Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kristityn kasvu’ Category

Two kinds of blindness
14.1.2019 Simon Desjardins, suom. Sk

Jeremian kirjasta löytyy kohta, jota meidän kannattaa ajatella. Se esittää meille sokeuden kaksi lajia, jotka poikkeavat toisistaan mahdollisimman paljon, nimittäin kirotun miehen sokeuden ja siunatun miehen sokeuden. Tässä tuo kohta:

“Näin sanoo Herra: Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa ja jonka sydän luopuu Herrasta. Hän jää alastomaksi arolle eikä näe mitään onnea tulevan; hän asuu poudan polttamissa paikoissa erämaassa. Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy (KJV:  and shall not see when heat cometh) vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä.” (Jer. 17:5–8)

(Lainaan KJV-käännöstä, koska se kääntää molemmissa jakeissa, sekä 6 että 8, heprean sanan רָאָה näkemiseksi, kuten tekevät myös Targum ja Qere.)

Vastakkaisuuden syy

Kuten nämä kolme jaetta todistavat, niin kaksi edustajaa ovat täysin vastakkaisia ja heidän vastakkaisuutensa on synnyttänyt nimenomainen valinta. Henkilö tuskin voisi odottaa erilaisuuden syyn olevan, mitä se on, sillä se koskee sitä, kehen hän luottaa. Joten yhtäällä meillä on kirottu mies, joka luottaa ihmiseen, mikä saa hänet tekemään lihan käsivarrekseen ja toisaalla meillä on siunattu mies, joka luottaa Herraan, mikä saa hänet asettamaan toivonsa Häneen. Siitä seuraa, että jyrkkä ero näiden kahden ihmisen välillä on heidän luottamuksensa kohteessa.

Kontrasti

Päivän päättyessä meille jää äärimmäinen vastakkaisuus, yhtä vaikuttava kuin elämän ja kuoleman välinen. Toinen on kuin alaston puu arolla, joka asuu poudan polttamissa paikoissa erämaassa. Toinen on kuin veden partaalle istutettu puu, hedelmällinen kaikkina vuodenaikoina.

Ainoa heitä yhdistävä asia näyttää olevan se, että molemmat ovat sokeita. Mutta jälleen, kuten näemme, heidän sokeutensa luonne tekee heistä täysin vastakkaisia.

Kirotun sokeus

Meille kerrotaan, että mies, joka on aiheuttanut kirouksen päällensä, ei näe, milloin hyvä tulee (KJV: shall not see when good cometh). Missään ei sanota, etteikö hyvä tulisi, mutta tragedia on siinä, että vaikka hyvä tulee, niin hän ei näe sitä, so. hän ei koe sitä eikä myöskään hyödy siitä eikä tiedä, että se on ollut siellä alusta saakka.

Mikä asema! Tällainen henkilö on tuomittu alusta saakka. Jos sateisena päivänä tarjoat hänelle sateenvarjoa, hän valittaa, koska varjo on musta. Jos tarjoat hänelle ruusun, hän ärsyyntyy, koska siinä on piikkejä. Jos kutsut hänet ravintolaan, hän marmattaa, koska ruoka on liian suolaista. Ja jos tarjoat hänelle apuasi, hän protestoi sanoen osaavansa tehdä sen yhtä hyvin kuin sinäkin. Ja siinä ilmenee kirous kietoutuneena hänen koko tietoisuutensa perusrakenteeseen.

Jotkut näistä ihmisistä kulkevat seurakunnasta seurakuntaan, turhautuneina ja onnettomina. He onnistuvat löytämään jotakin väärää kaikkialla, lähes joka asiassa ja melkein jokaisessa ihmisessä. Näyttää, että he ovat menettäneet kyvyn havaita mitään hyvää. Miten säälittävä tilanne! Upotettuina siunauksiin minkään niistä vaikuttamatta heihin; kokien koko ajan kipua, jonka aiheuttaa heidän kätensä lävistävä ruoko. Viittaan tässä kohtaan 2. Kun. 18:21, josta luemme:

“Katso, sinä luotat nyt Egyptiin, tuohon särkyneeseen ruokosauvaan, joka tunkeutuu sen käteen, joka siihen nojaa ja lävistää sen. Sellainen on farao, Egyptin kuningas, kaikille, jotka häneen luottavat.”

Luottaminen lihan käsivarteen voi tuoda hetkellisen helpotuksen, mutta ajan mittaan se aina aiheuttaa ongelmia ja tyytymättömyyttä, sillä se tuo mädännäisyyden sieluun ja suuttumuksen henkeen.

Siunatun sokeus

Täysin erilainen on siunattu mies, josta sanotaan, että hän ei näe, kun helle tulee. Taaskaan ei sanota, että helle ei tule, mutta se, joka luottaa Herraan ei koe sitä siksi, mitä se on. Toisin sanoen se ei vaikuta häneen negatiivisesti. Tässä sana ”helle” tarkoittaa sellaisia vastoinkäymisiä kuin vaikeudet, onnettomuudet, koettelemukset, kärsimykset. Yhtä lailla kuin kirottu mies ei voi kokea lohdutuksen myönteisiä vaikutuksia, siunattu mies ei voi kokea kärsimyksen kielteisiä vaikutuksia. Itseasiassa hän menee jopa pitemmälle; hän kokee sen siunauksena. Apostoli Paavali oli sellainen mies. Hän kirjoittaa näin:

“Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti” (2. Kor. 4:17).

Tällaisen ymmärryksen ei pitäisi yllättää meitä; se on Jumalaan luottamisen luonnollinen sivuvaikutus.

“Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28).

Joten tässä se on. Siunatulle kaikki on hyväksi. Siksi hän kerskaa ahdistuksessa (Room. 5:3) ja pysyy siinä ylen iloisena (2. Kor. 7:4). Hän veisaa vankilassa (Apt. 16:25), siunaa häntä kiroavia (Matt. 5:44), tekee hyvää häntä vihaaville (Matt. 5:44) jne.

Johtopäätös

Joten missä minä seison tässä kaikessa? Kumpi henkilö muistuttaa minua enemmän? Jumala auttakoon meitä vastaamaan näihin kysymyksiin sydämen eheydellä, sillä päivän päättyessä vain rehelliset vastaukset vaikuttavat.

 

 

Read Full Post »

Shadows and Substance (Part 3)
16.11.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 2).

Kuten näimme tämän lyhyen sarjan toisessa osassa, että kun todellisuus saavutetaan, se synnyttää elämän muuttavan kokemuksen. Puhuessaan naisen kanssa kaivolla Jeesus viittasi tällaiseen tapahtumaan. Kuten hän sanoi, niin varjot olivat tekemässä tietä todellisuudelle – ainakin todellisten palvojien elämässä. Palvonnan kelpoisuutta ei enää ratkaisisi maantieteellinen paikka, vaan ennemmin moraalinen kanta.

”Mutta tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii. Jumala on Henki ja niiden, jotka häntä palvovat, tulee palvoa hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:23,24)

Mitä on todellinen palvonta?

Mitä tarkoittaa ”hengessä ja totuudessa”? Salli minun vastata esimerkin kautta.

Kuvittele harmaata huonetta, jossa ei ole ikkunoita eikä harmaata penkkiä lukuun ottamatta mitään, ei älypuhelinta, ei tietokonetta, ei pianoa, ei televisiota, ei mitään. Nyt on kristittyjä, jotka menevät sellaiseen huoneeseen ja koskettavat kirkkautta. He näkevät Muodon, niin sanotusti ja kuulevat Äänen. Heidän yhteytensä Jumaluuteen on niin todellinen, että aika tuntuu katoavan. Heidän on sanomaton autuus ja ylevä palvonta. Siksipä he rakastavat sitä harmaata huonetta ja pyrkivät viettämään siellä niin paljon aikaa kuin voivat.

On kuitenkin toisia kristittyjä, joille sellainen huone edustaa täydellisen tylsyyden paikkaa. He vihaavat sitä, eivät löydä siinä mitään kiinnostavaa. Vain aineelliset asiat voivat saada heidät palvomaan. Vie nämä ikävystyneet kristityt oikeaan konserttiin, niin saat heidät palvomaan alta aikayksikön. Palvomaan, mutta mitä? Tässä on kysymys.

Raamatun tutkiminen

Salli minun palata aikaisemmin lainattuun Raamatun kohtaan.

Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:39,40).

Tässä Jeesus puhuu juutalaisille ja kuten olen jo maininnut, useimmat heistä rakastivat Kirjoituksia. He lukivat ja tutkivat niitä huolellisesti, opettivat niitä ja keskustelivat niistä pitkään. Kuitenkin useimmille heistä Kirjoitukset olivat vain kuvailevia ja informatiivisia ja se johtui siitä, että he eivät yltäneet koskettamaan todellisuutta. Älkäämme kuitenkaan tuomitko näitä ihmisiä liian ankarasti, koska me evankeliset menemme samaan ansaan suhteellisen usein. Me luemme Sanaa, tutkimme sitä, puhumme siitä, taistelemme sen vuoksi ja kaikki tämä saavuttamatta sitä ”henkeä ja elämää”, joihin Jeesus viittaa sanoessaan:

“Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä” (Joh. 6:63).

Mahdollinen skenaario: Brian, Dennis ja Richard

Salli minun havainnollistaa nykyajan evankelikaalista tendenssiä fiktiivisellä tarinalla.

Brian, uskollinen Karitsan Seurakunnan jäsen, päättää mennä raamattukouluun, jossa aikoo opiskella neljä vuotta. Hänen ratkaisunsa inspiroi Dennisiä, joka käy samassa seurakunnassa ja ennen kuin kuukausi on kulunut, molemmat ovat kirjautuneet samaan kouluun.

Richard puolestaan jatkaa Karitsan Seurakunnassa käymistä. Hän elää vaatimattomasti, johtuen siitä, että työskentelee vain neljä tuntia päivässä. Hänen majapaikkansa on vanhanaikainen huoneisto ja suurin osa hänen vaatteistaan on ostettu kirpputoreilta. Hän työskentelee osa-aikaisesti, koska haluaa varata aikaa Sanalle ja rukoukselle ja asuinalueensa evankelioimiselle. Itseasiassa 13 Karitsan Seurakunnan jäsentä on tullut pelastukseen hänen työnsä kautta.

Kovaa opiskelua

Kuukausien vieriessä Dennis löytää itsensä ponnistelemasta selvitäkseen kokeista tärkeimmän syyn ollessa ne pitkät ajat, jotka hän viettää harmaassa huoneessa. Joka päivä hän menee sinne useaksi tunniksi seurustelemaan Rakastettunsa kanssa. Mutta koska on velvollisuudentuntoinen nuori mies, hän ei ole vielä reputtanut testissä. On sanottava, että välillä hänen täytyy karata aterialta opiskelemaan, mutta hän ei pidä sitä uhrauksena.

Brian puolestaan läpäisee kaikki tenttinsä helposti. Hänen menestyksensä johtuu hänen suuresta älystään ja siitä, että hänen kaikki aikansa on sijoitettu opiskeluun, sillä muiden asioiden muassa Brian vihaa harmaata huonetta kutsuen sitä hautausmaaksi.

Valmistuminen

Vihdoin molemmat selvittävät tutkintonsa. Brian valmistuu kunniamaininnoin ja saa rahapalkinnon loistavasta suorituksestaan. Itseasiassa hän suunnittelee menevänsä Rothberg’in kansainväliseen kouluun opiskelemaan hepreaa ja jos kokemus on positiivinen, hänen tarkoituksensa on jatkaa Trinitas’in klassiseen kouluun, jossa opiskelisi kreikkaa. Mitä tulee Dennis’iin, niin hän aikoo palata kotikaupunkiinsa.

Kuusi vuotta myöhemmin

Eräänä juhlallisena sunnuntaina rev. Allan – Karitsan Kirkon pastori – ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle viiden kuukauden kuluttua. On tarpeetonta sanoa, että vanhimmat panevat heti toimeksi. Etsittyään laajalti mahdollisia ehdokkaita he tulevat siihen tulokseen, että heidän oman seurakuntansa jäsen on paras kandidaatti.

Pitkien pohdintojen jälkeen he eivät oikein tiedä kumpi pitäisi valita, Brian vai Dennis. Vaikka Richard on nyt johdattanut jo 32 ihmistä Herran tykö, he eivät harkinneet häntä mahdollisena kilpailijana, koska hänellä ei ole tutkintoa.

Dennis vai Brian?

Ottaen huomioon molemmat ehdokkaat:

Dennis on ollut uskollinen veli ja monet vuodet saarnannut erilaisissa tilaisuuksissa. Ongelma hänen suhteensa on, ettei koskaan voi tietää, mistä hän saarnaa ja näyttää, ettei hän itsekään tiedä, ennen kuin tulee ulos harmaasta huoneesta.

Toinen huono puoli on siinä, että kun hän saarnaa, hän on järkähtämätön ja puhuu arvovallalla. Se on aiheuttanut jonkin verran ongelmia menneisyydessä. Itseasiassa kaksi ihmistä loukkaantui hänen saarnaansa viime vuonna ja jätti seurakunnan. Heidän viimeiset sanansa olivat: ”Tämä on kovaa puhetta, kuka sitä kestää?” Paimenetiikan puutteensa lisäksi Dennis ei osaa hepreaa eikä kreikkaa.

Myös Brian on saarnannut monesti. Toisin kuin Dennis’in, hänen paimenetiikkansa on niin viimeisen päälle viritetty, että kaikki rakastavat häntä. Hän puhuu aina pehmeällä ja miellyttävällä äänellä, eikä milloinkaan koskettele kiistanalaisia aiheita. Itseasiassa hän sanoo aina seurakunnalle: ”Saatatte olla oikeassa.” Lisäksi hän valmistunut raamattukoulusta kunniamaininnoin ja jos se ei riitä, niin hän on ansainnut diplomin Rothberg Kansainväisestä Koulusta ja Trinitas’in Klassisesta Koulusta kreikankielessä. Niinpä harkittuaan kummankin – Dennis’in ja Brian’in – ansioita, vanhimmat valitsevat yksimielisesti Brian’in seurakunnan pastoriksi ja tekevät 15 vuoden sopimuksen.

Ongelman huomaamattomuus

Hämmästyttävää on, että Brian – joka ei ole kokenut Todellisuutta vuosikymmeneen – on tullut pastoriksi seurakuntaan. Hän on viettänyt viimeiset 10 vuottansa seurustellen varjojen ja kuvausten kanssa. Itseasiassa hänen persoonansa lähettää enemmän paperin hajua, kuin taivaan tuoksua. Tällaiset murhenäytelmät ovat tulossa yleisiksi meidän evankelisten keskuudessa ja tuskin kukaan näyttää tajuavan, mitä on tapahtumassa.

Veljet! Jumala auttakoon meitä reagoimaan ja ottamaan vastuumme, ennen kuin viimeinen verho laskeutuu.

Read Full Post »

Shadows and substance (Part 2)
15.10.2018, Posted by Simon Desjardins, suom. SK

Tämä on jatkoa artikkelille Varjot ja todellisuus (osa 1).

Edellisessä postissani näimme, että varjoilla ja kuvauksilla ei voi olla todellista vaikutusta meihin, sillä niissä ei ole mitään todellista. Siksi voimme lukea kävelemisestä kylmässä sateessa tarvitsematta sateenvarjoa. Tässä postissa haluan kuitenkin tarkastella lyhyesti sitä muutosta, jonka todellisuus voi tuoda ihmisen elämään.

Job

Job tarjoaa meille hyvän esimerkin. Kuuntele, mitä hän sanoo:

Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.”  (Job 42:5,6)

Tässä Job oli siirtynyt tehottomasta kuvauksesta edellä kuvailtuun aiheeseen. Hän oli kuullut ihmisten puhuvan Jumalasta, mutta koki nyt itse jumalallisen läsnäolon. Muoto oli nähty ja ääni kuultu (Joh. 5:37). Seuraus oli, että hän saattoi nähdä ensimmäisen kerran todellisen tilansa ja kammoksui näkemäänsä. Katumus näytti olevan ainoa vaihtoehto. Niinpä hän nöyrtyi Jumalan edessä anoen armoa.

Todellakin! Jobin sydän oli kääntynyt siitä, kuinka asiat olivat olleet, uuteen elävään toivoon ja kaikki johtui siitä, että hän murtautui läpi kuvauksellisuuden verhon ja saavutti todellisuuden.

Jesaja

Jesaja on toinen todistaja sellaisesta muutoksesta. Juutalaisena hän oli usein kuullut pyhyydestä, armosta ja Jumalan suuruudesta, mutta jossakin historian vaiheessa jotakin tapahtui. Kuten Job, Jesajakin siirtyi passiivisesta raportista aktiiviseen kokemukseen. Tässä hänen sanansa:

Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: ‘Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa’. Ja kynnysten perustukset vapisivat heidän huutonsa äänestä ja huone täyttyi savulla. Niin minä sanoin: ‘Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin.’” (Jesaja 6:1–5)

Jesaja siis näki Herran istuvan valtaistuimella, korkealla ja ylhäisellä. Hän näki myös serafeja ja serafien kasvoja peitti kaksi niiden kuudesta siivestä, ikään kuin kirkkaus olisi liian suuri niiden nähdä. Hän myös kuuli yhden serafin äänen ja se oli niin väkevä, että ovenpielet vapisivat. Lisäksi huone täyttyi savusta. Jesaja ei ollut koskaan nähnyt sellaista loistoa. Hän oli kuullut kuvauksia Jumalasta, mutta se ei muuttanut häntä mitenkään. Nyt kuitenkin hän kohtaa Jumalan ja kuten Job, tajuaa todellisen tilansa:

Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet.

Yhtäkkiä Jesaja näki itsensä saastan peittämänä ja alkoi kaivata puhdistusta. Todellakin! Hän oli läpikäynyt transmutaation (muuntumisen). Hän ei nähnyt eri lailla vain itseään, vaan myös yhteiskunta kokonaisuutena paljastui saastuneeksi ja kaikki tämä johtui siitä, että hän oli nähnyt Kuninkaan, Herran Sebaotin.

Siirtyminen olemattomasta (unsubstantial) olennaiseen (substantial) provosoi hänessä moraalisen vallankumouksen. Mitä varjot ja kuvaukset eivät voineet saada aikaan, sen todellisuus (substance) saavutti.

Kysymys

Sallinet minun kysyä jotakin. Kuinka selität Jobin ja Jesajan esimerkit nähtyämme, että jotkut evankeliset, jotka käyvät kokouksissa säännöllisesti, säilyttävät syntejä sydämessään kuukausia, jopa vuosia? He laulavat lauluja, kuten kaikki toiset, rukoilevat ja välillä saarnaavat, nauravat ja siunaavat muita ja silti heidän sydämensä ei ole oikeassa suhteessa Jumalaan. Jos Job ja Jesaja eivät voineet viipyä saastassaan ja löyhkässään sekuntiakaan, niin kuinka voi olla, että nämä seurakunnassa kävijät tuntevat olonsa kotoiseksi vanhan elämänsä ulosteissa?

Pyhien kirjoitusten valossa vihjaan, että ongelma on siinä, että he eivät ole pitkään aikaan kokeneet jumalallista. Joistakin syistä he juuttuivat halpoihin varjoihin ja mielenkiintoisiin kuvauksiin ja päätyivät uskonnollisuuteen, jolla ei ole voimaa paljastaa heidän aneemista hengellistä tilaansa.

Rituaalien petollisuus

Todellisuuden saavuttamisen tarvetta ei voida ylikorostaa. Pysyä evankelikaalisten rituaalien rajoissa ei auta meitä, kuinka pyhiltä ne sitten näyttävätkin.

Esimerkiksi Raamatun lukeminen – kuten olen kirjoittanut muualla – voi olla pelkän kuvauksen tutkimista. Samoin seurakunnan kokous voidaan kokea sosiaalisena tapahtumana, joka perustuu moraalisiin arvoihin, ei sen enempään. Sosiaalinen kohtaaminen voi olla hyvin mielenkiintoista, mutta se ei kanna hengellistä todellisuutta. Sama koskee rukousta; se voi jäädä yhtä tehottomaksi kuin kiroaminen (ks. Sananl. 28:9). Entä laulaminen? Voimme laulaa kuorossa enkelten lauluja, mutta jos se tehdään maallisesti (within the confinement of the earthly), niin mitä taivaaseen tulee, emme pääsen puusta pitkään. Meidän on ylitettävä kynnys ja päästävä todellisuuteen.

Sakarias

Johannes Kastajan isä oli pappien joukossa palvelemassa taivaallisten kopiota ja varjoa. Vuosien ajan hän oli uudelleen ja uudelleen mennyt temppeliin täyttämään velvollisuuttaan ja vuosikymmeniä hän oli kävellyt sieltä ulos samalla tavalla, kuin oli mennytkin, mutta eräänä päivä tapahtui jotakin, joka muutti hänen elämänsä. Varjo antoi tietä todellisuudelle. Enkeli ilmestyi hänelle tuoden sanoman ylhäältä. Kokemuksen vaikutus oli niin valtava, että kun Sakarias tuli ulos temppelistä, kaikki tiesivät, että oli tapahtunut jotakin poikkeuksellista.

Sakariaan lailla voimme mennä seurakuntaan, täyttää velvollisuutemme ja käydä läpi muodollisuudet, mutta jos emme kosketa taivasta, kävelemme sieltä ulos täsmälleen samalla tavalla kuin tulimmekin. Tarvitsemme todellisuuden.

Jatkuu artikkelissa Varjot ja todellisuus (osa 3)

 

Read Full Post »

Shadows and substance (Part 1)
15.9.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Jos hän siis olisi maan päällä, ei hän olisikaan pappi, koska jo ovat olemassa ne, jotka lain mukaan esiinkantavat lahjoja ja jotka palvelevat siinä, mikä on taivaallisten kuva ja varjo, niinkuin ilmoitettiin Moosekselle, kun hänen oli valmistettava maja. Sillä hänelle sanottiin: ‘Katso, että teet kaikki sen kaavan mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin.’” (Hepr. 8:4-5).

Tämä kohta puhuu papeista, jotka palvelivat taivaallisten kopiota ja varjoja. Lausuma viittaa kaksinaisuuteen: Yhdellä puolella meillä on kopio ja varjo ja toisella todelliset asiat so. todellisuus.

Varjo

Kaikki me ymmärrämme, mikä ero on pelkän varjon ja esineen välillä, joka sen aiheuttaa. Jos kyseessä on henkilö, niin varjo seuraa uskollisesti tuon yksilön liikkeitä ja siten, että varjolla näyttäisi olevan elämä itsessään. Silti kukaan ei voi tarttua siihen, koska siinä ei ole mitään konkreettista. Voimme ajaa automme puun varjoon täyttä vauhtia ilman mitään riskiä, koska varjot eivät voi vaikuttaa meihin mitenkään.

Kuvaus

Toinen hyvä esimerkki, joka antaa mielikuvan siitä, mitä tarkoitan, on ”kuvaus”. Kuvittele kyvykästä kirjoittajaa, joka kuvailee sanoin, mitä hän havaitsee matkustaessaan Kanadassa. Kertomuksensa sivulla 95 hän kuvailee kaunista auringonlaskua lokakuussa hyvin tuulisena päivänä. Hän maalaa sanoilla värikkäitä taivaalla kiitäviä lehtiä ja rastaita, jotka lentävät kuin haastaakseen myrskyn. Hänen kuvauksensa on niin hyvin kirjoitettu, että lukija on kuin naulittu tuoliinsa tuntikausia. Silti, kuten kaikki ymmärrämme, kuvauksella ei ole todellista vaikutusta lukijaan. Hän voisi lukea myrskystä Alberta’n tasangoilla, mutta tukka hänen päässään ei liiku. Samalla tavalla hän voisi nauttia pohjoisen napa-alueen kuvauksesta istuessaan Madridin puistossa lämpötilan ollessa 46 Celsius-astetta, mutta kuvaus ei jäähdytä häntä, vaan hän hikoilee edelleen juodessaan viidettä vesipullollistaan.

Heijastus

Heijastuksen esimerkki johtaa samaan johtopäätökseen. Kuvittele peilityyntä järveä täysin tyynenä päivänä ja järven takana kauniita puita ja valkeita pilviä koristamassa sinistä taivasta. Parhaissa olosuhteissa maiseman peilikuva voisi näyttää yhtä todelliselta kuin itse maisema. Jos joku ottaisi siitä kuvan ja ojentaisi sen sinulle ylösalaisin, niin voisit erehtyä luulemaan heijastusta todelliseksi maisemaksi. Mutta tässäkään heijastuksella, niin kauniilta kuin se ehkä näyttääkin, ei voi olla vaikutusta sinun jokapäiväiseen elämääsi. Et voi kaataa järveen heijastuvia puita lämmittämään taloasi talvella, koska niissä ei ole ainetta.

Olemattoman tehottomuus

Varjoilla, kuvauksilla ja heijastuksilla ei voi olla merkittävää vaikutusta elämäämme. Tarvitsemme aineen. Ongelma on tietysti siinä, että aine voi olla hyvinkin kallista ja me evankeliset olemme välillä haluttomia maksamaan hinnan. Niinpä meillä on vain upeita varjoja ja mielenkiintoisia kuvauksia. Siinä asetelmassa meillä on taipumus viihdyttää itseämme – ja välillä laajaa sektoria seurakunnissamme – kiehtovilla kuvauksilla hengellisistä todellisuuksista. Näin ollen löydämme itsemme tutkimassa Raamattua murtautumatta aineettomuuden teoreettisen verhon tuolle puolelle.  Sellaisen käytännön tulos ajan mittaan on kuollut uskonto – ja usko minua – kuollut uskonto voi olla yhtä haltioitunutta (euphoric), kuin Baalin palvonta oli.

Jeesuksen ajan juutalaiset

Kauan sitten Jeesuksen oli käsiteltävä tätä asiaa. Puhuen juutalaisille hän sanoi: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän” (Joh. 5:39,40).

Useimmat näistä juutalaisista rakastivat Kirjoituksia. He lukivat ja tutkivat niitä pikkutarkasti; opettivat niitä ja keskustelivat niistä pitkään. Silti heidän vastahakoisuutensa esti heitä saavuttamasta olennaista sisältöä. Jeesus ei olisi voinut ilmaista sitä selvemmin sanoessaan heille: Te ette ole koskaan kuulleet hänen ääntänsä ettekä nähneet hänen muotoansa” (Joh. 5:37). Nämä ihmiset jäivät tyhjin käsin, koska vain huvittelivat aineettomilla varjoilla ja pelkillä kuvauksilla.

Veljet! Tällainen vastahakoisuus voi pujahtaa myös meidän elämäämme. Monet tekijät voivat laukaista sen, kuten haluttomuus mukautua Jeesuksen ehtoihin tietyllä elämämme alueella, tai haluttomuutemme julkisen mielipiteen pelosta tarkoittaa sitä, mitä Hän tarkoittaa; mainitsematta syntiä, joka niin helposti kietoo meidät paulaansa. Yksi asia on varma: tyhjän uskonnon sivuvaikutukset vaanivat monia ja teemme hyvin, jos reagoimme nopeasti kurottautuen kuolleiden huvitusten verhon tuolle puolelle.

Meillä on Aabraham isänämme

Ajatella, ettei se koske meitä, kuten Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat tekivät, ei olisi vain tyhmää, vaan myös vaarallista. Kiusaukselle levätä käyttämämme nimen tai kokoontumispaikkamme varassa on annettu periksi tarpeeksi usein. Muistuttakaamme itseämme, että kolossalaiset olivat kokeneet helluntain ja silti Paavalin oli kehotettava heitä hylkäämään varjojen tyhjänpäiväisyydet ja keskittymään olennaiseen:

”Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen” (Kol. 2:16,17).

Näiden kristittyjen huomio oli käännetty ja heidät oli pyydystetty olemattoman verkkoon. Jotkut syyttivät toisia – luullen olevansa heitä hengellisempiä – tietämättä syytöstensä epärehellisyyttä. Toisia syytettiin ja tehtiin levottomiksi – ja kaikki kirjavan uskonnollisuuden julkisivun takana. Valitettavasti se, mitä tapahtui silloin, jatkuu tänä päivänä ja perkele virnistelee meille omahyväisesti.

Leeviläinen pappeus

Vaikka voitaisiin perustella, että papit, joista olemme lukeneet kohdassa Hepr. 8:5-6, eivät voineet päästä yhtään pitemmälle, koska tietä taivaallisiin ei ollut vielä aukaistu, niin kukaan ei voi kiistää, että monet ihmiset Vanhassa Testamentissa ovat menneet varjojen ja kuvausten tuolle puolelle ja koskettaneet taivaallisten elämänmuuttavaa todellisuutta. Seuraavassa postissa tarkastelemme muutamia näistä ihmisistä ja annamme heidän haastaa meitä, kun vielä on päivä, sillä yö on tulossa ja aika saada itsemme liikkeelle on loppumassa.

Jatkuu artikkelissa Varjot ja todellisuus (osa 2).

 

Read Full Post »

Double-mindedness
Posted by Simon Desjardins, 14.7.2018, suom. SK

On olemassa pahuus, joka on tehnyt hallaa kristittyjen riveissä muinaisista ajoista saakka ja edelleen tänä päivänä tekee tyhjäksi suuren osan ponnistuksistamme. Tarkoitan tällä sitä päämäärän epävarmuutta, jota uskovat voivat majoittaa koko olemuksessaan: tätä henkistä epäröimistä, joka juurittaa pois kaikki vihkiytymisen ja toteuttamisen yritykset.

Tämä paha, jota sanotaan kaksimielisyydeksi, synnyttää sellaisia epäröiviä kysymyksiä kuin: Nyt vai myöhemmin? Tämä vai tuo? Sen myötä ei ole mitään varmuutta eikä voikaan olla. Se on epäilyksiä epäilysten päälle, joita epäröivä ajattelutapa on täynnänsä.

Muutama sana Jaakobilta

Jaakob oli oikein huomannut, että sellainen ihminen on epävakaa kaikilla teillään.

“Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.” (Jaak. 1:5-8)

Kun Jaakob kirjoittaa ”anokoon uskossa”, hän tarkoittaa, että pitää anoa vakaumuksella ja varmuudella. Ongelma on, että joskus emme todella tiedä, mitä haluamme. Me horjumme kahden yhteensopimattoman tavoitteen välillä kykenemättä päättämään. Näin meistä tulee arvaamattomia ja epäluotettavia. Ei ihme, että Jaakob jatkaa sanoen: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa.” Kuinka hän voisi saada jotakin, ellei tiedä, mitä haluaa? Hän on tuomittu olemaan epäröivä, ei vain uskonnollisessa elämässään, vaan kaikilla teillään. Mikä synkkä näköala!

Tärkeä kysymys

Raamatussa on kohta, joka on usein auttanut minua puhdistamaan tapojani. Tarkoitan kohtaa 1. Kun. 18:21, josta luemme:

”Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: ’Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä.’ Eikä kansa vastannut hänelle mitään.”

Miksi ihmisen pitäisi jahkailla vuosikausia sellaisena, joka on kadottanut kompassinsa? Mitä hän siitä hyötyy? Se on yksi hankalimmista asemista, mihin kuolevainen voi sopeutua. Sitä voisi verrata ihmiseen, joka menee rannalle hyvin kuumana päivänä, kun vesi on vielä suhteellisen kylmää. Hän haluaa uimaan, mutta sillä hetkellä, kun koskettaa vettä, hän alkaa epäröidä. ”Pitäisikö minun heittäytyä siihen vai ei? Pitäisikö odottaa, vai mennä heti? Pitäisikö mennä syvälle, vai vain polviin saakka?” Joten siinä hän seisoo paahtavassa auringossa katsellen uimisesta nauttivia ihmisiä. ”No niin! Luulenpa, että vain rentoudun aurinkovarjoni alla.” Mutta 20 minuutin kuluttua hän ei voi tehdä sitä enää kauemmin. ”Tällä kertaa heittäydyn kyllä veteen”, hän sanoo. Niinpä hän juoksee kohti merta täysin varmana, että nyt, mutta yhtäkkiä pysähtyy, heittää vähän vettä niskaansa ja alkaa taas empiä: ”Pitäisikö minun heittäytyä veteen vai ei? Pitäisikö minun odottaa, vai mennä nyt? Pitäisikö minun mennä syvälle vai vain polviin saakka?” Mikä kidutus! Mikä tuska! Tämä on epäröivän sydämen perintö, kyvyttömänä nauttimaan rannasta ja kyvyttömänä nauttimaan merestä.

Viisaan varoitus

Kun sanomme, että kristitty on epävakaa, tarkoitamme sitä, että hän kapinoi. Kirkossa hän voi olla pyhä, mutta pubissa pakana. Hän mukautuu ympäristöön nopeammin kuin kameleontti. Raamattu kehottaa pysymään erossa sellaisista epävakaista tyypeistä:

”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta, älä sekaannu kapinallisten seuraan. Sillä yhtäkkiä tulee heille onnettomuus, tuomio – kuka tietää milloin – toisille niinkuin toisillekin.” (Sananl. 24:21,22)

Kaksimielinen ihminen ei ole vain epävakaa kaikilla teillään, vaan hänellä on myös epäpuhdas sydän. ”…tehkää sydämenne puhtaiksi, te kaksimieliset” (Jaak. 4:8). Tässä meillä on jumalallinen käsky, määräys ylhäältä. Jumala haluaa, että meillä on puhdas sydän, sydän, joka on tehty yhdestä aineesta, jakamaton.

”Neuvo minulle tiesi, Herra, että minä vaeltaisin sinun totuudessasi. Kiinnitä minun sydämeni siihen yhteen, että minä sinun nimeäsi pelkäisin.” (Ps. 86:11)

Tämä oli Daavidin pyyntö. Hänen mielensä oli vakaa kuin piikivi, keskittynyt yhteen ainoaan toimeen:Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä” (Ps. 27:4). Onko meissä tällaista ainutlaatuisuutta? Vai olemmeko jakaantuneet osiin hajottaen mielemme vierekkäisiin päämääriin? Paavali oli absolutisti. Kuuntele hänen sanojaan:

”Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 3:13,14).

Siinä ei ole mitään epäröintiä. Koko sydän on keskittynyt yhteen ainoaan päämäärään. Nämä ovat ihmisiä, jotka saavat Herralta jotakin. He tietävät, mitä haluavat ja siksi anovat uskossa ja saavat. Kuinka pärjäämme vertailussa? Nykyään näyttää, että kaikki käy. Monet evankelikaalit elävät ristiriidassa itsensä kanssa ajatellen, että kaikki on normaalia. He läpikäyvät viikoittaisen ohjelman hymy kasvoillaan, laulavat virsiä sunnuntaina, etsivät omiaan maanantaina, empivät keskiviikkona ja niin tragedia jatkuu.

Johtopäätös

Jätän sinulle tiivistelmän. Kaksimielisellä kristityllä on epäpuhdas sydän (Jaak. 4:8). Hän on epävakaa kaikilla teillään (Jaak. 1:8). Hän on kirjoitusten vääntäjä (2. Piet. 3:16). Siksi hän ei ole kovin hyvä (1. Moos. 49:4).

Read Full Post »

Living Between Here and Eternity
By Alice Childs, 5.8.2018, suom. SK

 Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee. Puhu tätä ja kehoita ja nuhtele kaikella käskyvallalla. Älköön kukaan sinua halveksiko.” (Tiit. 2:11-15)

On todella vaikeaa elää kahden maailman välissä, eikö totta? Kristukseen uskovina elämme maallista elämäämme kaikkien ihmisten keskuudessa kahden maailman ja kahden päämäärän välissä. Yhtäältä elämme tässä ajallisessa langenneessa yhä pahenevassa maailmassa vangittuina kuolevaiseen, puutteelliseen, syntikirouksen ruumiiseen. Silti toisaalta henkemme, ollen jo lunastettu, ikävöi pukeutua luvattuun kuolemattomaan ruumiiseemme niin, että lunastettu sielumme voi yhtyä lopullisesti vielä lunastamattomaan ruumiiseemme. Me ikävöimme tulla täysin ehjiksi turmeltumattomassa ruumiissamme, joka asuu ikuisuudessa Herramme kanssa.

On vaikeaa olla jaettu: elää tässä maailmassa ja ikävöidä tulevaa.

Me uskovat olemme ainoat ihmiset maan päällä, joiden on käsiteltävä tämän maailman rumuutta syntinen lihamme alinomaa sodassa jo lunastettua sieluamme vastaan. Apostoli Paavali ymmärsi tämän pulman oikein hyvin.

Mitä lähemmäksi tulemme vapautumistamme tästä viheliäisestä paikasta pian tapahtuvan tempauksen kautta, sitä vaikeammaksi käy viipyä täällä. Kuten hurskas Loot vangittuna hedonistiseen, homoseksuaaliseen, iljettävään Sodoman likakaivoon, niin myös me olemme vangittuja, ei vain pahassa ja irstailevassa kaupungissa, vaan kokonaisessa maailmassa, joka on vajonnut narsismin ja turmeluksen syvyyksiin. Loot oli kiusaantunut hurskaassa hengessään ja niin olemme mekin. EI MISSÄÄN tässä maailmassa ole paikkaa, johon paeta pahuutta, joka on juurtunut ytimeen saakka tähän helvettiin menevään maailmaan. Itseasiassa sillä hetkellä, kun uudestisynnymme Kristuksessa, me ikävöimme olla ”poissa ruumiista ja läsnä Herran kanssa” asustaen Hänen kanssaan ikuisessa paikassa, missä syntiä, kuolemaa ja pahuutta ei voi koskaan olla olemassa. Jokaiselle todelliselle uskovalle tuo päivä ON tulossa, mutta ennen kuin se vapautuksen päivä tulee, meidän on vielä elettävä TÄSSÄ maailmassa – niin ikävää ja kyllästyttävää, kuin se ehkä onkin.

Jeesus tiesi täsmälleen, mitä me, jotka elämme näinä viimeisinä päivinä, tulisimme kohtaamaan. Hän ymmärsi täydellisesti, kuinka pahoja nämä viimeiset päivät olisivat ja kuinka väsyneitä, kiusaantuneita ja yksinäisiä me, jotka elämme tempauksen kynnyksellä, olisimme. Hän tiesi, että meitä vihattaisiin, merkittäisiin, hyväksikäytettäisiin, meistä valehdeltaisiin, meitä kohdeltaisiin väärin, parjattaisiin ja monesti kidutettaisiin ja tapettaisiin. Hän tiesi täsmälleen, kuinka pahaksi se tulisi käymään meille, joten Hän varoitti meitä edeltä siitä, millaista elämä täsmälleen olisi täällä viimeisten päivien viimeisten tuntien viimeisillä minuuteilla.

Se, mitä Hän on kutsunut meitä tekemään, on että ”asioimme, kunnes Hän tulee”. Se tarkoittaa, että meidän tulee olla ”toimeliaita sopivaan ja sopimattomaan aikaan”. Toisin sanoen meidän tulee pysyä uskollisina Hänelle ja sille, mitä Hän kutsunut ja asettanut meidät tekemään olipa se sitten helppoa tai vaikeaa, suosittua tai epäsuosittua, olipa elämämme levollista, tai lähes sietämätöntä.  Miksi? Koska TÄMÄ maailma EI ole todellinen kotimme.

TÄSSÄ maailmassa me olemme vain pyhiinvaeltajia kauttakulkumatkalla – muukalaisia vieraalla maalla ja niin kauan kuin olemme täällä, meidän tulee olla siinä tehtävässä, jonka Kaikkivaltias Kuninkaamme on antanut meille tehtäväksi. Meidän tulee levittää evankeliumia kaikkialla jokaiselle, joka kuuntelee. Meidän tulee ”vakavasti kilvoitella uskon puolesta” riippumatta poliittisesta ilmastosta, jossa olemme ja meidän tulee varoittaa kuolevaa maailmaa tulevasta tuomiosta.

Me näet olemme Kristuksen suurlähettiläitä. Se tarkoittaa, että tässä vieraassa ja vihamielisessä maailmassa, joka vihaa Jumalaa ja Hänen Sanaansa, ME olemme Hänen edustajiaan kadotetulle helvettiin menevälle maailmalle, joka on aivan Jumalan vihan ja tuomion kynnyksellä.

Me olemme Hänen ”vartijoitaan muurilla” – Hänen vartiomiehiään, jotka on kutsuttu hälyttämään tulevasta tuomiosta, jotka parkuvat kadotettuja parannukseen – tulemaan pelastukseen NYT.

Tämä on sitä, mitä Hän tarkoittaa ”asioimisella”, kunnes Hän tulee pelastamaan meidät. Vain meillä on totuus sekä toteutuneesta että vielä toteutumattomasta profetiasta sellaisena, kuin se on kirjattu Hänen Sanaansa. Vain meillä on totuus pelastuksesta, koska vain me uskovat tunnemme todellisen Jumalan sellaisena, kuin Hänet on ilmoitettu meille Hänen erehtymättömässä, virheettömässä, muuttumattomassa Sanassaan. Tämä on se, mitä Jeesus on käskenyt meitä tekemään odottaessamme Hänen kutsuaan ”nouse ylös tänne” kohtaamaan Hänet yläilmoissa.

Olemme kyllä väsyneitä. Olemme lopen uupuneita. Olemme hengessämme kiusaantuneita sen pahuuden syvyydestä ja laajuudesta, joka käy päivä päivältä rohkeammaksi ja röyhkeämmäksi. Me kyllä IKÄVÖIMME mennä Kotiin paikkaan, jossa emme ole milloinkaan olleet. Me ikävöimme saada laskea sota-aseemme ja löytää ne ikuiset ”vihreät laitumet”, joilla voimme turvallisesti asustaa koko iankaikkisuuden seuraten Hyvää Paimentamme, kun Hän johtaa meitä noiden ”virvoittavien vetten” luona.

Oi, kuinka sielumme kaipaakaan ikuista sapatin lepoamme. Sydämemme kaipaa ikuista rauhaa. Se on tulossa. Jeesus ei ole sokea ahdingollemme, eivätkä Hänen korvansa kuurot kärsivän morsiamensa huudoille. Vain Hänen suuri armonsa ja rakkautensa viivyttää Hänen paluutaan vielä hetkisen, koska Hän ”ei tahdo, että kukaan hukkuisi, vaan että kaikki tulisivat parannukseen”. Hänen kärsivällisyydellään on kuitenkin rajansa ja Hänen armonsa ei tule jatkamaan tätä Armon Aikakautta ikuisesti.

Herra Jeesus kuulee morsiamensa huudot ja sillä hetkellä, kun pakanoiden täysi luku on ”tullut sisälle”, Hänen morsiamensa on täydellinen. Kun viimeinen pakana tulee laumaan, niin Herra, Kuningas Jeesus, nousee istuimeltaan Isän oikealla puolella. Hän lähtee Taivaan suuresta valtaistuinsalista ja astuu ulos ilmakehään maan yläpuolelle.

Seisoen siinä keskellä taivaitten taivaita kirkkauden pilvien seppelöimänä ja arkkienkelin mahtavan pasuunan soidessa ja valtavan huudon kajahdellessa kirkkauden saleissa Herra huutaa jylisevällä äänellä, jonka kuulevat sekä elävät että kuolleet, jotka ovat Kristuksessa. Hän kutsuu meitä, morsiantaan: ”NOUSE YLÖS TÄNNE!” Hän kutsuu meidät Kotiin – lopullisesti ja ikuisesti KOTIIN!

Oi, älkäämme väsykö hyvän tekemisessä, sillä aikanaan me saamme palkinnon, jonka olemme voittaneet. Tuona päivänä me kuulemme siunatuimmat sanat, mitä ihmisen puheessa on koskaan lausuttu. Kuulemme ylösnousseen Herramme sanovan meille: ”Hyvin tehty, hyvä ja uskollinen palvelijani, mene Taivaan iloihin.”

Oi kanssauskovani, vaikka onkin niin vaikeaa elää täällä ajan ja ikuisuuden välissä, niin älkäämme horjuko näin lähellä maalia. Jatkakaamme jaksamista, sillä eräänä päivänä hyvin pian, kun sitä vähiten odotamme, Vapauttajamme tulee meille ja meidät vapautetaan – lopullisesti.

Maranata!

 

Read Full Post »

On Christian expectation
15.6.2018 by Simon Desjardins, suom. SK

Yksi maailman murheellisimmista näyistä on, kun näkee kristityn, joka on menettänyt odottamisen tunteensa. Hän voi käydä kirkossa, seurustella toisten kristittyjen kanssa, kuunnella saarnoja, rukoilla silloin tällöin, tai jopa saarnata ja silti kaikki hänessä todistaa yhdestä asiasta: ”Ei Herra tee hyvää eikä pahaa” (Sef. 1:12).

Sitten on niitä, jotka ovat jättäneet Jeesuksen taka-alalle. Heidän odotuksensa kohdistuu ennemmin maineeseen, jonka jotkut saarnaajat ovat hankkineet vuosien mittaan. Kutsu vain joku näistä kysytyistä Pyhistä Jusseista (Holy Joes) ja voit olla varma, että talo on täynnä. Murheellista on, että nämä siunauksen etsijät näyttävät unohtaneen sanat, jotka Jeesus puhui sanoessaan:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Yllättävää kyllä, monia evankelisia sellainen lupaus ei paljonkaan hetkauta. Ehkä he eivät ole oikein varmoja ovatko koolla Jeesuksen nimessä, kun heillä on tavallinen kokous, tai ehkä he vain eivät usko Jeesuksen sanoihin, sillä jos uskoisivat, niin he kokoontuisivat valtavan jumalallisen läsnäolon tunnossa. Heidän sydämensä heräisivät ja silmänsä katsoisivat ylös.

Valitettava asioiden tila

Oli aika, jolloin kristityt menivät paikalliseen seurakuntaansa toivossa saada jotakin ylhäältä, nimittäin vierailun, joka voisi uudistaa heidät, tai ilmestyksen, joka vaikutti heidän koko käytökseensä, tai kenties tuoreen voitelun vain joitakin mainitakseni. Mutta nyt meille kerrotaan – suoraan tai kiertäen – että sitä, mitä voimme saada tavallisessa seurakunnan kokouksessa, ei voi verrata siihen, mitä saadaan näyttävissä evankelisissa tapahtumissa. Juuri tämä postmoderni evakelikaalinen olettamus hämmästyttää minua. Jumalan Kristushan teki selväksi, että seurakunnan koko, tai paikan maine, tai saarnaajan arvovalta, eivät lisää Hänen läsnäolonsa mahdollisuutta. Hänen sanansa ovat täysin selvät:

“Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20).

Odotuksemme rajoittuminen muutaman saarnaajan kuuluisuuteen on todella valitettavaa. Se on jonkinlaista hengellistä globalisaatiota, joka johtuu vääristyneestä käsityksestä, globalisaatiota, joka lahtaa pienet kokoontumiset kansainvälisen asiantuntemuksen nimissä. Selvästikään se ei ole uskon seurausta, vaan ennemmin epäuskon.

Murhenäytelmää pahentaa se tosiasia, että suuri osa Jumalan kansaa rakastaa sitä, että asiat ovat näin (Jer. 5:31).

Kuka on suurin?

Älkäämme omaksuko niiden asennetta, joille nämä sanat on suunnattu:

“Etelän kuningatar on heräjävä tuomiolle tämän sukupolven kanssa ja tuleva sille tuomioksi; sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta, ja katso, tässä on enempi kuin Salomo” (Matt. 12:42).

Tänä päivänä kuuluisien saarnaajien ”suuruus” liikuttaa valtavaa määrää evankelikaaleja. Kustannuksista välttämättä he ovat valmiita matkustamaan maailmaan ääriin kuulemaan heidän viisauttaan. Näin he uskovat ja saavuttavat päämääränsä, vaikka pitäisi ylittää maita ja meriä.

Nämä innokkaat pyhiinvaeltajat näyttävät olevan tietämättömiä, että Eräs näitä evakelikaalisia silmäätekeviä paljon suurempi oli heidän pienessä kokouksessaan edellisenä sunnuntaina. He olivat kuitenkin poissa, koska heillä oli kiire hankkia lentolippuja lentääkseen, Jumala tietää minne, nähdäkseen, Jumala tietää kenet. Tämä on varmasti valtava ilmaus epäuskosta ja selvä merkki väärästä hengellisestä suuntautuneisuudesta, suuntautuneisuudesta, jota edistävät siitä hyötyvät saarnaajat.

Pietari ei mennyt tähän ansaan. Hänen sanojaan olivat: ”… mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään? … Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne” (Apt. 3:12, 16).

Tietämättömyyttään nämä ihmiset katsoivat hartaasti Pietariin ja Johannekseen. Heidän odotuksensa oli väärin suunnattu.

Samoin kävi Barnabaksen ja Paavalin kohdalla. Kun he tekivät ihmeitä Lystrassa, ihmiset luulivat heidän olevan jumalia. Näiden palvelijoiden oli korotettava äänensä estääkseen kansanjoukkoa uhraamasta heille. Tänä päivänä ei kuitenkaan paljon koroteta ääntä. Useat saarnaajat rakastavat huomion keskipisteenä olemista ja antavat ymmärtää, että Jeesus on enemmän läsnä, kun he ovat läsnä ja poissa, kun he ovat poissa. Jeesus on siis osittain alistettu – siltä ainakin näyttää – heidän olinpaikkaansa ja riippuvaiseksi heidän aikataulustaan. Petos on niin voimakas, että evankelikaalien suuret joukot uhraavat rahansa, aikansa ja energiansa tavatakseen näitä hyvää tarkoittavia anastajia.

On aika ymmärtää, että Jumala itse on päähenkilö ja hän ei jaa kunniaansa muiden kanssa (Jes. 48:2). Psalmista sanoo sen selvästi:

Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni(Ps. 62:5).

Mistä sinä odotat? Jotkut kristityt eivät odota kaikkialla läsnäolevalta Jumalalta mitään. Heidän odotuksensa on luopuneen Israelin tavoin sidottu maantieteelliseen paikkaan. He etsivät Beteliä, menevät Gilgaliin ja kulkevat Beersebaan (Aamos 5:5). Hengellisessä pysähtyneisyydessään he asettavat luottamuksensa sinne, missä Jumala on ilmaissut itsensä, ikään kuin nämä keskukset olisivat saaneet jonkin oman erityisen voitelunsa.

Uskovan siunaus

Autuaita ovat tämän maailman köyhät, jotka ovat rikkaita uskossa (Jaak. 2:5). Heillä ei ehkä ole rahaa matkustaa ympäri maailmaa kuulemaan ”suuria saarnaajia”; itse asiassa heillä ei ehkä ole edes mahdollisuuksia mennä isompiin seurakuntiin, joissa muusikot ovat parempia ja kokouspaikka on lämpimämpi tai viileämpi. Siellä he kuitenkin ovat katsoen Jeesukseen uskonsa alkajaan ja täyttäjään. Löydät heidät tyydytettyinä kuin ytimellä ja lihavuudella, kun heidän suunsa ylistää Vapahtajaansa riemuitsevin huulin (Ps. 63:5). Tämä on niiden siunaus, jotka katsovat Häneen odottaen, eikä sitä oteta heiltä pois.

 

Read Full Post »

Older Posts »