan. Vauhti, jolla prosessi eteni, näytti pelästyttävän ulko- ja puolustusministeriöt.

James Forrestal, puolustusministeri, yhdessä armeijan päälliköiden (Joint Chiefs of Staff) kanssa muistutti presidenttiä Saudi-Arabialaisen öljyn kriittisestä tarpeesta. Presidentti vastasi sanoen ”käsittelevänsä tilannetta oikeudenmukaisuuden eikä öljyn valossa”.12 Forrestal sanoi presidentille myös, että hänen mielestään ”arabit työntäisivät juutalaiset mereen”.13

Painostus ulkoministeriöstä oli vieläkin voimakkaampi, koska sen uraansa ajattelevat byrokraatit olivat kaikki arabien puolella. He alkoivat kehittää vaihtoehtoa jakosuunnitelmalle. Heidän ideansa oli korvata Kansainliiton mandaatti YK:n huoltohallinnolla (trusteeship).14 Kun uusivuosi 1948 saapui, niin Valkoisen Talon ja ulkoministeriön ”raitahousupoikien”, kuten presidentti Truman heitä kutsui, välille nousi äärimmäinen jännite.15

Presidentin halveksunta ulkoministeriötä kohtaan ei koskenut hänen ulkomisteriään, kenraali George C. Marshall’ia, vaikka Marshall oli juutalaisvaltion perustamisen vahvin vastustaja. Truman ihaili suuresti Marshall’ia ja Marshall’illa oli korkeimman asteen julkinen kunnioitus Truman’in hallinnossa. Ulkoministerin ”Marshall-suunnitelma” Euroopan jälleenrakentamiseksi oli vanginnut yleisön mielikuvituksen ja sitä oli tervehditty hengenpelastajana kaikkialla Euroopassa. Marshall’in erinomainen johtajuus johti siihen, että hänet valittiin Time-lehden ”vuoden Mieheksi” vuodelle 1947. Palestiinaan Marshall suositteli ”yhtenäistä valtiota YK:n huoltohallinnon alaisuudessa”.16

Truman’in hallinnossa oli vain kaksi miestä, jotka vahvasti kannattivat jakosuunnitelmaa ja molemmat olivat presidentin neuvonantajia – David Niles ja Clark Clifford. Clifford oli Truman’in Valkoisen Talon neuvonantaja ja uskottu ystävä. Niles, joka oli juutalainen, oli toinen vain kahdesta Roosevelt’in avustajasta, jotka Truman säilytti tullessaan presidentiksi. Hän oli presidentin neuvonantaja koskien vähemmistökysymyksiä ja virkanimityksiä.

Juutalaisena Niles tunsi luonnollista sympatiaa Holokaustista selvinneiden juutalaisten kauhean ahdingon vuoksi. Clifford taas perusti tukensa Israelille siihen, mitä luki muinaisesta historiasta ja Raamatusta. Hän uskoi lujasti, että juutalaisilla oli oikeus kotimaahansa.17 Niles piti tärkeät sionistijohtajat tietoisina siitä, mitä tapahtui Washingtonissa ja Valkoisessa Talossa. Clifford palveli rohkaisten presidenttiä pitämään kiinni sitoutumisestaan juutalaisvaltioon.

Kun sionistijohtajat saivat tietää voimakkaasta vastustuksesta Truman’in hallinnon sisällä juutalaisvaltion perustamiselle, he päättivät lähettää johtavan valtiomiehensä ja tiedottajansa Washingtoniin neuvottelemaan presidentti Truman’in kanssa, Hän oli Chaim Weizmann (1874–1952).18

Kaksi ratkaisevaa juutalaista ääntä

Dr. Chaim Weizmann

Dr. Weizmann oli Venäjän juutalainen, joka oli muuttanut Englantiin, jossa hänestä oli tullut kemian professori. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän suuresti auttoi brittejä, kun kehitti synteettisen asetonin muodon, joka oli välttämätön savuttoman ruudin (cordite) valmistuksessa. Jotkut historioitsijat ovat ehdottaneet, että tämä panostus brittien sotaponnistuksiin oli se, mikä aiheutti Balfour’in julistuksen. Weizmann palveli kahdesti maailman sionistijärjestön presidenttinä (1920–1931 ja 1935–1946).

Valtavasta arvovallastaan huolimatta, kun Weizmann saapui Washingtoniin maaliskuussa 1948, niin presidentti Truman kieltäytyi tapaamasta häntä. Se johtui siitä, että presidentti oli ärtynyt kaikesta juutalaisten painostuksesta, joka kohdistui Valkoiseen Taloon, erityisesti joidenkin amerikkalaisten rabbien taholta, jotka olivat olleet hyvin tahdittomia. Sitä paitsi presidentti oli jo tavannut Weizmann’in edellisessä marraskuussa ja tuon tapaamisen aikana presidentti oli vakuuttanut hänelle tukeaan juutalaisvaltiolle.19

Tällä kriittisellä hetkellä presidentti Truman’in sydänystävä ja entinen liikekumppani Eddie Jacobson päätti puuttua asiaan. Nämä kaksi olivat olleet kumppaneita vaatetusbisneksessä Kansas City’ssä vuodesta 1919 vuoteen 1922. Muistelmissaan Truman kirjoitti, että hänellä ei koskaan ole ollut ”todellisempaa ystävää”.20

Eddie Jacobson ja Harry Truman

Jacobson oli juutalainen. Hän ei ollut sionisti, mutta hänellä oli suuri myötätunto juutalaisten kärsimyksille. Saadessaan tietää, että Truman kieltäytyi tapaamasta Weizmann’ia, hän matkusti Washingtoniin kehottaakseen vanhaa liikekumppaniaan muuttamaan mielensä. Truman oli vaikutettu: ”Kaikkina Washingtonin vuosinani hän ei koskaan ollut pyytänyt minulta mitään itselleen.”21

Vastauksena Jacobson’in palavaan henkilökohtaiseen vetoomukseen presidentti Truman suostui tapaamaan Dr. Weizmann’in epävirallisesti maaliskuun 18. päivänä. He puhuivat melkein tunnin ja jälleen kerran presidentti vakuutti Weizmann’ille tukeaan juutalaisvaltiolle.22

Lopullinen yhteenotto

Jakosuunnitelman vastustajat hallinnossa olivat kuitenkin päättäneet muuttaa presidentin mielen. Heidän rynnäkkönsä tapahtui toukokuun 12. päivänä, kun ulkoministeri Marshall ja useat hänen avustajistaan menivät Valkoiseen Taloon tapaamaan presidenttiä. Heidän yllätyksekseen Truman’illa oli paikalla useita avustajiaan, mukaan lukien David Niles ja Clark Clifford.

Kokous alkoi esityksellä, jonka piti yksi ministeri Marshall’in avustajista, Robert Lovett. Hän esitti ulkoministeriön kannan YK:n huoltohallinnon puolesta.

Presidentti kutsui sitten Clark Clifford’ia lukemaan valmistelemansa paperin. Tuossa paperissa Clifford perusteli, että Israelin valtion tunnustaminen olisi ”ihmisyyden teko” vastauksena Holokaustiin. Hän lainasi Balfour’in julistuksen lupausta ja lainasi jakeita 5. Mooseksenkirjasta todistamaan juutalaisten vaatimuksen maahan oikeaksi.23

Robert Lovett (vas.) ja Clark Clifford (oik.)

Marshall suuttui. Hän katsoi Clifford’in olevan vain poliittinen agentti ja uskoi hänen perustelujensa olevan poliittisesti motivoituneita, tarkoitettuja takaamaan presidentille juutalaisten äänet tulevissa vaaleissa. Lopulta Marshall kiihtyi niin, että keskeytti Clifford’in ja sanoi: ”Tämä on vain suoraa politiikkaa. En edes ymmärrä, miksi Clifford on täällä!” Truman vastasi pehmeästi: ”Kenraali, hän on täällä, koska minä pyysin hänet tänne.”

Clifford jatkoi. Hänen lopetettuaan Lovett puhui uudelleen kiistäen. Hän väitti, että juutalaisvaltion tunnustaminen olisi tuhoisaa Amerikan arvovallalle YK:ssa, koska se näyttäisi vain ”läpinäkyvältä yritykseltä” saada juutalaisten äänet tulevissa presidentin vaaleissa marraskuussa.

Tässä vaiheessa Marshall puhui uudelleen. Katsoen suoraan Truman’iin hän sanoi, että jos presidentti noudattaa Clifford’in neuvoa, niin hän äänestäisi presidenttiä vastaan vaaleissa!

Se oli uskomaton nuhteleminen presidenttiä vastaan todistajien edessä. Huone meni hiljaiseksi. Kaikki istuivat shokissa. Myöhemmin Clifford sanoi sitä ”kauheaksi täydelliseksi hiljaisuudeksi”. Truman ei osoittanut mitään merkkiä tunteesta. Lopulta hän sanoi luulevansa, että jokaiselle olisi parasta nukkua asian päälle.”24

Lopullinen päätös

Kaksi päivää myöhemmin perjantaina toukokuun 14. päivänä, joka oli itsenäisyysjulistuksen päivä, ulkoministeri soitti presidentille ja kertoi hänelle, että vaikka ei voinut henkilökohtaisesti tukea tunnustusta, hän ei kuitenkaan vastustaisi sitä julkisesti.25

Julistuksen oli määrä tulla voimaan klo 18.00 Washingtonin aikaa. Yksitoista minuuttia voimaantuloajan jälkeen yksi presidentin avustajista, Charlie Ross, ilmoitti, että Yhdysvallat antaa tosiasiallisen tunnustuksen uudelle Israelin valtiolle. Siten Yhdysvalloista tuli ensimmäinen Israelin tunnustanut valtio.

Yhdysvaltain delegaatio YK:ssa oli ällistynyt. Marshall lähetti YK-asioiden päällikkönsä, Dean Acheson’in, lentokoneella New York’iin estämään koko delegaatiota eroamasta. Monet ulkoministeriössä kehottivat Marshall’ia eroamaan, mutta hän kieltäytyi. Hän sanoi, että presidentillä oli perustuslaillinen oikeus tehdä tuo päätös. Hän kuitenkin kieltäytyi enää koskaan puhumasta Clark Clifford’ille.26

Seuraukset

Toukokuun 15. päivänä brittien suurlähettiläs (High Commissioner) Palestiinassa sanoi jäähyväiset ja lähti Jerusalemista. Toukokuun 16. päivänä Israelin väliaikainen hallitus kokoontui ja valitsi Dr. Chaim Weizmann’in palvelemaan Israelin ensimmäisenä presidenttinä.

Samaan aikaan untuvikko juutalaisvaltio oli joutunut viiden arabiarmeijan, jotka olivat päättäneet tuhota valtion sen syntyessä, välittömän hyökkäyksen kohteeksi. Hyökäten kolmelta puolelta nämä armeijat tulivat Egyptistä, Transjordaniasta, Irakista, Syyriasta ja Libanonista.

Tämä hyökkäys toteutti Jesajan antaman vertauskuvallisen profetian, joka sanoo, että tuleva juutalaisvaltio syntyy yhdessä päivässä ja että synnytyskivut tulevat synnytyksen jälkeen (Jes. 66:7-8). Ja ne tulivat ja ovat jatkuneet tähän päivään Israelin kokiessa sodan toisensa jälkeen voidakseen jäädä eloon.

Toukokuussa 1951, David Ben-Gurion, Israelin pääministeri, vieraili presidentin luona Valkoisessa Talossa kiittämässä häntä tuesta. Hänen viimeinen tapaamisensa presidentin kanssa tapahtui vuonna 1952 hotellissa New York’issa. Vuosia myöhemmin antamassaan haastattelussa hän sanoi:27

Sanoin hänelle [Truman], että ulkomaalaisena en voinut päättää, mikä hänen paikkansa olisi Yhdysvaltain historiassa, mutta hänen avuliaisuutensa meille, hänen jatkuva myötätuntonsa meidän tavoitteillemme Israelissa, hänen rohkea päätöksensä tunnustaa uusi valtiomme niin nopeasti ja hänen vankka tukensa siitä lähtien ovat antaneet hänelle kuolemattoman paikan juutalaisessa historiassa. Kun sanoin sen, kyyneleet äkkiä tulivat hänen silmiinsä ja hänen silmänsä olivat edelleen märät hänen hyvästellessään minua… Vähän myöhemmin… kirjeenvaihtaja tuli luokseni ja kysyi: ”Miksi presidentti Truman kyynelehti hyvästellessään teidät?”

Presidentti Truman David Ben-Gurion’in kanssa Valkoisessa Talossa toukokuussa 1951. Taustalla Abba Eban, Israelin YK-lähettiläs.

Loppumietteitä

Oliko ulkoministeri Marshall oikeassa arviossaan presidentti Truman’iin motivaatioista? Vaikuttiko politiikka presidentin Palestiinaa koskevaan päätökseen?

Päältä katsoen tämä olisi helppo uskoa. Olihan New York’in valtiossa enemmän juutalaisia kuin Israelissa ja presidentillä näytti olevan edessään olemattomat voiton mahdollisuudet. Hänen suosionsa oli alhainen ja puolueensa jakautunut kolmella tavalla.

Etelä-Carolina’n senaattori Strom Thurmond oli vetäytymässä Dixiecrat-puolueen ehdokkaaksi, liike, joka uhkasi viedä etelävaltiot pois presidentiltä. Lisäksi Roosevelt’in entinen maatalousministeri ja varapresidentti Henry Wallace oli päättänyt pyrkiä presidentiksi Edistyspuoleen ehdokkaana. Tämä liike uhkasi houkutella demokraattien liberaalin siiven.

Historian kirjat kuitenkin näyttävät osoittavan, että Truman’in päätöksellä oli syvät juuret hänen henkilökohtaisissa arvoissaan ja kristillisessä uskossaan. Koko elämänsä ajan hän luki ahnaasti. Hän aina sanoi lukeneensa Raamatun läpi kahdesti, ennen kuin edes oli aloittanut käydä koulua! Hän osasi juutalaisten historian ulkoa ja ymmärsi heidän raamatullisen vaatimuksensa maahan.28

Hänen sydämensä paljastui huhtikuussa 1943, kun hän palveli kongressissa senaattorina Missouri’sta. Hän lensi Chicagoon puhumaan Chicagon stadionilla pidettävässä valtavassa kokouksessa, jossa kehotettiin auttamaan Euroopan tuomittuja juutalaisia. Sellaisesta esiintymisestä ei ollut saatavissa mitään poliittista voittoa, mutta Truman meni silti ja puhui suurella intohimolla.

Hän viittasi Hitleriin ”hulluna miehenä” ja rohkeasti arvosteli presidentti Roosevelt’ia, ettei tämä tehnyt riittävästi auttaakseen juutalaisia. Viitaten Roosevelt’in ”Neljän Vapauden” puheeseen Truman huomioi:29

Pelkkä puhuminen Neljästä Vapaudesta ei riitä. Nyt on toiminnan aika. Kukaan ei voi enää epäillä natsipetojen hirveitä aikeita. Tiedämme, että he suunnittelevat systemaattista teurastusta, ei vain juutalaisten, vaan koskien valtavaa määrää muita viattomia ihmisiä.

Yliluonnollinen valmistelu

Sananl. 21:1 sanoo, että hallitsijoiden sydämet ovat ”Herran kädessä kuin vesiojat”. Kohta jatkuu todeten, että Jumala voi taivuttaa ne ”kunne tahtoo”.

Tarina Harry Truman’in päätöksestä tukea juutalaisvaltion perustamista ja antaa sille välitön tunnustus, on tarina siitä, kuinka Jumala valmistaa ihmisen tekemään historiallisen päätöksen, joka toteuttaa Raamatun profetian.

Ensiksikin Truman oli hyvin perehtynyt Raamattuun ja tutustunut juutalaisten historiaan. Sitten juutalaisesta miehestä, jonka hän tapasi armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana, tuli hänen paras ystävänsä ja liikekumppaninsa. Juutalaisten kärsimys Holokaustin aikana teki häneen syvän vaikutuksen ja kun tuli aika tehdä tämä kohtalokas päätös koskien Palestiinaa, niin kaksi hänen läheisintä neuvonantajaansa olivat Israelin vakaita tukijoita.

Herra jopa kosketti Israelin suurimman vastustajan, ulkoministeri Marshall’in, sydäntä hallinnossa – ja viime hetkellä hän suostui presidentin toimintalinjaan.

Kuinka Eddie Jacobson’in rooli voidaan selittää muuten, kuin yliluonnollisesti? Hän oli yksinkertainen kaupan myyjä, jonka Jumala sijoitti Truman’in elämän keskelle valmiina toimimaan juuri oikealla hetkellä.

Raamattu sanoo, että Jumala antoi lupauksen Aabrahamille siunata ne, jotka siunaavat juutalaisia ja kirota ne, jotka kiroavat heitä (1. Moos. 12:3). Jumala on ollut uskollinen lupaukselleen kautta historian.

Toukokuussa 1948 presidentti Harry S. Truman siunasi juutalaisia suuresti. Marraskuussa Jumala palautti siunauksen hänelle, kun hän voitti vaalit yhdessä Yhdysvaltain historian hämmästyttävimmistä vaalivoitoista.

Chicago Tribune oli niin varma Truman’in tappiosta vuonna 1948, että painoi otsikon siitä, ennen kuin äänet oli laskettu!

Viitteet

  1. Marvin Lowenthal, editor and translator, The Diaries of Theodor Herzl(London: Smith Peter, 1958) p. 220.
  2. Connor Cruise O’Brien, The Siege: The Saga of Israel and Zionism(New York: Simon and Schuster, 1986), p. 272.
  3. O’Brien, p. 272.
  4. Howard M. Sachar, A History of Israel: From the Rise of Zionism to Our Time(New York: Alfred A. Knopf, 1976), p. 284.
  5. O’Brien, p. 274.
  6. Sachar, pp. 284-285. See also O’Brien, p. 277.
  7. Sachar, p. 292.
  8. Ibid., p. 294.
  9. David McCullough, Truman(New York: Simon & Schuster, 1992), p. 598.
  10. Harry S. Truman, Memoirs by Harry S. Truman: Years of Trial and Hope, Volume 2 (Garden City, NY: Doubleday & Co., 1956), p. 157.
  11. Truman, p. 159.
  12. McCullough, p. 597.
  13. Ibid., p. 602.
  14. Ibid., p. 601.
  15. Ibid., p. 611.
  16. Sachar, p. 290.
  17. Bernard Weisberger, interview with Clark Clifford, American Heritagemagazine, December 28, 1976.
  18. The Jewish Visual Library, “Chaim Weizmann,” http://www.jewishvirtual library.org/jsource/biography/weizmann.html, accessed January 3, 2008.
  19. Truman. pp. 157-158.
  20. Ibid., p. 160.
  21. Ibid.
  22. McCullough, p. 608.
  23. McCullough, pp. 614-615.
  24. Ibid., p. 616.
  25. Ibid,. pp. 617-618.
  26. Ibid., p. 620.
  27. Sachar, p. 312.
  28. Miller, pp. 52, 230-231.
  29. McCullough, p. 286.

Read Full Post »

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni(Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Trees and deer
21.12.2014 by Simon Desjardins, suom. SK

Kristityn elämässä on kaksi tärkeää puolta, joita meidän kaikkien olisi hyvä ajatella. Ensimmäinen koskee täydellistä riippuvuuttamme, sillä sen avulla me emme pysty saavuttamaan eloonjäämisen kannalta välttämätöntä. Toinen puoli on täysi vastakohta. Se voi ja sen täytyykin käyttää itseään menestyäkseen ja pysyäkseen elossa. Edellinen kuuluu sellaisiin aktiivisiin toimintoihin kuin, luottamus, kärsivällinen odottaminen, kaipaaminen, odottaminen jne. Sitä vastoin jälkimmäinen suorittaa sellaisia pyrkimyksiä, kuin: eteneminen, taisteleminen, juokseminen, kiipeäminen, jatkaminen eteenpäin, vain joitakin mainitakseni. Nämä kaksi kristillisen elämän puolta toimivat kuin linnun siipinä; molemmat välttämättömiä lentämiselle. Yhden korostaminen toisen kustannuksella johtaa vain pysähtymiseen ja rappeutumiseen.

Kaksi analogiaa

Raamattu esittää nämä kaksi puolta toistuvasti ja moninaisilla tavoilla, mutta mukavuussyistä rajoitan esitykseni vain kahteen Raamatun käyttämään vertaukseen. Niiden välittämät kuvat ovat kerta kaikkiaan kauniita ja sopivia.

Edellä mainittua kykenemättömyyden tilaa edustaa puu. Vastakkaisella puolella meillä on tehokkaan liikkuvuuden tila, jota edustaa peura. Puu voi vain odottaa, mitä tarjotaan; peuran odotetaan etsivän toimeentuloa. Identiteetin hukkaaminen tässä suhteessa voisi osoittautua kohtalokkaaksi. Jos puu kävisi levottomaksi ja älyttömästi lähtisi liikkeelle elättääkseen itsensä, niin paljastuneet juuret pian kuivuisivat auringossa, eikä menisi kauan, ennen kuin ensimmäiset rappion merkit ilmestyisivät. Samoin, jos peura makaisi vain laiskana joen rannassa odottaen kaitselmuksen rinnan ruokkivan itseään, niin seuraukset kävisivät pian ilmeisiksi tarkkailijalle.

Niin selviä kuin nämä esimerkit ovatkin, me usein, ehkä tahattomasti, sekoitamme nämä kaksi puolta. Me ponnistelemme kovasti, kun meidän pitäisi levätä luottamuksessa ja liian usein olemme kuin kasveja, kun meidän pitäisi juosta ja kiivetä.

Puu

Tunnetuin Raamatun kohta, joka vertaa meitä puuhun, löytyy Psalmista 1.

1. Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! 3. Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy.

On aika paljastavaa, mitä luemme siitä. Psalmista esittelee miehen, jonka päällä on jumalallinen siunaus. Hän jatkaa selittäen siunauksen syytä keskittymällä ensin siihen, mitä tuo mies ei tee. Kuten kaikki ymmärrämme, se on tärkeä osa kristillistä elämää. Siitä voitaisiin puhua kristityn elintärkeänä passiivisena tilana. Ehkä enemmän saarnaamisestamme pitäisi suunnata tähän tilaan, sillä kun tarkastelemme kyseistä Psalmia, niin passivisuuden täytyy edeltää toimintaa – maljakko täytyy tyhjentää, ennen kuin se voidaan täyttää.

Sitten seuraa jae 2, joka ilmaisee aktiivisen osan, mutta siinä määritellyt toiminnot ovat erikoisia siinä mielessä, että ne voidaan suorittaa paikallaan, vain sydämen ja mielen on oltava aktiivisia. Siinä ei ole juoksemista, kiipeilyä eikä kiirehtimistä. Kaikki on tyyntä, silti ei suinkaan passiivista. Ilon tila on huomattavan aktiivinen, kuten myös mietiskely, mutta tuo aktiivisuus on tyyntä ja kukoistaa hiljaisuudessa; silti tulokset ovat ilmiömäisiä: on vihreyttä ja tuoreutta, hedelmällisyyttä ja tuottavuutta, elämää ja terveyttä, kauneutta ja vetovoimaa. Ongelma, jonka toistuvasti kohtaamme lukiessamme tämänkaltaista Psalmia, on siinä vaikeudessa, joka meillä on käsittää, että kaikki nämä ihmeet voivat itää hiljaisuudessa ja luottamuksessa, poissa levottomuudesta ja rehkimisestä. Raamattu on siinä ehdoton, että joskus meidän täytyy välttää toimintaa, vaikka koko olemuksemme huutaa: ”Juokse!”

Vaikka olosuhteet muuttuvat mustiksi ja villieläimet lähestyvät yrittäen kiirehtiä meitä eteenpäin, meidän täytyy pysyä hiljaa palvonnassa ja täysin antautuneina. Elia oli sellainen mies. Hän pysyi rauhallisesti Keritin purolla, kunnes kaikki oli kuivunut. Vesi, niin tärkeä selviytymiselle, oli kokonaan poissa. Kiusauksen lähteä liikkeelle on täytynyt ahdistaa häntä voimakkaasti ja epätoivoisen äänen on täytynyt kuulua hänen sisimmässään, mutta silti hän pysyi luottavaisena ja kuuliaisena. Tätä on tosi hengellisyys. Se voi selvitä ajan koetuksesta ja kukoistaa siellä, missä useimmat säikähtävät. Se ei näe, milloin helle tulee. Kuitenkin sen lehdet pysyvät vihreinä ja poutavuonnakin se jatkaa hedelmän tuottamista. Jos jokin ansaitsee Halleluja-huudon, niin tämä.

Peura

Yhtä varmasti kuin on aikoja, jolloin puu edustaa tilaamme tarkalleen, on olemassa aikoja, jolloin tarvitaan tekojamme. Tämä hieno synkronisaatio jumalallisen mielen kanssa voi tehdä meidät täydellisiksi kaikessa Jumalan tahdossa (Kol. 4:12).

Hyvä uutinen on, että aivan kuten peura, meidätkin on varustettu aistikyvyillä ohjaamaan meitä puutteen ajassa ja auttamaan meitä menestymään nousussamme. Kaula ojossa voimme niin sanoakseni nuuhkia sieraimillamme ja havaita tärkeät elintarpeet kaukaa. Tällainen kyky innoittaa sydämen ja panee meidät liikkeelle. Seuraus on, että huomaamme kiipeävämme innokkaasti, kuin vaistomaisesti. Juoksemme, taistelemme ja kierrämme kaikki esteet jumalallista kyvykkyyttä muistuttavalla taidolla, sillä Hän on se, joka ”tekee minun jalkani nopeiksi niinkuin peurat ja asettaa minut kukkuloilleni” (Ps. 18:33). Ja jos tämä ei riitä, voimme tarkkailla Häntä, kunnes päivä viilenee ja Hän kiertelee kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla (Laul. l. 2:17). Näin armo kiinnittää silmämme Häneen ja katsellessamme jumalallinen innoitus täyttää sydämemme ja huomaamme muuttuneemme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen. Niin me juoksemme Hänen perässään (Laul. l. 1:4) ja niin tehdessämme löydämme yltäkylläisen laitumen. Se on riemua ja iankaikkista elämää.

Toinen puoli on siis liikkumaton, toinen täynnä toimintaa; toinen voi vain saada, toinen vain noutaa. Meille jää eräänlainen ekosysteemi, jossa yksi puoli tarvitsee toista ja päinvastoin. Niiden ero merkitsisi kuolemaa, mutta ole hyvillä mielin, me olemme molempia yhdessä, puu ja peura.

“This post is also published in the Gospel Blog by FEBC”

 

Read Full Post »

Aiemmin artikkelissani Luja luottamus Jumalaan kirjoitin  juutalaisista miehistä Sadrakista, Meesakista ja Abednegosta, joita uhkasi tulinen pätsi. He eivät suostuneet kumartamaan kuningas Nebukadnessarin patsasta kuoleman uhankaan alla. Nämä hurskaat miehet jättivät itsensä täysin Jumalan varaan. He asettivat itsensä eläväksi uhriksi Jumalalle ajatellen, että Tapahtukoon yksin Sinun tahtosi.

Myös Paavali antaa meille hyvän esimerkin Jumalan tahtoon nöyrtymisestä.

Kolmannella lähetysmatkallaan hän oli matkalla Jerusalemiin. Apostolien teoissa luvuissa 20 ja 21 kerrotaan, miten useaan kertaan Pyhä Henki tai opetuslapset Pyhän Hengen vaikutuksesta vakuuttivat Paavalille, että hän on kulkemassa kohti ahdinkoa. Paavali kertoo jäähyväispuheessaan Efeson seurakunnan vanhimmille näin: ”Nyt on Pyhä Henki sitonut minut ja vie minua Jerusalemiin, enkä tiedä, mitä siellä on osakseni tuleva. Tämän vain tiedän: joka kaupungissa Pyhä Henki vakuuttaa, että minua odottavat kahleet ja ahdinko. Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.” (Apt. 20:22-24)

Sitten Kesareassa Paavalin luokse tuli Abagos-niminen profeetta: ”Hän tuli luoksemme, otti Paavalilta vyön, sitoi sillä jalkansa ja kätensä ja julisti: ’Näin sanoo Pyhä Henki: tällä tavoin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin.’ Tämän kuultuamme me yhdessä Kesarean uskovien kanssa pyysimme, ettei Paavali menisi Jerusalemiin. Mutta Paavali sanoi: ’Miksi te tuollaista puhutte, miksi itkette ja raastatte minun sydäntäni? Minä olen valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.'” (Apt. 21:11-13)

Pakeniko Paavali? Ei, vaan jatkoi matkaansa kohti Jerusalemia suunnitelmansa mukaan. Eloonjääminenkään ei hänelle merkinnyt mitään sen rinnalla, että pääsisi matkansa päähän ja voisi saattaa loppuun Herralta Jeesukselta saamansa palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta. Hän luotti täysin siihen, että kun Jumalan tahto saa toteutua hänen elämässään – mihin se sitten viekään –, se on suurin voitto evankeliumin leviämiselle.

Koska Paavali suostui elämässään Jumalan tahtoon, koitui se siunaukseksi monelle – myös meidän aikamme kristityille, kun saamme lukea hänen kirjoituksiaan.

Olen omassa elämässäni lähiaikoina painiskellut varsin raskaan taakan alla ja huutanut Herraa avuksi. Minun on myönnettävä, että olen jopa napissut ja kapinoinut, miksi Hän on johtanut tällaiseen tilanteeseen. Parin viikon ajan olin aivan neuvoton, sillä en edes ymmärtänyt, miten Jumala tahtoisi minun rukoilevan asian puolesta.

Kaikin tavoin tilanteeseen väsyneenä aloin vihdoin uskaltaa kiittää Jumalaa siitä, että kaikki tämä on hänen suuressa viisaudessaan sallimaa. Pyysin ymmärrystä, että oppisin sen, mitä Hän tahtoo kaikella tällä minulle opettaa. Halusin yrittää ottaa uskonaskeleita ja rukoilin jotenkin näin, että ”Herra, seinä on vastassa enkä näe mitään ulospääsyn mahdollisuutta omin voimin. Kiitos, että olet johtanut asiat tähän pisteeseen. Kiitos, että saan luottaa sinuun, sillä minulla ei ole mitään muuta turvaa. Tapahtukoon sinun tahtosi minun elämässäni ja koko perheeni elämässä.”

Mietin, onko oikein rukoilla Jumalaa ottamaan taakka pois, sillä jos Hän on sen antanut, niin minun on se kannettava. Mutta mitä Jeesus rukoilikaan Getsemanen puutarhassa suuressa tuskassaan: ”Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Jeesuskin pyysi suuressa ahdistuksessaan Isää ottamaan taakan pois, jos se vain on Isän tahto. Avain ja painopiste on sanoissa älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.

Heti tuon jakeen Raamatusta luettuani avasin One Way Missionin Raportti-lehden, ja kuin vahvistukseksi sieltä avautui ensimmäisenä näkyville Tapani Suonnon kirjoitus Tapahtukoon sinun tahtosi. Suonto kirjoittaa, miten meidän on helppo sanoa ”tapahtukoon Sinun tahtosi”, mutta emme kuitenkaan aina tarkoita sitä todella. Koska oma tahto on Jumalan tahdon tiellä, seurauksena on usein ahdistusta ja ristiriitoja uskovan elämässä.

Kun suostumme sydämestämme sanomaan ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”, tulemme täydellisesti riippuvaisiksi Jumalasta. Se johtaa tielle, jossa kaikki tapahtuu Jumalan valtakunnan parhaaksi. Se ei merkitse sitä, että vaikeudet olisivat ohi elämästämme, mutta se merkitsee sitä, että ne tuovat siunauksen. Suonto sanookin: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisesta siunauksesta, jonka seurakunta saa kokea, joku ihminen maksaa myös hinnan.”

Jumala sallii meille vaikeuksia, jotta Hän voisi opettaa niiden kautta meille jotain – ja meidän kauttamme lähimmäisillemmekin. Jos Hän vain pelastaisi meidät kaikilta vaikeuksilta, näkisikö silloin kukaan Jumalan suuruutta? Paavali kirjoittaa korinttilaisille:

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, että myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Meidät, jotka elämme, annetaan aina alttiiksi kuolemalle Jeesuksen tähden, että myös Jeesuksen elämä tulisi kuolevaisessa ruumiissamme näkyviin. Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo saisi aikaan yhä useammissa vielä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen ihmisemme kuitenkin uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia. (2. Kor. 4:7-11, 15-18 Raamattu kansalle -käännöksen mukaan)

David Wilkerson sanoo, että ”Meidän uskomme tarkoitus ei ole, että pääsisimme pois vaikeasta paikasta tai että tuskallinen tilanteemme muuttuisi. Pikemminkin sen tarkoitus on näyttää Jumalan uskollisuus meitä kohtaan keskellä uhkaavaa tilannettamme. Jumala muuttaa silloin tällöin koettelemuksemme olosuhteita. Mutta vieläkin useammin Hän ei sitä tee – koska Hän haluaa muuttaa meidät!” (Kirjasta Jumala huolehtii)

Wilkerson toteaa myös, että jokainen kristitty tulee jossain vaiheessa elämäänsä sellaiseen tilanteeseen, jossa ei ole enää löydettävissä mitään ulospääsytietä. On tultu tilanteeseen, jossa ”ei ole pakotietä – ei apua, ei pelastusta muualta kuin Jumalalta itseltään”. (Kirjoituksesta Paikka nimeltä Keinojen loppu)

Mikä aiheuttaa nämä tilanteet, nämä myrskyt? Ei niitä aiheuta paholainen, vaan ne ovat Jumalan tarkoittamia niille, jotka vaeltavat vanhurskaudessa. Jumala itse on tuonut meidät tilanteeseen, jossa meillä ei ole enää omia keinoja käytettävissä, ja Jumalalla on tälle kaikelle tietty tarkoitus. Oliko paholainen johdattanut Israelilaiset Punaisen meren rantaan egyptiläiset takaa-ajajat kintereillään? Ei, vaan Jumala. Eikö Jumala sitten tiennyt, että merta on mahdoton ylittää?

Jumala oli johdattanut heidät meren rannalle mahdottomalta näyttävään tilanteeseen, mutta valmistanut samalla pelastuksenkin valmiiksi. Jumala johdatti heidät erämaahan janon ja nälän kouriin, mutta oli valmistanut pääsyn niistäkin ihmeellisellä tavalla. Israelilaisten ei olisi kuin tarvinnut kääntyä Jumalan puoleen, mutta sen sijaan he napisivat.

David Wilkerson kirjoittaa, että ”paholainen haluaa meidän ajattelevan näistä ongelmistamme: ’Siitä ei ole mitään keinoa päästä irti.’ Mutta tiedät, että Jumalalla on jo suunnitelma. Sinä vain et voi nähdä sitä. Et näe muuta kuin muurin edessäsi. Mutta Jumala näkee äärettömän paljon enemmän kuin sinä. Hänelle on helppoa mennä suoraan lävitse. Hänen toimiinsa ei liity mitään mutkia, koska Hän ei tunnusta vihollisen voimaa. Meidän on aika ryhtyä luottamaan Häneen!” (Kirjoituksesta Oikea laulu – väärällä puolella). ”Hän on laatinut sen suunnitelman jo kauan ennen kuin vaikeutesi edes alkoivat. Silti Hän haluaa odottaa viimeiseen hetkeen asti, viivytellä, kunnes luotat Häneen täysin. Hän haluaa nähdä, luovutatko elämäsi Hänen käsiinsä ja sanot: ’Elämässä ja kuolemassa minä luotan Herraan!'” (Kirjoituksesta Paikka nimeltä Keinojen loppu)

Israelin kansalla ei ollut luottamusta Jumalaan, ja niin he joutuivat uusiin koetuksiin toinen toisensa jälkeen. Samalla tavalla mekin saatamme joutua kulkemaan koetuksesta toiseen.

Wilkerson jatkaakin: ”Ei löydy työtä eikä pelastusta miehelle tai naiselle, joka jatkuvasti valittaa Jumalan edessä. Saat pysyä työttömänä lopun ikääsi. Tai jos saat työn, siitä tulee myllynkivi kaulaasi. Tässä on kyse elämästä tai kuolemasta. Sinun on tultava paikkaan, jossa voit oppia luottamaan Häneen. Jos opit sen nyt, seuraavan kriisin aikana laulat ja huudat ylistystä Vapahtajallesi. Voitto kyllä tulee – mutta vieläkin tärkeämpää on, että olet antanut kuoliniskun kaikelle epäilylle, pelolle ja epäuskolle. Mistä aloitat? Aloita katsomalla suoraan Jumalan Sanan peiliin! Harkitse viimeisen kuukauden aikana lausumiasi sanoja ja suorittamiasi toimia: Oletko napissut ja valittanut? Saatat vastata: ’Olen – mutta olen napissut Jumalan edessä.’ Aivan niin, niin sinä olet! Mitä väliä sillä on, missä ja kenelle sinä valitat, se kaikki kohdistuu Jumalaan!”

Muista, että Jumala ei koskaan johda sinua autiomaahan vain antaakseen sinun kuolla sinne. Hänellä on valmiina suunnitelma sinunkin elämäsi tilanteeseen. Nosta vain katseesi Jumalan puoleen – Hän yksin voi auttaa, ja Hän tahtoo auttaa. Hän odottamalla odottaa, että luotat vain Häneen ja sanot: ”Sinä olet minun ainoa toivoni. Minä tiedän, että vain sinä voit nyt auttaa. Luotan, että Sinä pelastat minut tästä tilanteesta. Auta minua alistumaan Sinun tahtoosi.”

Omissa asioissani Punainen meri ei auennut edessäni niin, että olisin voinut vain kävellä ulos vaikeuksistani. Sen sijaan tuntui siltä, että olisin astunut askeleen lähemmäksi pätsiä. Tiedän kuitenkin, että jokainen askel eteenpäin saa olla Jumalan tahdossa kulkemista, ja Jumalan kanssa – minun ei tarvitse kulkea yksin. Olen tosissani joutunut taistelemalla taistelemaan epäuskon siementä vastaan, joka yrittää kuiskata korvaani, että ”entäpä jos Jumala ei autakaan?”

Aivan kuin juuri tähän tilanteeseen Wilkerson sanoo: ”Jokaisessa kohdassa, jonka käännän esiin Raamatusta, näen: ’Luota minuun, ja minä näen lävitsesi. Anna vain tiesi ja toimesi minun haltuuni.’ Mitä se vaatii? Vain tätä: Pysyttele paikallasi, niin näet Herralta tulevan pelastuksen. Kysyt: ’Mutta entä, ellei mitään tapahdu?’ Tuo vastaus paljastaa epäilyn ja pelon!”

David Wilkerson jatkaa: ”Kristitty ystäväni, käänny jo tänään Jumalan puoleen ja sano: ’Herra, minä olen tehnyt kaiken, jonka osaan tässä tilanteessa. Tiedän, etten mitenkään pysty selvittämään tätä ongelmaa. Minä aion luottaa Sinuun – ja odottaa Sinun voittoasi!’ Anna Jumalan tehdä sinusta todistaja koko maailmalle – Hänen uskollisuutensa todistaja. Rakasta Häntä kaikesta sydämestäsi juuri nyt. Anna Hänen haltuunsa kaikki ongelmasi, kaikki uskosi ja luottamuksesi – ja Hän antaa sinulle oikean laulun oikealla puolella!”

Rohkaiskoon meitä Paavalin seuraavat sanat efesolaisille (Ef. 3:20-21):

Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen.

Read Full Post »

Uskonveljien ja -sisarten kesken on yleistä toivottaa siunausta. Tällä toivotuksella pyydämme Jumalaa muistamaan toista kaikella hyvällä; pyydämme Jumalalta apua hänen elämäänsä. Mutta entäpä uskosta osattomien siunaaminen, voiko heitä siunata? Kuule mitä Jeesus itse sanoo: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä” (Luuk. 6:28).

Saatat ehkä ajatella, että miten voimme siunata uskosta osattomia ja vieläpä synnissä eläviä? Mutta: olemmeko me toistemme tuomareita? Voimmeko me vetää rajan siihen, kuka on siunauksen arvoinen ja kuka ei? Kuka meistä voi heittää sen ensimmäisen kiven? Muistan, kun eräs henkilö sanoi kerran, että Jumala ei siunaa syntiä. Hän sanoi jotenkin niin, että kun siunaamme toista ihmistä, Jumala tarttuu ihmisen elämään ja aloittaa siinä muutoksen, ennen kuin voi antaa siunauksensa. Olen siis ajatellut, että kun siunaamme toisia, voimme kohdistaa sen kaikille erottelematta ihmisiä Jeesuksen opetuksen mukaisesti. Jätetään siunauksen antaminen – ja kaikki mitä salattua siihen liittyykään – Jumalalle. Hänhän sen siunauksen suo, emme me. Jos siunausta verrataan vaikka veteen, niin me olemme vain niitä astioita, joilla vettä kannetaan sitä tarvitsevien luo.

Kun seuraavan kerran kuljet naapuritalon ohi, siunaa mielessäsi siellä asuvia ihmisiä. Kun odotat vuoroasi vaikkapa lääkärille, siunaa odotustilassa olevia muita ihmisiä. Siunaa kadulla vastaantulijoita, tai ihmisiä kaupan kassajonossa. Siunaa sitä, joka sinua pilkkaa tai vainoaa. Nämä ovat vain esimerkkejä, missä tilanteissa voit tuoda ihmisiä Herran eteen. Älä anna kuitenkaan tästä muodostua itsellesi taakkaa, että kaikkia pitäisi joka paikassa siunata. Tärkeintä on kuulla sitä hiljaista Pyhän Hengen kuiskausta, joka kehottaa siunaamaan jotain tiettyä ihmistä.

Read Full Post »