Olen monesti miettinyt, miksi Mooseksen aikainen Israelin kansa oli niin epäuskoinen. Kansa oli saanut nähdä toinen toistaan suurempia ihmeitä, joita Jumala näytti faaraolle. Sitten kansa saapui Punaisen meren rannalle, mutta egyptiläiset takaa-ajajat olivat jo aivan kintereillä. Kansa alkoi napista ja sanoi Moosekselle, että ”parempi olisi ollut palvella egyptiläisiä kuin kuolla erämaahan”.
Kuten tiedämme, niin Jumala antoi jälleen tapahtua ihmeen: vesi jakaantui päästäen israelilaiset toiselle rannalle, mutta egyptiläiset hukkuivat. Tästähän on löytynyt arkeologisia todisteitakin, katso vaikkapa:
Ja Israel näki sen suuren teon, jonka Herra teki tuhotessaan egyptiläiset. Silloin kansa pelkäsi Herraa ja uskoi Herraan ja uskoi hänen palvelijaansa Moosesta. Silloin Mooses ja israelilaiset veisasivat Herralle tämän virren; he sanoivat näin: ”Minä veisaan Herralle, sillä hän on ylen korkea; hevoset ja miehet hän mereen syöksi…” (2. Moos. 14:31; 15:1)
David Wilkerson kirjoittaa artikkelissaan Oikea laulu – väärällä puolella!, että tuota laulua ei laulettu totisessa uskossa, koska he lauloivat sen voiton puolella – ei koettelemusten puolella.
Israelin kansa vaelsi erämaassa 40 vuotta, koska heillä ei ollut todellista uskoa ja luottamusta Jumalaan. Wilkerson sanoo, että ”Jumala sallii kriisitilanteiden seurata toistaan, kunnes lopulta opimme läksyn. Jos kieltäydymme oppimasta sitä, tulee aika, jolloin Hän luovuttaa meidät oman katkeruutemme ja napinamme valtaan.”
Jumala antaa meille koetuksia, koska Hän haluaa varustaa meidät kestämään elämän taisteluja. Vaellammeko omassa erämaassamme lopun ikämme, vai opimmeko luottamaan Häneen joka tilanteessa? Meidän on opittava luottamaan Jumalaan – ensin pienissä asioissa ja sitten suuremmissa.
Minua on suuresti puhutellut Wilkersonin toinen kirjoitus Ota Kristus avuksi kriisiisi. Siinä hän käy läpi Danielin kirjan tuttua kertomusta Baabelin pakkosiirtolaisuuden ajan juutalaisista miehistä Sadrakista, Meesakista ja Abednegosta. Kuningas Nebukadnessar uhkasi, että jos joku ei kumarra hänen jumaliaan, sellaiset heitetään tuliseen pätsiin. Nämä Jumalaa pelkäävät miehet eivät aikoneet kumartaa Nebukadnessarin pystyttämää patsasta, vaan sanoivat: ”Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.” (Dan. 3:17,18)
Heidän luja uskonsa luotti siihen, että Jumala tietää heidän tilanteensa ja voi pelastaa heidät kuninkaan käsistä. Ja vaikka ei pelastaisikaan pätsiltä, niin he eivät silti luovu Hänestä!
Wilkerson kirjoittaa: ”Juuri tämä avaa Kristukselle oven sinun hätääsi – täysi luottamus siihen, että Hän kykenee pelastamaan ja vapauttamaan meidät millaisesta kriisistä tahansa. Me luotamme siihen, että olemme Hänen käsissään, tapahtui mitä tahansa.”
Lue tuo Wilkersonin kirjoitus kokonaisuudessaan edellisestä linkistä. Artikkelissa puhutaan kolmesta alueesta, joihin meidän on sitouduttava saadaksemme Kristuksen avuksi kriisiimme:
- sitoutumista puhtaaseen vaellukseen,
- sitoutumista etsimään Jumalaa rukouksessa ja
- sitoutumista luottamaan Jumalaan täydellisesti elämässä tai kuolemassa.
Mistä uskosta osattomat ympärillämme oppivat tuntemaan Jumalan? Siitäkö, että evankelioimme heitä joka käänteessä? Vai siitäkö, jos elämässämme on suurta menestystä? Luulenpa, että monia puhuttelee se, jos voimme todistaa omalla elämällämme, että kaikkien vaikeuksiemmekin keskellä kiinnitämme luottamuksemme täysin Jumalaan.
Silloin Nebukadnessar lausui ja sanoi: Kiitetty olkoon Sadrakin, Meesakin ja Abednegon Jumala, joka lähetti enkelinsä ja pelasti palvelijansa, jotka häneen turvasivat eivätkä totelleet kuninkaan käskyä, vaan antoivat ruumiinsa alttiiksi, ennemmin kuin palvelivat kumartaen rukoilivat muuta jumalaa kuin omaa Jumalaansa. (Dan. 3:28)
Ajankohtaista uskosta 