Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘valo’

Living Like the ”Sons of Light”
Posted by MORIELDANNY (D. E. Isom) 31.10.2010

”Mutta aikakausista ja määrähetkistä ei teille, veljet, ole tarvis kirjoittaa; sillä itse te varsin hyvin tiedätte, että Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä. Kun he sanovat: ”Nyt on rauha, ei hätää mitään”, silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon, eivätkä he pääse pakoon. Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia.” (1. Tess. 5:1-5)

Tämä ei ole retorinen kysymys enkä myöskään ole pilkallinen tai ivallinen, mutta voisiko joku selittää minulle, miksi lopunaikojen ajoitus ja rakenne ei ollut mikään mysteeri alkuseurakunnalle ja silti me pidämme aiheesta loputtomasti konferensseja ja julkaisemme lukemattomia kirjoja ja verkkosivuja? Ehkä minun kohtuuden nimissä täytyy muotoilla kysymys uudelleen. Näyttää itse asiassa että, ongelma ei niinkään paljon koske tiedonjanoa Jumalan suunnitelmien toteutumisesta Herran päivän lähestyessä, vaan sitä, kuinka elää tuon tiedon varjossa. Se voisi olla ikivanha kysymys kärryjen sijoittamisesta hevoseen nähden. Näyttää, että on joitakin, jotka uskovat, että jos he vain voisivat saada kylliksi tietoa, niin se innoittaisi heitä elämään viimeisten päivien varjossa niin kuin pitääkin. Paavali opettaa, että meillä on jo kylliksi tietoa, niin että meidän ei pitäisi tehdä MUUTA, kuin elää, niin kuin viimeisten päivien varjossa pitääkin.

En osaa edes arvioida kuinka monesti minulle on esitetty jonkinlainen kaavio, joka ”selittää” viimeisten päivien aikataulua. Minä kiitän vaivannäöstä, mutta huomaan olevani toivottomasti urautunut käsitykseen, että kuten useimmat asiat uskovan elämässä, se ei ole niinkään paljon tiedon, kuin uskon koe. Paavali antaa ymmärtää, että tämä on niin perustavaa jokaisen uskovan ymmärrykselle, että sitä tuskin edes kannattaa lainkaan mainita! ”Sillä itse te varsin hyvin tiedätte” (1. Tess. 5:1). Näiden asioiden rakenne on yhtä alkeellinen, kuin millä tahansa muulla evankeliumin opilla. Jokainen uskova tietää ilman muuta, kuinka se toimii:

  1. ”…että Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä” (1. Tess. 5:2).
  2. ”…silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon” (1. Tess. 5:3).
  3. ”…eivätkä he pääse pakoon” (1. Tess. 5:3).

Siinä se on. Voit tietää, jos olet raskaana kuudetta viikkoa, että synnytys lopulta tulossa, mutta yhdeksännen kuukauden lopussa, siitä riippumatta kuinka hyvin luulette valmistautuneenne, jokainen on tyrmistynyt ja paniikissa, kun ensimmäiset, suhteellisen harvat, synnytyskivut iskevät – eivätkä koskaan ole täysin valmistautuneita, kun ne nopeasti tihenevät ja voimistuvat huipentuen ”äkilliseen” synnytykseen, jonka jokainen tiesi koko ajan olevan joka tapauksessa tulossa. Mitä jokaisen kristityn tulee tietää lopunajoista? Ne tulevat odottamatta; ne tulevat esiin hyvin nopeasti ja valmistautumattomilla ei ole pakomahdollisuutta.

Anteeksi sanaleikki, mutta on hyvä syy, miksi väännän rautalangasta asiaa, mitä jokaisen kristityn oletetaan tietävän lopunajoista; se johtuu Paavalin sanoman loppuosasta ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen luvussa 5. Hän lähtee olettamuksesta, että koska me jo tiedämme kaiken, niin tarvitsemme tietää, että on olemassa ominaispiirteiden perusyhdistelmä liittyen niihin, jotka elävät Kristuksen paluun varjossa. Ja kuinka meidän sitten pitäisi elää näissä viimeisissä päivissä? Mitä Paavali opettaa, jonka pitäisi olla lopunaikojen uskovien kaiken ylittävä huolenaihe ja toimintatapa?

”Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia” (1. Tess. 5:4-5).

Valon ja pimeyden vertauskuvat ovat kiehtovaa tutkittavaa läpi koko Raamatun eikä sitä voi täysin eritellä tässä, mutta tässä nimenomaisessa kontekstissa korostus on elämäntavassa. Mitä tulee pimeydessä eläviin, niin Hänen tulemuksensa on oleva äkillinen ja odottamaton. Kuinka sitten tämä vertauskuva konkretisoituu todellisessa elämässä? Mikä on ominaista ihmiselle, joka elää hengellisessä pimeydessä?

”Sen minä siis sanon ja varoitan Herrassa: älkää enää vaeltako, niinkuin pakanat vaeltavat mielensä turhuudessa, nuo, jotka, pimentyneinä ymmärrykseltään ja vieraantuneina Jumalan elämästä heissä olevan tietämättömyyden tähden ja sydämensä paatumuksen tähden, ovat päästäneet tuntonsa turtumaan ja heittäytyneet irstauden valtaan, harjoittamaan kaikkinaista saastaisuutta, ahneudessa.” (Ef. 4:17-19)

Se on sellaisen katumatonta elämää, joka elää itselleen ja harjoittaa tuota elämää toimien ”mielensä turhuudessa, pimentyneenä ymmärrykseltään”. Tämä on ”petoksen” raamatullinen määritelmä. Kun joku tavoittelee jatkuvasti väärää asiaa vastustaen kaikkia yrityksiä saavuttamisekseen tai palauttamisekseen, niin Jumala lopulta luovuttaa heidät sille asialle, jota he niin sitkeästi etsivät. Vertaa tätä siihen, mitä Paavali opettaa niistä, jotka tulevat pimeydestä valoon:

”Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa. Vaeltakaa valkeuden lapsina – sillä kaikkinainen hyvyys ja vanhurskaus ja totuus on valkeuden hedelmä – ja tutkikaa, mikä on otollista Herralle.” (Ef. 5:8-10)

Ne, jotka ovat pimeydessä, elävät itselleen; ne, jotka ovat valossa, elävät Kristukselle. Itse asiassa tämä juuri on se, mitä Pietari painottaa silmiinpistävänä syynä, miksi meidät on kutsuttu elämään ainoastaan Kristukselle, ettemme enää eläisi, kuten entinen minämme.

”Mutta te olette ‘valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa;” (1. Piet. 2:9).

”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan sellaisena, joka elää valossa – sellaisena, joka on itse valo ja suola muulle maailmalle.

Kuinka sitten tämä ”valossa eläminen” tapahtuu? Kuinka sellaiset uskovat tunnistetaan? Kuinka heidät voidaan erottaa niistä, jotka ovat pimeydessä? Toinen on valveilla ja raitis, toinen nukkuu ja on juovuksissa.

Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit. Sillä ne, jotka nukkuvat, ne yöllä nukkuvat, ja jotka juovat itsensä juovuksiin, ne yöllä juovuksissa ovat. Mutta me, jotka olemme päivän lapsia, olkaamme raittiit, ja olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.” (1. Tess. 5:6-8)

Hengellinen juopuneisuus rinnastetaan Raamatussa hengelliseen petokseen. Se tuottaa saman tilan, kuin mikä tulee kohtuuttomasta alkoholin kuluttamisesta, jossa joku tulee tietämättömäksi ei vain siitä mitä tapahtuu hänen sisällään, vaan kaikesta muustakin ympärillään. He eivät tiedosta maailman läheistä tuhoa, koska eivät osaa tiedostaa henkilökohtaista tuhoa, jota ovat kutsumassa itselleen. Paavali erottelee vielä pitemmälle sanoen, että nämä kaksi ihmislajia erotetaan tekojensa kautta, varsinkin käytöksessään toisia kohtaan ja heidän kohtelussaan.

”Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin. Vaeltakaamme säädyllisesti, niin kuin päivällä, ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa.” (Room. 13:12-13)

On merkittävintä, että sellaisina aikoina Paavali puoltaa uskovan tarvetta Jumalan sota-asun antamaan suojaan. Se on laajempi kuva sellaisesta, joka on valmistautunut viimeisiin päiviin, joka pukee yllensä ”uskon ja rakkauden kilven ja kypäräksi pelastuksen toivon”. Usko on sielumme suoja, joka koskee suhdettamme Kristukseen, rakkaus on sydämemme suoja, joka koskee suhdettamme muihin ja toivon kypärä päässämme on suoja mielellemme, jonka tulisi olla siihen, mikä ylhäällä on. (Kol. 3:1-3)

”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan raittiina ja valvovana, joka on näkyvästi erilainen suhteessaan Kristukseen, suhteessaan muihin ja ajattelutavassaan.

”Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan. Sentähden kehoittakaa toisianne ja rakentakaa toinen toistanne, niinkuin teettekin.” (1. Tess. 5:9-11)

Mihin lopulta johtaa eläminen valon asemesta pimeydessä, raittiuden asemesta juovuksissa, valvomisen asemesta nukkuvana? Niille, jotka elävät itselleen (pimeydessä, juovuksissa ja nukkuen), se merkitsee Jumalan vihan kokemista; niille, jotka elävät ainoastaan Kristukselle (valossa, raittiina ja valvovina) se merkitsee, että ”elämme yhdessä Hänen kanssaan”. Pelastus ei ole rajoitettu tiukasti hetkeen, jolloin ratkaisu Kristuksen puolelle tehtiin, vaan muuttunut, eteenpäin menevä elämä todistaa siitä jatkuvasti, mikä panee Hänen Sanansa ja tiensä käytäntöön.

”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ‘Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:21-23)

He tunsivat Hänen nimensä! He ajoivat ulos riivaajia ja tekivät ihmeitä! Kuitenkaan he eivät eläneet Hänen Sanansa mukaan, vaan olivat ”laittomuuden tekijöitä”.

Ehdottaisin syyksi siihen, että Paavali täydentää tämän sanoilla: ”…sentähden kehoittakaa toisianne ja rakentakaa toinen toistanne, niinkuin teettekin”, on, että hän haluaa edistää ympäristöä, joka pitää kallisarvoisena lainkuuliaisuutta (lawfulness) – kuuliaisuutta Jumalan Sanalle – siinä määrin, että näin ei käy viimeisten päivien uskoville. Itse asiassa ottaen huomioon Paavalin opetuksen kontekstin näyttäisi, että on kolme silmiinpistävää asiaa, joita pitäisi käyttää rohkaisemaan ja rakentamaan uskovia viimeisillä hetkillä:

  1. Oppi ylösnousemuksesta, ”että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan” (1. Tess. 5:10).
  2. Rohkaisu elää raittiina, valveilla ja valon lapsina. Toisin sanoen, asettaen Jumalan Sanan ja tiet käytäntöön elääksemme näkyvästi muuttunutta elämää.
  3. Ottaa käyttöön Jumalan koko sota-asu, joka tässä samaistetaan uskoon, rakkauteen ja toivoon (1. Tess. 5:8), jotka varjelevat sydämemme, sielumme ja mielemme.

”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan ei vain omaa uskollisuuttaan tavoittelevana, vaan sellaisena, joka rohkaisee toisia samaan.

”Mutta me pyydämme teitä, veljet, antamaan tunnustuksenne niille, jotka tekevät työtä teidän keskuudessanne ja ovat teidän johtajanne Herrassa ja neuvovat teitä, sekä pitämään heitä erinomaisen rakkaina heidän työnsä tähden. Eläkää rauhassa keskenänne.” (1. Tess. 5:12-13)

Meillä on toinen kokonainen saarna siitä tosiasiasta, että raamatulliset johtajat ”tekevät työtä teidän keskuudessanne” – he osallistuvat aktiivisesti palvelutyöhön ja ”neuvovat teitä” so. he opettavat kuinka Jumalan Sana pannaan käytäntöön. On kuitenkin tärkeää huomioida, että Paavali huomauttaa väliin, että on tärkeää ”antaa tunnustusta” ja ”pitää erinomaisen rakkaina” hengellisiä johtajiamme. Sillä on todennäköisesti paljonkin tekemistä sen tosiasian kanssa, että raamatullinen johtajuus on olennaisen tärkeä historian kaikkina aikoina, mutta se on erikoisen tärkeä aikoina, jolloin pimeys, juopuneisuus ja nukahtaminen ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, ettei kehotus ”eläkää rauhassa keskenänne”, tarkoita yksinomaan johtaja-seuraaja-suhdetta, vaan myös lauman jäsenten välisiä suhteita. Johtajan resurssit ovat tehokkaammassa käytössä, kun ne keskitetään palvelutyöhön eikä konfliktien ratkaiseminen häiritse.

”Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toinen toisellenne ja kaikille.” (1. Tess. 5:14-15)

Hetkinen! Emmekö ole kirjoittaneet näistä velvollisuuksista paikallisten johtajiemme tehtäväkuvauksissa? Miksi meitä kutsutaan ottamaan nämä velvollisuudet? Raamatullisen johtajuuden malli ei ole diktatuuri; se on kumppanuus. Paavali tuo asiat intiimimmälle tasolle. Se, mitä tässä luetelluilla asioilla on yhteistä, on, että ne kaikki liittyvät henkilösuhteisiin. Seurakunnan kokonaisuutena oletetaan olevan mukana siinä, kuinka annetut neuvot pannaan käytäntöön.

Tunnistetaan kolmenlaisia ihmisiä: ”kurittomia”, ”alakuloisia” ja ”heikkoja”. Ehkä paremmin ymmärtäisimme heidän luonnettaan, jos kääntäisimme: ”undisciplined” (kuriton), ”challenged” (vammainen) ja ”spititually immature” (hengellisesti kypsymätön).

Kurittomat ovat pohjimmiltaan kokemassa kuuliaisuuden kriisiä, haluttomia panemaan Jumalan Sanaa käytäntöön. Siksi heitä täytyy nuhdella, käsitellä vähän suorasukaisemmin ja lujemmin, samalla tavalla kuin rakastavat vanhemmat kohtelevat omapäistä lasta. He tarvitsevat kuria.

Alakuloiset ovat pohjimmiltaan kokemassa uskon kriisiä uskoaan haastavien olosuhteiden alas painamina. Rohkaisu tuolla hetkellä on mitä arvokkainta. He eivät tarvitse lujaa kättä, vaan lämmintä syleilyä.

Heikot kokevat eri aikoina joko kuuliaisuuden kriisiä, tai uskon kriisiä, tai sitten molempia. Mitä tahansa lähestymistapaa heihin sovelletaankaan, niin se täytyy tapahtua auttamisen hengessä, aivan kuten rakastavat vanhemmat tahtovat auttaa lastaan kasvamaan ja kypsymään ja lopulta oppimaan tekemään oikeita ratkaisuja omin päin.

”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan sellaisena, joka ei ainoastaan tavoittele raamatullisia suhteita muihin, vaan myös johtajiinsa.

”Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Tess. 5:16-18)

Paavali tuo sen kaiken vieläkin henkilökohtaisemmalle tasolle. Sanoisin, etteivät ainoastaan nämä kolme iloitsemisen, rukoilemisen ja kiittämisen ominaispiirrettä ole erityisen tärkeitä, vaan myös niihin liittyvät adverbit, jotka ilmaisevat, että ne ovat jotakin enemmän, kuin vain pintapuolisia velvollisuuksia.

  • Meidän tulee olla aina iloiset”. Tämä kuvaa jatkuvaa tilaa ennemmin kuin tilapäistä tunnetta. Se on tunnuspiirre sellaisessa, joka alinomaa kommunikoi Kristuksen kanssa.
  • Meidän tulee rukoilla lakkaamatta”. Kun sydämemme halajaa, mitä Jumala halajaa, niin me rukoilemme päivät pääksytysten, koska Henki rukoilee meidän puolestamme ja meissä. (Room. 8:26-27)
  • Meidän tulee kiittää joka tilassa”. Tämä on sen jatkuva tunnustaminen, että Jumala valvoo aina, täyttää jokaisen tarpeen ja valmistaa meitä kaikkeen mahdolliseen.

Paavali ei luonnehdi tätä yliolkaisena neuvona, vaan yksiselitteisesti sanoo: ”Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.” Kuinka monesti olemmekaan sanoneet, että jos tietäisimme Jumalan tahdon, niin tekisimme sen? Usein kyllä esitämme tuon väitteen, kun puhumme elämän ”isoista” asioista, mutta Raamattu opettaa meille, että ”isot” asiat tulevat sen seurauksena, kun kiinnitämme huomiota sellaiseen, jota maailma pitää ”pieninä” asioina. Henkilökohtainen uskollisuus suuremmissa asioissa tulee johdonmukaisesta jokapäiväisestä uskollisuudesta yksityiskohdissa.

”Viimeisten päivien kristitty” vahvistaa Jumalan tahdon omalla asenteellaan.

”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenkaltaista pahaa” (1. Tess. 5:19-22).

Siispä kun meitä on varoitettu elämään valossa, olemaan raittiita ja valvomaan, ei tavoittelemaan ainoastaan omaa uskollisuutta, vaan kehottamaan siihen toisia, tavoittelemaan raamatullisia suhteita kaikkiin ja vahvistamaan Jumalan tahto omalla iloitsemisen, rukoilemisen ja kiittämisen asenteellamme, niin mitä seuraavaksi? Harjoittamaan erottamista: ”koetelkaa kaikki (NASB: examine everything carefully, tutkikaa kaikki tarkoin).”

(Haluan vain huomauttaa välissä, että kuten Jacob Prasch on usein sanonut, että ennen kuin voit harjoittaa fysiikkaa, sinun on opittava trigonometriaa; ennen kuin voit harjoittaa trigonometriaa, sinun on opittava geometriaa ja algebraa; ennen kuin edes aloitat algebran, sinun on opittava laskentoa. Erottaminen tulee vasta, kun uskova saavuttaa kaikki perusedellytykset, eikä sekuntiakaan ennen. Missä ei ole hengellistä kypsyyttä, siellä ei ole erottamista.)

Kuinka tutkimme ja erotamme oikean ”profetoimisen” väärästä? Jumalan Sanalla. Kuinka tiedämme, miten pitää se, mikä hyvää on ja miten karttaa kaikenkaltaista pahaa? Jumalan Sanasta.

Emme tarvitse erikoista erottamisen lahjaa, mutta jokainen uskova on varustettu tietämään, mikä tulee Jumalasta, mikä tulee Saatanasta ja mikä tulee lihasta, koska Raamattu on malli.

Mitä tapahtuu, kun joku ei harjoita raamatullista erottamista jollakin näistä alueista? Se saa aikaan Hengen sammuttamisen, koska kummassakin tapauksessa se on Jumalan Sanan väärin käsittelemistä. Aivan kuten ”profetoimiset” tulee vahvistaa/paljastaa Raamatun perusteella, niin myös ero ”hyvän” ja ”pahan” välillä johdetaan samalla tavalla. Hengellä täytetty ympäristö on sellainen, joka on täysin kuuliainen Jumalan Sanalle kaikilla tasoilla ja nopein tapa sammuttaa Pyhän Hengen liekki on poiketa Jumalan Sanan mallista.

”Viimeisten päivien kristitty” mittaa kaikki asiat Jumalan Sanan mallilla.

”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä.” (1. Tess. 5:23-24)

Nykyajan saarnoissa me haluamme antaa muodollisen johdannon ja sitten edetä kohta kohdalta todistamaan koko opetuksen ja sitomaan yhteen koko asian nätiksi tiivistelmäksi. Uudessa Testamentissa ei ole epätavallista kirjoittajalle pysyä aiheen ytimessä aivan loppuun saakka. Mistä Paavali todellisuudessa on puhunut koko ajan? Pyhityksestä. Tiedäthän – prosessista, jonka kautta meitä erotetaan yksinomaan Kristukselle tulemaan enemmän ja enemmän Hänen kaltaisekseen ja vähemmän ja vähemmän sen elämän kaltaiseksi, jonka jätimme ristille naulituksi.

”Viimeisten päivien kristitty” on pyhityksen työn kuluttama.

Pysähtykäämme tässä. Kootkaamme yhteen kaikki Paavalin opetukset yhteen paikkaan nähdäksemme, miten uskovan oletetaan elävän viimeisten päivien varjossa.

  • ”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan sellaisena, joka elää valossa – sellaisena, joka on itse valo ja suola muulle maailmalle.
  • ”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan raittiina ja valvovana, joka on näkyvästi erilainen suhteessaan Kristukseen, suhteessaan muihin ja ajattelutavassaan.
  • ”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan ei vain omaa uskollisuuttaan tavoittelevana, vaan sellaisena, joka rohkaisee toisia samaan.
  • ”Viimeisten päivien kristittyä” luonnehditaan sellaisena, joka ei ainoastaan tavoittele raamatullisia suhteita muihin, vaan myös johtajiinsa.
  • ”Viimeisten päivien kristitty” vahvistaa Jumalan tahdon omalla asenteellaan.
  • ”Viimeisten päivien kristitty” mittaa kaikki asiat Jumalan Sanan mallilla.
  • ”Viimeisten päivien kristitty” on pyhityksen työn kuluttama

Mitä näillä kaikilla asioilla on yhteistä? Ne ovat täsmälleen samoja asioita, joita jokaisen uskovan seurakunnan kaikkina aikoina on oletettu tekevän. Miksi apostoli Paavali ei anna mitään ”erikoisia” tai ”ylimääräisiä” ohjeita, kun on kysymys siitä, kuinka ”viimeisten päivien kristityn” pitäisi elää? Miksi hän näyttää vaativan pelkästään samaa kristillisen elämän mallia niiltä, jotka elävät viimeisissä päivissä, kuin niiltä, jotka ovat elossa missä tahansa seurakunnan aikakaudessa?

Jacob Prasch opettaa selitysmenetelmää, joka on johdettu juutalaisen Midrash’in hermeneutiikasta, jota kutsutaan nimellä kal v’homer, jonka hän selittää merkitsevän ”kevyt raskaaseen”. Se tarkoittaa, että jokin, joka pätee yleiseen tilanteeseen, on erikoisen tärkeää erikoisessa tilanteessa, tai että jokin, joka on totta helpossa tilanteessa, on korostetun tärkeää vaikeassa tilanteessa.

En ole tällä osoittamassa, että tämä olisi ainoa esimerkki, jossa Paavali käyttää midrash’in periaatetta ”kevyt raskaaseen”, mutta luulen, että käsite selittää, miksi Paavali halusi neuvoa ”viimeisten päivien kristittyjä” tekemään täsmälleen samoja asioita, joita ”kaikkien aikojen” kristittyjen on edellytetty tekevän alusta saakka. Se, mikä on ollut totta jokaisessa aikaisemmassa seurakunnan aikakaudessa, on erikoisesti totta viimeisessä aikakaudessa; se, mikä koski kristittyjä aikaisemmissa sukupolvissa, on korostetun tärkeää viimeiselle sukupolvelle: pyhityksen jatkuva työ, olla erotettu yksin Kristukselle.

Hänen paluuseensa johtavina viimeisinä hetkinä on erikoisen tärkeää, että kristityt elävät valossa omakohtaisesti uskollisina kaikissa suhteissaan mitaten kaikkia asioita Jumalan Sanalla ja ollen Hänen rakkautensa ja armonsa näkyviä esimerkkejä. Se on aina ollut tärkeää, mutta nyt se on vieläkin tärkeämpää!

Osoitus jonkun raamatullisesta vakaumuksesta, että nyt eletään viimeisiä päiviä, on elämä, joka on sitoutunut enemmän kuin koskaan uskollisen kristityn perusominaisuuksiin. Tämä on erikoisen tärkeää nyt enemmän kuin koskaan. Muista, mitä on puhuttu profeetta Danielin kautta, että viimeisinä päivinä ei vain tieto vahvistu, vaan myös vanhurskaus – Paavalin meille Tessalonikalaiskirjeessään esittämien päämäärien yhdistetty seuraus

”Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti” (Dan. 12:3).

Näyttää, että meille ei ainoastaan ole annettu kaikkea tarvitsemaamme tietääksemme tulevan Herran päivän perusrakenteesta, vaan meille on jo annettu täsmälleen se, mitä meidän oletetaan tekevän sen suhteen.

Hänen rakkaudessaan,
Servant@WalkWithTheWord.org
D. E. Isom

Read Full Post »

Kun Suomeen tulee pakolaisina ja maahanmuuttajina yhä enemmän myös muslimeja, joillakin tahoilla syntynyt jonkinlainen pelkotila. Islamistien maineen vuoksi kaikkia tänne saapuneita muslimeja kammoksutaan. Maassamme on jo noin 60 000 islamin uskoista, ja tuntuu siltä, kuin heitä aivan kuin rauhoiteltaisiin ja lepyteltäisiin vireillä olevalla moskeijahankkeella. ”Saatte rakentaa moskeijan ja tuemme sitä kaikin tavoin, kunhan vaan ette tee meille mitään pahaa.” Ihan kuin nyt täällä asuvilla muslimeilla olisi jotain ajatuksia päämme menoksi!

Luterilainen kirkkomme on ilmaissut tukensa moskeijahankkeelle ainakin piispainkokouksen pääsihteerin Jyri Komulaisen suulla. Hän kirjoittaa artikkelissa Miksi kirkko puolustaa monikulttuurisuutta ja jopa moskeijahanketta? näin: ”Aavistus Jumalan valtakunnasta on jo siellä, missä ihmiset oppivat elämään sovinnossa ja rauhassa keskenään. Vaikka islamin oppi poikkeaa kirkon opista, kirkkoa ohjaa oman edun tavoittelun sijasta unelma ihmiskunnan harmoniasta Jeesuksessa Kristuksessa. Missä muualla se toteutuisi kuin konkreettisessa vieraanvaraisuudessa, jota osoitetaan muukalaisille?” (Suomen Kuvalehti 27.7.15.)

Ja se vieraanvaraisuusko tulee ilmi rakentamalla muslimeille oma moskeija? Ehkä pian Suomessakin alkavat voimistua ne liberaalikristillisyyden äänenpainot, joiden mukaan muslimit ja kristityt palvovat samaa Jumalaa. Näin on käynyt muualla, miksei siis Suomessakin? Rivien välistä tällaista on jo luettavissa hyvinkin yleisesti – on vain ajan kysymys, milloin joku alkaa puhua siitä suoraan. Kun lukee esimerkiksi Jyri Komulaisen kirjoituksia, hienojen sanallisten koukeroiden takaa on nähtävissä se kerettiläinen ajatus, että kaikki uskonnot johtavat saman Jumalan yhteyteen. Seuraavassa hänen lauseessaan tuota ajatusta ei tarvitse edes hakea rivien välistä: ”Kun lukee Basavannan kaltaisia hindulaisia bhakti-runoilijoita, intohimoinen kaipuu Jumalaa kohti on ilmeinen. Vaikea on välttyä ajatukselta, että Jumala on heitä myös koskettanut. Lähetystyö kuuluu olennaisena osana kristilliseen uskoon. Kirkon missio suuntautuu kuitenkin maailmaan, jossa Jumala on jo läsnä.” (Jyri Komulainen 16.9.2013 Suomen Kuvalehti). Hän viestittää, että Jumalan valtakunta on laajempi kuin ymmärrämme – kristillisen kirkon rajat ylittävä – eikä kirkolla ole siihen yksinoikeutta.

Ruotsissa ollaan jo niin pitkällä, että Tukholman piispa Eva Brunne on ehdottanut erään kappelin sisustamista myös muslimeille sopivaksi. Tähän kuuluisi lattiaan tehtävä Mekkaa kohti osoittava merkintä, joka ilmaisisi oikean rukoussuunnan. Samoin krusifiksi olisi poistettava, jotta tila olisi neutraali ja soveltuisi kaikille. (Dagen.se 28.9.2015, suomeksi asiaa kommentoi esim. Blogitaivas.fi)

Onneksi maailmalta kantautuu myös toisenlaisia viestejä: iloisia uutisia siitä, miten muslimeja on kääntynyt kristityiksi, jopa runsain määrin. ”Muslimit kääntyvät joukolla kristityiksi Berliinissä”, kirjoittaa Helsingin Sanomat 29.9.2015. Pastori Gottfried Martensin seurakunnassa on satoja entisiä muslimeja Iranista ja Afganistanista. Kasteopetusta antaessaan pastori sanoo keskustelevansa huolella kastettavan kanssa, sillä kristityksi kääntyminen voidaan nähdä viranomaisten silmissä negatiivisena asiana. Pastorin seulan läpäisee noin 80 % halukkaista; heillä on aito halu tulla kristityiksi, vaikka se merkitsisi jopa turvapaikka-anomuksen hylkäämistä.

Seurakuntalainen.fi uutisoi 23.9.2015 otsikolla ”Maahanmuuttajia kääntyy kristityiksi Keski-Euroopassa”. Sen mukaan esimerkiksi Saksassa on 6000 iranilaista lähtenyt seuraamaan Jeesusta muutaman viime vuoden aikana. Joidenkin kääntymysten taustalla voi olla halu saada tällä tavalla myönteinen turvapaikkapäätös, mutta on myös paljon hengellistä etsintää. ”Monien muslimien harhakuva islamista on poistunut. He näkevät sen pahan puolen ja ovat avautuneet. Siksi on myös aitoja kääntymyksiä.” Fidan muslimityön koordinaattori Hannu Lahtinen kertoo myös sattumuksesta, jossa seurakunta oli kutsunut erääseen muille tarkoitettuun koulutustapahtumaan paljon muslimeja. Tilaisuus käytettiin kuitenkin hyödyksi: ”Julistimme yksinkertaista evankeliumia, ja se meni kuin veitsi voihin. Nyt tuossa seurakunnassa on farsinkielinen uskonelämän aakkoskurssi. Yksi uskoon tulleista oli tunnettu afgaanilaulaja.”

Pekka Simojoki puolestaan kertoo Uusi Tie -lehdessä 15.10.2015, miten Tuomas-messuun oli kutsuttu 40 pakolaista. He tuskin olivat koskaan aikaisemmin olleet kristillisessä tilaisuudessa. ”En tiedä, kuinka paljon ymmärrettiin sanoista, mutta ilmapiiri ja ilo ymmärretään aina. Ja se ymmärretään, onko sydän mukana. Tällaista kokemusta tuskin omasta moskeijasta oli heillä kellään, sen näki ilmeistä.” Eräskin ISISin tappouhkauksia paennut kertoi sitten messun jälkeen, ettei olisi halunnut muslimina tulla kristittyyn maahan, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. ”Tänään minä olen ymmärtänyt, että kristinusko on rakkauden uskonto”, hän tunnusti. Pekka lopettaa kirjoituksensa siihen ajatukseen, että nuo kaukaiset vieraat ovat saman Luojan luomia ja lunastamia kuin mekin. ”Me ehkä pelkäämme, mutta he pelkäävät vielä enemmän. Koin vahvasti, että heidän ovensa ovat auki evankeliumille. Ehkä Jumala lähetti heidät tänne siksi, että me voisimme rakastaa ja kertoa heille Vapahtajasta.”

Miksi siis tyytyä vain rakentamaan heille moskeijaa, kun voimme pyytää heidät seurakuntaamme ja tuoda viestiä elävästä Jumalasta ja Hänen pojastaan Jeesuksesta? Jumala on rakastanut meitä suuresti antamalla poikansa Jeesuksen syntiemme sovitukseksi. Koska meitä on rakastettu ensin, emmekö veisi tätä ilosanomaa kaikkein suurimmasta rakkaudesta myös muslimeille?

Christian Today kirjoittaa 16.10.2015, miten juuri kristittyjen taholta tuleva rakkaus sai erään ISIS-taistelijan antamaan elämänsä Jeesukselle. Artikkelin otsikkona on ”ISIS-taistelija saapui pakolaisleiriin suunnitelmanaan tappaa kristittyjä, kohtasi Jeesuksen”. Tuo ISISin taistelija tuli Pohjois-Syyriassa olevalle pakolaisleirille teeskennellen olevansa pakolainen. Hänen tarkoituksenaan oli tappaa kristittyjä työntekijöitä, mutta luopui suunnitelmastaan kuultuaan evankeliumia ja nähtyään kristittyjen rakkauden. Hän huomasi, kuinka islam oli aivopessyt hänet suhtautumaan kristittyihin, ja kuinka toisenlainen oli se todellisuus, jonka hän näki kristityissä.

David Wilkersonin hartauskirjassa Isän sydän on tämän päivän 1.11. teemana juuri tuo kristityistä loistava valo. Jumala rakentaa seurakuntaansa sen valon kautta, joka loistaa Hänen omistaan. Kun elämme rehellisesti ja epäitsekkäästi täysin antautuneena Jeesukselle, olemme Jumalan laupeuden ja armon esimerkkejä muille ihmisille. Wilkerson kertoo eräästä New Yorkissa toimivan suuryrityksen johtajasta, joka soitti heidän toimistoonsa. Yrityksessä työskenteli kaksi naista, jotka kuuluivat Wilkersonin seurakuntaan. Naiset olivat johtajan mukaan erilaisia kuin muut toimiston työntekijät. He olivat alati ystävällisiä, hymyileviä ja avuliaita, eivätkä he puhuneet pahaa muista tai valittaneet asioista. ”Heissä on jotakin erilaista. Haluaisin tavata teidät saadakseni selville, mistä se johtuu”, hän sanoi. Wilkerson jatkaa: ”Nämä naiset olivat kuin taivaallisia kynttilöitä, jotka Jeesus oli laittanut tehtäviinsä. Heistä loistanut valo valaisi koko työpaikan, koska heillä oli itsessään Kristuksen elämä!”

Tuo yritysjohtaja oli juutalainen, ja olisi tuskin tullut mukaan seurakunnan kokoukseen. Sen sijaan hän näki todistuksen Jeesuksesta näiden naisten elämän kautta. Olemmeko me samanlaisia Herran todistajia muille ihmisille – ovatpa he sitten muslimeja, ateisteja, työtovereita, naapureita, sukulaisia tai ketä tahansa? Ehkä meidän olisi joskus syytä katsoa peiliin. Olen nimittäin kuullut, että jotkut vasta kääntyneet ovat jopa lähteneet pois seurakunnasta sen takia, kun ihmissuhteet siellä ovat olleet jotain muuta kuin he ovat uskovista kuvitelleet. Emmekö sen sijaan antaisi Kristuksen rakkauden välittyä meistä ympärillemme muihin niin, että hekin voisivat tulla tuntemaan Jeesuksen?

Elämä-lehdessä 8/2015 oli kirjoitus Nabeel Qureshinista, joka oli harras muslimi, mutta vähitellen vakuuttui Jeesuksen jumaluudesta. Hän tutki sekä islamia että kristinuskoa, ja todisteet puhuivat enemmän kristinuskon kuin islamin puolesta. Nabeel Qureshin muistuttaa, että muslimeja ei tule pelätä, sillä suurin osa muslimeista on ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Ja toisekseen – meille ei ole annettu pelkuruuden henkeä vaan voiman ja rakkauden henki (2. Tim. 1:7). Hän muistuttaa, että juuri rakkaudesta kristityt tunnistetaan Jeesuksen opetuslapsiksi.

Paavali muistuttaa meitä rakastamisen tärkeydestä (1. Kor. 13:1-3):

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.

Edellä mainitun Nabeel Qureshinin elämän vaiheista on kirjoitettu kirja Etsin Allahia, löysin Jeesuksen. Muita vastaavia kertomuksia muslimien kääntymisestä kristityiksi löytyy Ismaelin lapset -kirjasta, jonka voit lukea Islamopas.net-sivustolta. Kannattaa tutustua näihin kertomuksiin, sillä ne avaavat hyvin sitä maailmaa, jossa muslimit elävät.

Read Full Post »

Pääkaupunkiseudulla näyttää kirkon piiriin levinneen uusi uskonto. Sen nimi on kehä kolmosen uskonto – vai pitäisikö sanoa kolmen kehän uskonto.

Nimittäin tämän uskonnon harjoittajia ympäröi kolme pyhää kehää, jotka ovat rakkaus, armo ja suvaitsevaisuus. Kristinuskosta tuttu Pyhä kolminaisuus – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on vaihdettu nykyaikaisempaan muotoon. Tätä uutta kolminaisuutta maailmakin ymmärtää.

Tässä uudessa uskonnossa käytetään kyllä Raamattua, mutta se on vain puhetta Jumalasta – ihmisjärjen tuotosta siis. Raamatun oppia on näin ollen lupa muutella mielin määrin tälle ajalle sopivaksi. Tämä on kätevää, kun silloin voidaan olla aina kussakin trendissä mukana, ja näin pitää kuluttajat tyytyväisinä.

Kerran eräältä papilta kysyttiin, että miksi ei voitaisi laittaa ei-uskovia pappeja pois ja valita tilalle uskovia. Tämä uskova pappi – siis ihan aikuisten oikeasti uskova – sanoi, että eipä niitä taida löytyä tarpeeksi. Jäisi monta papinvirkaa täyttämättä, ainakin pääkaupunkiseudulla, sanoi tämä setä. No, tunnen kehä kolmosen sisäpuolelta joitakin uskovia pappeja – tai ainakin yhden. Hän ei kuitenkaan ole se, joka eräässä mummopiirissä hermostui mummojen tenttaamiseen ja paukautti Raamatun pöytään sanoen: ”Tämä kirja ei ole totta!”

En aio paljastaa tuon uskovan papin nimeä – en, vaikka ev.lut. kirkon inkvisitiolaitoksen (tuomiokapitulin) pyövelit kuinka uhkailisivat. Menettäisi vielä tuo(kin) pappi-parka työnsä sen takia, kun uskoo Raamattuun Jumalan sanana.

Sattuipa eräänä päivänä silmiin Kirkko&kaupunki-lehden 8.1.2015 ilmestynyt numero. Siinä kerrottiin muun muassa, että lehden yhtenä kolumnistina aloittaa muslimi. Ainoa hengelliseen viittaava artikkeli oli jotain uutta homoteologiaa esittelevä juttu. Löytyihän sieltä lopusta kuitenkin pari ihan oikeasti kristillistä tekstiä – ne olivat yleisönosastokirjoituksia. Ihme ja kumma kun niitä ei ollut sensuroitu, kun toisessa arvosteltiin lehden linjaa ja toisessa oli mainittu niinkin kerettiläinen sana kuin synti.

Kun Kirkko&kaupunki on ottanut kolumnistiksi muslimin, niin eikö se ole epätasa-arvoista? Varmasti nyt pahastuvat ainakin hindulaiset, buddhalaiset, taolaiset, jehovan todistajat, mormonit ja bahá’ílaisuuden edustajat. Hehän voisivat laittaa K&k:n syytteeseen suvaitsemattomuudesta. No eipä hätää! Kynttilänpäivän Tuomasmessussa 8.2.2015 pidettiin keskustelusaarna, johon osallistuivat papin lisäksi edustajat Hare Krishna -liikkeestä, juutalaisesta seurakunnasta ja bahá’í-yhteisöstä. (Seurakuntalainen.fi 9.2.15)

Tuossa ”saarnassa” puhuttiin valosta. Sehän kyllä sopii hyvin tämän uuden uskonnon maailmankuvaan. Kun Jeesus on pudotettu pois syntien sovittajan ja Pelastajan roolista, eikä Hän enää ole edes jumalallista alkuperää, niin tämän uuden uskonnon oppi on itse asiassa sopusoinnussa kaikkien muiden uskontojen kanssa. Tällaista sopusointua kutsutaan hienolla sanalla synkretismi, joka tarkoittaa uskontojen yhteensulautumista.

Idän suurten uskontojen edustajia – hindulaisia, buddhalaisia ja taolaisia – ei tällä kertaa nähty kirkossa. Valaistumisen voi kuitenkin kokea osallistumalla pääkaupungin seurakuntien moniin meditaatiopiireihin, joissa idän uskontojen valo – joka tosiasiassa on pimeyttä – tarjoillaan kivasti kristillisessä viitekehyksessä. Ja jos tällainen penkkiurheilu alkaa kyllästyttää, tuo pimeä valo löytyy kristillisestä joogasta, jolloin kuntokin kohenee samalla.

Pitipä vielä tulla eteeni toinenkin huuhaa-lehti, nimittäin Esse – Espoon seurakuntasanomat. Se antaa esimerkillisen hyvän valaistumisen kokemuksen tästä synkretismistä. Lehden 12.2.2015 ilmestyneessä numerossa eräs kehä kolmosen pastori kehtaa sanoa, että ”Jumalan luokse on monta tietä. Kirkko ei voi määritellä, mitä tietä joku kulkee kristillisten perustotuuksien luo. Lähtökohtana pitäisi olla ihmisen uskonnollinen kokemus ja elävä suhde hengellisyyteen, eivät niinkään kirkon dogmit ja opit.” Tämä pappi viittaa siis kintaalla Raamatun sanalle. Hän antaa haastattelussa ymmärtää, että kun jooga, meditaatio ja tietoinen läsnäolo ovat valtavirtaa, ne pitäisi ottaa entistä enemmän huomioon seurakuntien toiminnassa. Hän haluaa niiden harrastuspiirejä lisää seurakuntiin. Lehden kuvassa kyseinen pappi ottaa hyvinvointimessuilla Äiti Maa -siunauksen energiahoitajalta. Mitähän siunausta tämä pappi mahtaa välittää edelleen omille seurakuntalaisilleen?

Sama pastori sanoo toisessa haastattelussa joogamessuilla, että pääkaupunkiseudulla olisi tilaa sellaiselle seurakunnalle tai yhteisölle, jonka hengellinen profiili olisi uushenkinen. Näin ollen sellaiset ihmiset, joiden usko on vahvasti suuntautunut tällaiseen (new ageen), saisivat olla ja toimia kirkon yhteydessä ja kasvaa sitä kautta kristittyinä. Pastorin mukaan heidän ei tällöin tarvitsisi radikaalisti muuttaa omaa hengellistä elämäänsä, vaan kirkon sanoma voisi vähitellen heissä vaikuttaa.

Kysynpä vaan, että mikä on se kirkon sanoma, joka uushenkisiin vaikuttaisi? Onko se tässä tapauksessa kehä kolmosen uskonnon sanoma, joka on loppujen lopuksi sama kuin new agessa – kaikki tiet vievät Jumalan luo? Miten siinä mahtaa käydäkään, kun tuolla tiellä sokea sokeaa taluttaa (Luuk. 6:39)…

Olen monesti miettinyt, miten joku elävä uskova voi pysyä tuollaista uskontoa harjoittavassa yhteisössä hengellisesti elossa. Kirjoittaahan Paavali:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: ”Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani”. Sentähden: ”Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias”. (2. Kor. 6:14-18)

En ole ketään kehottamassa eroamaan kirkosta, koska me kirkollisveron maksajat olemme nykyisin entistä tärkeämpiä. Nimittäin päivä päivältä jäsenmäärä vähenee, kun kirkko on joko liian suvaitseva tai ei ole tarpeeksi suvaitseva, ja pitäähän meidän vielä uskoa hyvän tekemiseen. No kehä kolmosen sisäpuolella tähän huutoon on kyllä yritetty vastata. Valitettavasti Iisebelin henki ja Baalin alttareiden mädäntynyt haju on sieltä alkanut levitä koko maahan turruttaen yhä useampien mielen.

Monet ovat silti löytäneet hengellisen kodin jostain muusta oikeasti kristillisestä yhteisöstä. Onneksi sellaisiakin sentään on vielä, vaikka määrärahoja joiltain niiltä on yritettykin viedä.

Suomessa olisi tilausta muutamalle marttilutherille, jotka saisivat aloittaa täällä uskonpuhdistuksen. Tai Elialle, joka repisi maahan Baalin alttarit. Kaatoihan Jeesuskin temppelissä rahanvaihtajien pöydät, kun Hänen Isänsä huoneesta oli tehty rosvojen luola (Matt. 21:12,13). Suomen Siion tarvitsee pikaista puhdistusta kehä kolmosen uskonnosta, tuosta Beliarin hengen saastuttamasta opista!


Jälkipuhe

Tiedän, että tämä kirjoitus aiheuttaa närää, ja ehkä myös närästystä, jos sen pureskelematta nielee. Olisiko minun pitänyt olla hienotunteisempi toista uskontoa – kehä kolmosen uskontoa – kohtaan? Ei olisi. Olen sanonut ehkä liiankin kauniisti sen, mitä ajattelen siitä.

Meidän toki pitää kunnioittaa toisen uskontoa ja myös tahtoa olla uskomatta. Sitä en voi kuitenkaan kunnioittaa, että kehä kolmosen uskonto salakavalasti ujuttaa harhaoppejaan Suomen ev.lut. kirkon sisälle ja harjoittaa sellaista epäjumalanpalvelusta, joka on kauhistusta Jumalan silmissä. Tuo uusi uskonto käyttää ovelasti kirkon kulisseja saadakseen yleisen hyväksynnän, ja alkaa sanella, millaiseksi kirkon ikiaikainen, Raamattuun nojaava, oppi pitäisi muokata. Jos se reilusti toimisi jollain eri nimellä omana kirkkokuntanaan, niin en sanoisi siitä mitään.

Totisia uskovia pappeja kyllä ajetaan kirkon viroista pois, mutta Jumalan sanan – Raamatun – arvovaltaa halventavat saavat siellä uskoa ja opettaa mitä haluavat, ilman että siihen kukaan puuttuu. Ja jos siihen inkvisitiolaitokseen lähettää kantelun, niin se ei johda mihinkään.

Vielä lopuksi tuoretta tietoa sukulaisilta pääkaupunkiseudulta: on siellä kuulemma jopa kaksinumeroinen luku Raamattu-uskollisia pappeja. Ja ”piilossa olevia” lienee vielä lisää. Herra auttakoon heitä kestämään uskossa ja antakoon rohkeutta pitää elävää sanomaa ja totuutta esillä!

Read Full Post »